Amfion pro musica classica

Moni-ilmeistä Mahleria parhaimmillaan

Mahler: ’Resurrection’´
Kate Royal, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Runfunkchor Berlin
Simon Rattle, Berliner Philharmoniker
EMI Classics 2011

Gustav Mahlerin toinen sinfonia Ylösnousemus on sen sortin mammuttiteos, että tahtipuikon jatkeeksi kelpaavat vain kokeneimmat ja näkemyksellisimmät kapellimestarit, jotka pystyvät löytämään säveltäjän piilottamat jäynät ja erikoistehosteet unohtamatta alati mukana kulkevaa punaista lankaa. Brittiläinen Simon Rattle on kuljettanut tätä mammuttia mukanaan jo kauan, ja tällä kertaa sen on päässyt levylle ikuistamaan hänen oma orkesterinsa Berliinin filharmonikot. Kokemus, näkemys ja saumattomaksi muodostunut yhteistyö orkesterin kanssa kuuluvat hiottuina yksityiskohtina, kekseliäisyytenä ja tarkkoina nostoina kudoksen keskeltä. Ja se punainen lanka ei katkea verrattain hitaista tempoista huolimatta.

Ensimmäisen osan alku kuullaan yleensä pikemmin julistavana kuin salaperäisenä, mutta Rattlen hidas tempo ja hiljainen dynamiikka lupaavat jotain arveluttavaa: mitähän tästä seuraa? Harvoin alun jyrähdykset viulujen tremolon päälle herättävät vastaavanlaista jännitettä, odottavaa tunnelmaa siitä, että kohta tapahtuu. Koko osaa leimaa jännitteen venyttäminen äärimmilleen, kunnes tuo jännite puretaan ryminällä kerääntyäkseen taas uuteen nousuun. Kuin tulivuoren puhkumista ennen purkautumistaan. Rattle tasapainoilee uhkarohkeasti mauttomuuden ja mestarillisen venyttämisen rajoilla, mutta pysyy täpärästi paremman puolella luoden poikkeuksellisen väkevävivahteista Mahleria, joka uuvuttaa tunteikkuudellaan ja massiivisella orkestroinnillaan.

Samanlainen tunteikas kanjonien ja kukkatarhojen vuoropuhelu jatkuu toisen osan muka kevyessä ländlerissä, joka sykkii berliiniläisten käsissä elämänmyönteisen epätoivoisesti johtaen kolmannen osan soljuvan rauhaisaan virtaavuuteen. Rattlen ja Mahlerin draamantajut kohtaavat upealla tavalla neljännen osan unenomaisessa aariassa, jonka Magdalena Kožená tulkitsee kantavalla ja rauhoittavansointisella mezzosopraanollaan. Tämän jälkeen alkaa viidennen, finaaliosan, todellinen melske ja jännitteen ja purkauksen leikki, joka Mahlerilla toteutuu ehkä parhaiten juuri tässä toisessa sinfoniassaan.

Mutta Mahler ei olisi Mahler, ellei tuo melske vaihtuisi yllättäen kuulaaseen kuoron ja sopraano Kate Royalin vuoropuheluun, joka ei kaipaa fortea ollakseen vakuuttava, joka puhuttelee jännitteisillä harmonioillaan ja joka lumoaa äänenkuljetuksen kekseliäisyydellään. Rattle kerää yhteen kaikki paukut lopun ylvääseen tuttiin, jossa kellot ja urutkin liittyvät ylistyksen hurmioon. Kaiken pauhun ja sielukkaan vaimean kuminan jälkeen jää vain hiljaisuus. Ja lunastus.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Vastaa

Post Navigation