Amfion pro musica classica

Author Archives: Jaani Länsiö

Daniel Barenboim Nobel-ehdokkaaksi

Argentiinalainen pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim, 69, on ehdolla tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi työstään Lähi-idän rauhan eteen musiikillisin keinoin.

”Musiikilla ei voi ratkaista konflikteja, mutta se voi kerätä ihmiset yhteen saman asian puolesta”, Barenboim on sanonut. Hänen vuonna 1999 perustamassaan West-Eastern Divan orchestrassa soittaa nuoria israelilaisia, iranilaisia ja arabeja. Barenboim on myös Berliinin Valtionoopperan ylikapellimestari.

Virallisesti hänet julistetaan ehdokkaaksi 17. elokuuta Argentiinassa.

Uuno Klamin baletti Aleksanterin teatterissa

Uuno Klamin laajamittainen baletti Pyörteitä kantaesitetään kokonaisuudessaan Helsingin Aleksanterin teatterissa syksyllä. Yli kaksituntinen baletti ei ehtinyt valmistua Klamin elinaikana, mutta nyt teoksen on täydentänyt säveltäjä Kalevi Aho. Lähes kaksi ja puolituntisen baletin koreografian on suunnitellut Alpo Aaltokoski.

Kantaesitys Aleksanterin teatterissa 25. elokuuta.

Linkki: Uuno Klami -seura.

Pianisti Nikolai Petrov on kuollut

Venäläinen pianisti Nikolai Petrov on kuollut 68 vuoden ikäisenä vaikean sairauden uuvuttamana. Petrov joutui sairaalaan saatuaan aivoinfarktin konsertin aikana toukokuussa.

Petrov opiskeli Moskovan konservatoriossa opettajanaan Yakov Zak, ja hän menestyi 60-luvulla monissa pianokilpailuissa, mm. toinen sija Van Cliburn -kilpailussa vuonna 1962. Hän myös sai konsertoida poikkeuksellisen vapaasti Neuvostoliiton ulkopuolella. Ahkeran konsertoinnin lisäksi Petrov levytti muutamia kulttimaineeseen noussutta levyä, mm. Franz Lisztin Paganini-etydien ensimmäiset versiot. Hän toimi myös Moskovan konservatorion professorina.

Scarlattia modernisti


Alexandre Tharaud plays Scarlatti
Alexandre Tharaud, piano
Virgin Classics

Domenico Scarlattin viehkeän leikkisiä sonaatteja voi vallan mainiosti soittaa nykyaikaisella pianolla, vaikka sen ääni tuskin vastaa soitinta, jolle ne ovat alun perin kirjoitettu. Tämän ovat todistaneet ainakin Mikhail Pletnjov ja etenkin Vladimir Horowitz, joka onnistui tuomaan Scarlattin hengen esiin terävän laulavalla kosketuksellaan. Piano sopii Scarlattiin siis aivan hyvin, mitä nyt muutama cembalisti ja vanhan musiikin puritaani saattavat päitään pudistella. Tätä pudistelua kiihdyttämään on ilmestynyt Alexandre Tharaud’n albumillinen valikoituja sonaatteja italialaisen klavesinistin teoksista.

Tharaud’n lähestymistapa on poikkeuksellinen pianistinen, aivan kuin hän ei yrittäisikään imitoida Scarlattin kevyttä klaveeria, vaan hän ikään kuin romantisoi barokkia raskailla juoksutuksillaan ja vapailla fraseerauksillaan. Horowitzin kosketuksen rapeutta ja liverrystä ei ole nimeksikään, ja joskus tuntuu kiirekin vaivaavan, vaikka olisi pysähtymisen ja nautiskelun paikka.

Parhaiten Tharaud onnistuu virtuoosisessa d-molli-sonaatissa K.141, jonka repetitiot soivat ylväänä ja tasaisesti, ja jonka trillit luovat koristeellista arvokkuutta kuulostamatta lainkaan pakotetuilta. Samoin soi a-molli K. 3, joka niin ikään kääntyy helposti romanttiselle pianolle kuulostamatta tyylitajuttomalta kvasibarokilta. Scarlattin ajattomuus tulee näissä kahdessa sonaatissa hienosti esille millä tahansa soittimella. Uskalias valinta albumille on E-duuri K. 380, jonka Horowitz on ominut ylittämättömällä tulkinnallaan. Tharaud’n raskas kosketus, malttamattomuus fraasien lopuissa ja trillien epätasaisuus eivät tee kunniaa tällä mainiolle pastoraalille, joka vaatii sekä aikaa että herkkyyttä.

Alexandre Tharaud’n pianistista Scarlattia voi pitää romanttisena sovituksena italialaisbarokin klaveerisonaateista, mutta jykevyydellä ja raskaudellakin on rajansa. Mikäli Scarlattia soitettaisi modernilla pianolla aina näin, olisi päänpudistajien joukkoon helppo liittyä.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Pianolla häikäisevästi

Franz Liszt Piano Sonata
Marc-André Hamelin, piano
Hyperion records 2011

Franz Lisztin Sonaatti h-molli on pianokirjallisuuden kulmakivi, joka vaatii soittajalta huimia motorisia valmiuksia, suuren muodon hallintaa sekä ennen kaikkea ajatusta. Viimeksi mainitulla on korvattu nopeutta ja näppäryyttä paljonkin. Tätä tasoitusta Marc-André Hamelin ei ole tosin koskaan tarvinnut. Onpa häntä pianon kyborgiksikin nimitetty, niin epäinhimillisen vikkelää on meno koskettimilla.

Mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että Hamelin luottaa liikaa ilmiömäiseen nopeuteensa ja pettämättömään osumatarkkuuteensa. Moniselitteisyyden ja loputtomien löytöjen sijasta sonaatin käänteet kuulostavat jopa itsestäänselvyyksiltä, eikä kuulijalle välity keksimisen tunnetta tai ahaa-elämyksiä: ai siellä on tuollaistakin, jännä idea. Ei, vaan Hamelin hurjastelee sonaatin suorituksenomaisesti läpi venyttämättä nousuja koskaan kunnolliseen kliimaksiin tai panttaamatta seuraavan käänteen ilmeikkyyttä. Voiko Hamelin olla täydellisen motoriikkansa uhri? Kyseessä on kuitenkin Lisztin h-molli sonaatti, joka ei saisi kuulostaa liian helpolta saati yksinkertaiselta.

Levyn muut teokset eivät nauti samanlaista arvostusta sävellyksinä kuin sonaatti, mutta ovat pianistisilta vaatimuksiltaan vähintään samanvertaisia. Niissä Hamelin onnistuukin huomattavasti paremmin. Ehkäpä kyse on pinnan ja syvyyden suhde-erosta, joka taittuu enemmän sinne show-pianismin puolelle.

Phantasie und fuge über nach Thema B-A-C-H
taittuu majesteettisella varmuudella briljantimmin kuin koskaan aiemmin, ilman minkäänlaisia esteitä tai hankaluuksia. Hamelin peittää helppouden tunteen runsaalla paukkeella, ja säveltäjäkollegan kunnianosoitus Bachille tulee varmasti selväksi monen f:n saattelemana.

Ajatusta on myös hieman venytetyssä tunnelmakuvassa Bénédiction de Dieu dans la Solitude, joka soi arvokkaana, eikä Hamelin säästele rubatoa tai agogiikkaa, vaan rakentaa ylvään ja virtuoosisen kokonaisuuden pettämättömästi loppuun asti. Helmeilevät kaksoisotteet ja juoksutukset punovat kaunista säestystä melodian kulkiessa vakavamielisenä keskirekisterissä. Seesteiset loppusoinnut pitävät otteessaan poikkeuksellisen jäntevinä.

Eräänlaisena välipalana kuullaan kolmiosainen Venezia e Napoli, jonka päättävässä Tarantellassa Hamelinin kyborgius pääsee villinä irti nakuttamalla repetitioita tasaisemmin ja nopeammin kuin luulisi olevan edes mahdollista. Häpeämättömän pinnallinen pianoilottelu ei jätä kysymyksiä siitä, etteikö Hamelin olisi yksi aikamme suurista sormitaitureista.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä