Author Archives: Jaani Länsiö

Aloitetaan kliseellä. Taloustilanne on vaikea, rahoitusta on entistä hankalampi saada, täytyy päästä vaikeiden aikojen yli riskittömästi. Tämä on ollut alasta riippumatta mantra, jota mumisemalla saa armahduksen lehdistön edessä, kun toimittaja tivaa vastausta supistuksiin, leikkauksiin, vähennyksiin, itsestäänselvyyksiin ja siihen, miksi kuohuviini loppuu kesken. Monen muun mantran tavoin myös tämä alkaa toteuttaa itseään, kun siihen tarpeeksi uskoo. Taloustilannehan on vaikea, mutta onko sitä rahaa ollut joskus hukkaan heitettäväksi asti? Onko meillä varmaa tietoa siitä, että vaikeat ajat loppuvat ihan kohta ja sen vuoksi pitää tehdä päätöksiä, jotka säästävät rahaa?

Tänä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlat tarjosivat pitkästä aikaa kauttaaltaan tasokkaat solistit, loistokkaan kuoron ja orkesterin, josta huokui katsomoon asti tekemisen meininki. Taiteellista johtajaa Jari Hämäläistä on helppo kritisoida ulkomaisten laulajien suosimisesta, mutta tason ollessa näin korkea, suosittelisin oman uskottavuuden nimissä kääntämään suuta pienemmälle.

Ensi vuosi on Savonlinnassa merkkivuosi. Satavuotiasta tapahtumaa juhlitaan muistelun merkeissä, kuin katseltaisi joukolla ikivanhoja dioja, jotka kaikki ovat jo nähneet. Luvassa on siis kestosuosikit Aida, Taikahuilu ja Lentävä Hollantilainen, jonka vetävyyttä lisää merkittävästi Matti Salminen Dalandina. Oopperajuhlien vakiokävijät eivät kuitenkaan ole voineet välttyä näkemästä näitä kaikkia pariinkin otteeseen, joten lienee paikallaan pysähtyä miettimään, kannattaako näin selvä riskittömyys?

Aikoinaan Savonlinnassa esitettiin nimenomaan kotimaista tuotantoa, suomalaisia teoksia ja suomalaisia laulajia. Ensi vuonna ollaan ottamassa ilahduttava askel jälleen siihen suuntaan, kun peräti kaksi uutta tuotantoa saa ensi-iltansa. Kimmo Hakolan La Fenice ja ns. yhteisöooppera Free Will täyttävät ihan reippaasti ensi vuoden riskikiintiön. Näin vaikka Free Williä esitetään kohuun nähden varsin vähän, vain kerran. Uusi suomalainen musiikki ei tunnu kiinnostavan suurta yleisöä, vaikka se olisi kuinka mahtavaa. Ensi vuosi onkin mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa ja ikinuorta.

Savonlinnan Oopperajuhlat on merkittävämpiä suomalaisia musiikkiperinteitä, tai laajemminkin otettuna kulttuuriperinteitä. Koko miljöö linnoineen, höyrylaivoineen, lörtsyineen ja kuukaudeksi vilkastuneeseen pikkukaupunkeineen on vaalimisen arvoinen asia. Se on jopa brändi. Mutta, kuten tämän kokoluokan kulttuuririennoissa aina, on tulevaisuus epävarma. Julkisen rahoituksen lisäksi tarjolla on entistä niukemmin sponsorirahaa, eivätkä yrityksetkään osta hemmottelupaketteja entiseen malliin. Tyhjiin katsomopaikkoihin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Ensi vuoden ohjelmistoon onkin todennäköisiä tappioita korjaamaan saatu Karita Mattilan konsertti pianosäestyksellä. Se on ehkä ainoa taidekonserttikonsepti, joka ei tee tappiota Suomessa. Mattila on suomalaisen oopperayleisön mieleen sekä täysin asiaankuuluva tähti, toisin kuin myös ensi vuonna konsertoiva Apocalyptica, josta suurin osa oopperayleisöstä on tuskin kuullut ääntäkään. Selloa soittavat hevimuusikot toden totta laajentavat käsitettä ”oopperajuhlat”.

Löytääkö oopperayleisö hevin, ja löytääkö heviyleisö juhlille? Tällainen musiikkigenrejen sekoitus tuo selkäpiitä pitkin mieleen Pori Jazzin, jonka yhteydessä on jo vuosia ollut turha puhua jazzista. Niin, nythän on se taloustilanne, jonka vuoksi pyritään miellyttämään kaikkia ja koetetaan saada yleisöön muutkin kuin oman genren vaalijat. Voi vain toivoa, että Savonlinnassa nautitaan vielä pitkään Oopperajuhlista, eikä ooppera- ja viihdemusiikkijuhlista.

Botox-peikko on pääsemässä irti seurauksin, joita viranomaisten ennusteet eivät pysty vielä tarkasti sanomaan. Joka tapauksessa voidaan odottaa, että peikon tuhot saavat aikaan hymistelyä, ihan kivoja taidenautintoja, oikein söpöjä esityksiä ja siloisen suloisia säveliä.

Botox-peikko on syntynyt tarpeesta elää virheetöntä, mukiinmenevää ja persoonatonta elämää, jonka pienet nautinnot koostuvat kiiltävistä iltapuvuista ja sovinnaisesta kulttuurielämästä vailla oikeasti kohauttavia esityksiä. Botox-peikon suosikkielinympäristöihin kuuluvatkin kaikenlaiset gaalaillat ja viralliset illanistujaiset, joissa nurkkaan ahdetut muusikot soittavat oikein kivasti ja virheettömästi hauskoja kappaleita. Varmaankin jotain Mozartia tai ainakin sellaista näppärän eläväistä.

Keväällä, juuri ennen vaaleja rakas peikkomme maistoi omaa lääkettään ja koki kasvupyrähdyksen. Kovaa nousukiitoa vallan tahmeaan kahvaan kokenut perussuomalaiset julisti, että taidetta ja kulttuuria tulee tukea päämäärä mielessä ja kansan identiteetin tahtoa noudattaen. Määritettiin siis hyvä taide. ”Kulttuuriväki” otti asiakseen tuohtua, sillä tottahan taiteen on oltava poliittisesti korrektia ja saada päättäjien siunaus. ”Aivan kauheaa!” joku huudahti, ”mitäs sitten tapahtuu taiteelleni, kun Timo Soini ja hänen joukkonsa eivät hyväksykään sitä?”. Vaarana olikin, että rajoja rikkovasta taiteesta olisi tullut sitä ihan oikeasti, ilman tukia ja kultaisia kädenpuristuksia. Onneksi hallitusneuvottelujen jälkeenkin voi mainosjulisteeseen huojentuneena painattaa: ”Valtioneuvoston hyväksymää taidetta”.

Botox-peikon uhrit nauttivat kaupunkikuvasta, jossa talot ovat suorissa riveissä, lasipinnat kiiltävät, taide pysyy vain sille varatuilla alueilla ja esitykset ovat virheettömiä. Uhri myös toivoo, että kaupunki tarjoaisi taiteelle tilat, jossa voisi esiintyä viranomaisen suopean katseen alla ja jossa voi luvanvaraisesti tehdä rajojarikkovaa taidetta, sponsoreita unohtamatta. Parhaimmillaankin esitykset kohahduttavat niin, että Hesarin kriitikko käyttää fraasia ”hyvän maun rajoilla” ja taidekoulun lehtori pudistelee päätään, ehkä pieni hymynkare huulillaan.

Botox-peikko siloittaa pinnat, tasoittaa pienet rosot ja tekee kaikesta persoonatonta. Botox saa otsarypyt katoamaan ja hipiän kiiltämään niin, että ilme säilyy kuin kiveen hakattuna kovallakin viimalla. Aikamme tuntuu nauttivan silkkiverhoilusta, jonka tahrat on piilotettu korjauslakan alle. Todellinen antautuminen ja persoonan heittäminen pelilaudalle jopa virheistä välittämättä ovat vastalääke Botox-peikon puremalle. Taide, joka ei loukkaa ketään ja joka tuskin aiheuttaa väristyksiä, ruokkii peikon egoa ja kasvattaa sen lonkeroita luikertelemaan yhä syvemmälle yhteiskunnan rakenteisiin. Pahimmillaan nuo lonkerot kaivavat underground-taiteilijat kuopistaan ja tekee heistä Valtioneuvoston hyväksymiä mainstream-taiteilijoita.

Botox-peikko ei kestä taidetta, joka lähtee pelkästä halusta, ilman huolta kriitikoista tai poliitikon tarpeista, pelkäämättä pikku lapsuksia tai teoksen oikeaoppista suoritusta. Mikäli peikko on kuitenkin päässyt puraisemaan, suositellaan ottamaan iso annos innostunutta katusoittoa, kaveriporukoiden vapaa-ajalla tekemiä lyhytelokuvia, ilman lupia perustettuja kuvataidenäyttelyitä ja harrastajateatteria. Nauti viikottain koko kesän ajan.