Hanna Kinnunen on monipuolinen huilisti, jonka työnkuvaan kuuluu yhtä lailla keikkailu pääkaupungin orkestereissa, kamarimusisointi Zagros-, Uusinta– ja Defun -yhtyeissä sekä opetustyö Käpylän musiikkiopistossa ja Avoniassa. Hän on yksi niistä suhteellisen harvalukuisista muusikoista, jotka säännöllisesti esiintyvät myös solisteina. Tutkiva asenne musiikin tekemiseen on johdattanut hänet Sibelius-Akatemian jatko-opintojen pariin.
Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä tehdään karkeasti ottaen kolmenlaista esittävän taiteen tutkimusta: tieteellisellä puolella opinnäytteenä on väitöskirja, taiteellisella taas vähintään viisi suurimuotoista solistista resitaali- tai konserttoesiintymistä. Osastolla on myös niin sanottua kehittäjäkoulutusta, jossa liikutaan kiinnostavasti näiden kahden välimaastossa.
Taiteelliseen tutkintoon kuuluu konserttien lisäksi huomattava määrä tukiopintoja sekä kirjallinen työ. Opiskelijoiden lähestymistavat ovat moninaisia, mutta projekteja yhdistävä tekijä on niiden tarkoitus tuottaa uudenlaista, tekijälähtöistä tietoa musiikin tekemisen prosesseista. Valmistuneiden opinnäytetöiden kirjo on laaja: käsitelty on esimerkiksi soitinhistoriaa ja soittotekniikoita, toisaalta myös esteettisiä periaatteita ja taiteilijana toimimista nyky-yhteiskunnassa.
Hanna Kinnunen on tutkimuksessaan kiinnostunut niistä erilaisista koko soittamisen prosessia ohjaavista rooleista, joita esittäjän – etenkin nykymusiikin esittäjän – on tietoisesti tai tiedostamatta omaksuttava. ”Koko jatkotutkintoprojektini keskiössä on Kaija Saariahon soolohuiluteos Laconisme de l’aile”, hän kertoo. ”Siinä vuorottelee kaksi erilaista esityksellistä maailmaa, tempo primoksi ja tempo secondoksi nimetyt jaksot. Jälkimmäisen ilmaisu on melodista, ja huilua soitetaan ekspressiivisesti ja vibratolla, perinteisellä soinnilla ja tarkoin rytmein. ’Kuulostelevampi’ tempo primo taas on säveltäjän ohjeistuksen mukaan tehtävä mahdollisimman erilaiseksi, rytmisesti vapaammaksi ja eleettömämmäksi. Jakso soitetaan ilman vibratoa, ja soinnissa on runsaasti hälyelementtejä ja hengitystä.”
”Intuitiivisesti olin käsittänyt, että tällaisessa teoksessa on olennaista – ei niinkään erilaiset tekniset ratkaisut, vaan – suhtautuminen musiikin esittämisen tapaan. Jatkotutkinto kirjallisine töineen tuntui hyvältä tavalta yrittää päästä aiheesta kiinni syvällisemmin. Hakeutuessani DocMusiin alun perin lähdin tekemään tutkimusta sointiväreistä, joten valitsin konserttiohjelmiin kappaleita, joissa on paljon eri värejä ja soittotekniikoita. Kun nyt olen itse päässyt syvemmin kiinni kysymykseen tekniikoiden viittaavuudesta soittamisen ja esittämisen tapaan, olen siirtynyt suoremmin kysymykseen jälkimmäisistä.”
Vaikka alkuperäinen konserttisuunnitelma on muuttunut melko paljon, on mukana paljon samoja elementtejä: ”Kaikissa konserteissani on ollut mukana soinnin hienovaraiseen muunteluun perustuvaa materiaalia. Joka konsertissa on myös ollut virtuoosisia kappaleita.”
Miten musiikilla ilmaistaan?
Länsimaiseen taidemusiikkiin kuuluu olettamus itseilmaisusta, mutta jo ainakin sadan vuoden ajan on partituureissa voinut nähdä merkinnän non espressivo, ”ei-ilmaisevasti”. Kinnunen on pohtinut tällaisen ohjeistuksen toteuttamista niin, että soitto säilyy intensiivisenä. ”Kysymys kuuluu: ilmaistako tunnekokemus eleillä ja ilmeillä ’ulos’ vai havainnoidako sitä, antaen sen elää ja virrata sisällä? Tähän tiivistyy esittämisen kaksi eri roolia. Olen pyrkinyt selvittämään asiaa japanilaisesta estetiikasta käsin, kutsumalla kuulijat aistimaan sisäistä kokemusta, joka luo ulkoiselle eleettömyydelle jännitteen, hengen, elävyyden, kuitenkaan puhkematta eleinä ulos. Pinta voi olla tyyni, mutta sen alla kuohuu.”
Vaikka nykymusiikkia syytetään joskus emootioiden puutteesta, on Kinnunen asiasta toista mieltä. ”Esimerkiksi Saariahon musiikissa on tyypillisesti voimakas sisäinen kokemusmaailma, jota ei kuitenkaan aina tuoda pintaan elehdinnäksi. Pinnan alainen väreily tuottaa musiikkiin intensiteettiä.” Kinnunen uskoo, että nykymusiikkiin pettyvä kuulija yrittää ehkä ympätä siihen jotain sellaista ilmaisun muotoa, jota musiikissa ei ole. Kun ymppääminen ei onnistu, todetaan, ettei arvoja ole, vaikka kyse on vaan eri tavasta ilmaista.
”Ylipäänsä tunteista musiikissa puhutaan joskus turhan yksinkertaisesti. Minä näen ne psykologisina viritteinä, jännitetasoina, jotka eivät ole yksiselitteisiä vaan sisältävät monia yhtäaikaisia aineksia. Tila voi myös muuntua nopeasti.” Jännitettä on myös esittäjän ja kuulijan välillä. ”Miellän hyvin konkreettisesti, että esitys syntyy esittäjän ja kuulijan väliseen tilaan. Ei niin, että ’minä tässä ilmaisen itseäni ja toinen kuuntelee minua’, vaan että kuulija tulee vetää mukaan yhteiseen keskittymiseen.”
Kinnunen ihmettelee, miksei tällaista ajattelua avarreta enemmän jo perustutkintovaiheessa. Hänen kokemuksensa mukaan esimerkiksi tutkintolautakunnat saattavat kokea soittajan tyylin vieraaksi, eivätkä siksi löydä soitosta hakemiaan, varsin abstrakteja kvaliteetteja. Esimerkiksi elävyys on tällainen, hankalasti määriteltävä ominaisuus. ”Teatterialallahan Stanislavskit ja muut kuuluvat perusopintoihin, mutta jostain syystä musiikkiopinnoissa tällaiset kysymykset sivuutetaan ikään kuin epäolennaisina. Tyyleistä ja traditioista puhutaan kyllä teknisessä mielessä, mutta tyylit olisi hyvä nähdä myös erilaisina ilmaisun tapoina; minkälainen estetiikka ohjailee tietyn tyylin ilmaisua. Fraseeraaminen ja muotoilu ovat alisteisia yleisluontoiselle soittajan asenteelle.”
Perustavaa laatua olevat esittämisen kysymykset voivat Kinnusen mielestä olla olennaisia myös vanhemman repertuaarin kohdalla. Soittajan tulisi välttää tietyn keinon ja tietyn ilmaisun automaattista yhdistämistä keskenään. ”Monet muusikot mieltävät esimerkiksi vibraton itsestäänselvästi osaksi tietynlaista ilmaisua. Toisaalta Radion sinfoniaorkesterissa jopa Schumannia on pyydetty soittamaan suoralla äänellä: jos haetaan esimerkiksi lämmintä sointia, eikä vibratoa voikaan käyttää, on arvioitava uudelleen koko esittämisen tapaa, mikä voi johtaa kiinnostaviin tuloksiin.”
Virtuoosikappale houkuttelee koneiston ihmeellisen liikkeen tarkasteluun
Kinnunen esittää vaihtoehtoisen näkökulman musiikin virtuositeettiin: siinä ei hänen mielestään ole niinkään kyse ulospäin suuntautuvasta tunneilmaisusta vaan pyrkimyksestä saada kuulija mukaan havainnoimaan nopeaa liikettä tarkkaavaisesti.
”Marraskuun konsertissa tällaista musiikkia edustaa Franco Donatonin Fili, jossa kyse on mosaiikkimaisesta, rytmisestä poukkoilusta ja nopeasta reagoinnista huilun ja pianon välillä”, Kinnunen kertoo. ”Tekninen virtuositeetti on edellytys. Sen avulla voidaan siirtää huomio motorisen suorittamisen ulkopuolelle seuraamaan kuulijoiden kanssa tätä kellokoneiston kaltaista ihmeellistä liikettä.”
Kinnunen näkee lähestymistavassa yhtäläisyyttä yllä mainitun Saariahon tempo primon kanssa. ”En pidä tarkoituksenmukaisena käyttää Donatonin kappaletta itseilmaisun välineenä. Tunneilmaisu vie huomiota itse asiasta eli tarkasta, vääjäämättömästi etenevästä rytmiikasta.” Huilisti myöntää silti käsityksensä subjektiivisuuden: ”Lukemieni levynkansitekstien perusteella tiedän, että joku toinen tulkitsija on halunnut nähdä huilun inhimillisenä äänenä pianon konemaisuuden rinnalla.”
Nuottien opetteleminen on esityötä
Kinnusen mielestä huilismissa on ennen ollut tärkeintä melodinen ilmaisu, joka on valmiiksi persoonallista ja ikään kuin selittää itse itsensä. Sen sijaan nykymusiikissa on tarjolla niin suuri määrä sekä esteettisiä että teknisiä keinovaroja, ettei enää riitä, että vain sukeltaa sisään musiikkiin. Koska musiikissa ilmaisun lisäksi myös tarkastellaan ilmaisemista, tulee esittäjän ymmärtää, mitä keinoa käyttää. ”Soittamisen täytyy tuntua luonnolliselta, mutta nuottien opetteleminen ja kappaleen istuttaminen fysiikkaan on pohjatyötä, jonka kautta alan päästä kiinni rooleista, joihin esittäjä kappaleessa asettuu: pysyvätkö ne samanlaisina vai muuttuvatko ne, ja niin edelleen. Tätä kautta alan saada kiinni itse musiikista.”
Esittäjän rooleja ei kuitenkaan temmata tuulesta, vaan kaikki lähtee nuottikuvasta: partituuria on tutkittava, kunnes sieltä pikku hiljaa alkaa nousta käsitys tarvittavasta ilmaisusta. ”Vaatii kärsivällisyyttä palata uudestaan ja uudestaan nuottikuvan pienimpiinkin yksityiskohtiin. Luotan säveltäjiin ja lähden siitä, että nuotin pienetkin merkinnät ovat tarkoituksellisia, ja että minun tehtäväni on etsiä syy ja merkitys kirjoitettuun.”
Keskustelu säveltäjän kanssa on usein avuksi, ja on hyvä kuulla, miten säveltäjä itse on asian mieltänyt. Kinnunen on kaikissa konserteissaan esittänyt kanadalaisen, Suomessa asuvan Matthew Whittallin teoksia, jonka kanssa tehty yhteistyö on ollut hedelmällistä. ”Halusin ottaa Ung nordisk musik -festivaalilla soittamani huilu-pianokappaleen myös jatkotutkinto-ohjelmaani. Olen tietysti soittanut Matthew’n teoksia säveltäjälle itselleen, ja hän on myös säveltänyt minulle lisää musiikkia. On kiinnostavaa tarkkailla, miten suhde säveltäjän ja esittäjän välillä kehittyy konserttien myötä.”
Kollegiaalinen tutkijayhteisö
Opintojensa rahoittamiseksi Hanna Kinnunen on saanut DocMus-yksiköstä kolmivuotisen assistentinviran. Hän kehuu jatko-opiskelijayksikköä kollegiaaliseksi, miellyttäväksi yhteisöksi, jossa on ”fiksuja ihmisiä ja avoin keskustelukulttuuri”. Eriäviäkin mielipiteitä voi esittää, eikä asioita jätetä hampaan koloon.
”Jatko-opiskelijoiden yhteisöön kuuluminen on hedelmällistä: kaikilla on käynnissä oma pitkäjänteinen pohdintansa, ja joudumme jatkuvasti puhumaan ja kirjoittamaan omasta työstämme kollegoille.” Omaa tekemistä peilataan myös vähintään viisihenkisen lautakunnan kanssa: ”Jatko-opiskelijan on tarkoitus päästä syvemmälle aiheeseensa ja oppia viiden konsertin aikana, mutta yhtä lailla lautakuntakin voi oppia! On olennaista, että opinnäytteen arvioijat ymmärtävät kyseessä olevaa, usein varsin erikoistunutta projektia ja tarkastelevat soittimen hallintaa suhteessa siihen.”
Huilistin mielestä taiteellista tutkimusta voisi tehdä missä tahansa yhteydessä, eikä siihen jatkotutkintoa tarvita. Käytäntö on kuitenkin osoittanut toisin, eikä tällaisia kysymyksiä muusikkopiireissä juurikaan esitetä. Silti molemmat maailmat – opintojen lisäksi keikkailu ja opettaminen – ovat hänelle tärkeitä, jopa välttämättömiä. ”Opettaminen tukee taiteellista työtä erinomaisesti. Minulla on ihania oppilaita molemmissa musiikkiopistoissa! Opettamalla pääsee soveltamaan heti sitä, mitä itse oppii soittaessa. Ajatukset selkiytyvät, kun joutuu ratkomaan myös oman soittonsa probleemeja.”
Hanna Kinnunen esittää kolmannessa jatkotutkintokonsertissaan perjantaina 13.11.2009 klo 19 Donatonin, Saariahon ja Whittallin musiikin lisäksi Dai Fujikuran, Lotta Wennäkosken ja Beat Furrerin teoksia. Konserttiin on vapaa pääsy.
