Author Archives: Geek Prank

Suomen ainoan ammattimaisen nokkahuilukvartetin Bravaden vanhan musiikin konsertti muutamilla 1900- ja 2000-lukujen teoksilla höystettynä toi raikkaan tuulahduksen joulunajan vilkkaaseen konserttitarjontaan.

Konsertin avasi Ralph Vaughan Williamsin (1872–1958) teos Suite for Pipes (1939). Neliosaisen sarjan osien nimet – Intrada, Minuet, Valse ja Finale (Jig) – viittaavat jo suoraan tanssisarjan pitkään perinteeseen eikä Vaughan Williams yritä musiikissakaan piilotella kiinnostustaan vanhaan musiikkiin. Teos hahmottuikin pitkälti renessanssityylitelmänä, tarjoten kuitenkin vähän väliä muistutuksen selvästi uudemmasta sävellysajankohdastaan. Riittävän pitkäkestoinen teos toimi ainakin allekirjoittaneelle oivallisena sisäänajona nokkahuilusoundin omaleimaisiin sävyihin.

Konsertin selkeästi laajin osuus koostui 1400–1500 -lukujen italialaisesta ja englantilaisesta renessanssimusiikista, joka tarjosi myös laajan ja mielenkiintoisen kattauksen erilaisia nokkahuiluja: silmämääräisesti arvioituna konsertin aikana kuultiin ainakin kymmentä erikokoista nokkahuilua pienistä sopraanoista lähes kaksimetriseen subbassoon.

Kontratenori Teppo Lampelan esittämät vokaalimusiikin numerot toivat hienon ja vaikuttavan lisäyksen Bravaden huolitellun kauniiseen yhteissointiin. Varsinkin William Byrdin (1543–1623) teoksessa Lamentation for Tallis (Ye sacred Muses) Lampelan äänen jylhä ja kuulas sointi yhdistyi samettisen pehmeästi Bravaden soittoon. Kontratenorin ja nokkahuilujen yhteissointi oli itselleni uusi mutta erittäin mieluinen tuttavuus – ihmisäänen kuulas sointi yhdistettynä varsinkin matalampien nokkahuilujen tummiin, herkkiin ja pehmeisiin sointeihin hiveli korvia.

Konsertin valosuunnittelu ansaitsee myös kiitoksensa: Lampela aloitti Byrdin teoksen lavan sivusta pimeässä ja siirtyi sitten lavalle kvartetin taakse. Hillitysti vaihtuvat spotti- ja värivalot sävyttivät hienosti monien teoksien esityksiä. Ohjelmassa kuultujen Orlando di Lasson (1532–1594) ranskalaiseen chanson-tyyliin kirjoittamien teosten tulkinnat olivat niinikään nautinnollista kuultavaa. Bravade ja Lampela antoivat vankan näytteen korkeatasoisesta yhteistyöstään, jota ei himmennä muutamat satunnaiset epäpuhtaudet ja hieman raa’at äänet.

Nokkahuilu koki pitkän hiljaisuuden jälkeen renessanssin 1900-luvun alussa. Tästä syystä soittimelle onkin yhä enenevissä määrin kirjoitettu myös uutta ohjelmistoa. Vaughan Williamsin teoksen ohella uudempaa aikaa konsertin ohjelmassa edustivat japanilaisen Maki Ishiin (1936–2003) Black Intention 4 (1980) sekä suomalaisen Tomi Räisäsen (s.1976) Under the Apple Tree (versio G, 2001/2004).

Maki Ishiin sävelkieli ja tyyli poikkesi monien muiden tuntemieni japanilaissäveltäjien tuotannosta. Esimerkiksi Toru Takemitsun, Toshio Hosokawan ja vaikkapa nuoren Dai Fujikuran teoksien meditatiivisuus, rajut purkaukset ja sointivärien leikki loistivat poissaolollaan Ishiin teoksessa. Toisinaan jopa Ligetin sointikentät ja ajoittaisen toisteisuuden mieleentuova satsillinen kirjoitustapa oli hyvin mitoitettu nokkahuilujen ilmeikkääseen sointiin. Teoksen sävelikön ajoittaiset laajentumiset mikrointervallimaailmaan istuivat ilmeisesti luonnonvireisille (kuulohavaintoon perustuva arvio!) nokkahuiluille hyvin.

Suomalaisen lisän nokkahuilumusiikin perinteeseen toi Tomi Räisäsen alun perin soolopianolle kirjoitettu teos Under the Apple Tree. Säveltäjän itsensä useille erilaisille kokoonpanoille sovittamista teoksen uusista versioista kuultiin nyt versio G nokkahuilukvartetille. Avausosan Miron hieman tukkoisesti liikkeelle lähtenyt sointi puhdistui toisessa ja kolmannessa osassa Valkea kuulas ja Nalif. Bravaden vakuuttava soitto jätti positiivisen vaikutelman, varsinkin teoksen energisen rytmikkäästä päätösosasta.

Perinteisten joulukonserttien kyllästämässä tarjonnassa Bravaden ja Teppo Lampelan omaleimainen mutta silti vuodenaikaan ja joulunodotukseen hyvin istuva konsertti jätti hienon vaikutelman. Jo mainitsemani hillityn ja vaikuttavan valosuunnittelun lisäksi kiitokset ansaitsee myös hienosti toimitettu ohjelmakirjanen, joka sisälsi paljon tietoa myös varmasti monille tuntemattomammista nokkahuiluista ja soittimen historiasta yleensäkin.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelma tuntui etukäteen mielenkiintoisen monipuoliselta: tarjolle oli laitettu 70 vuotta vanhaa saksalaista, uutta itävaltalaista musiikkia sekä romantiikan ajan vankkaa perusohjelmistoa. Moneen suuntaan kurkottanut ohjelma tarjosikin useampia yllätyksiä.

Hanns Eislerin (1898–1962) Kleine Sinfonie (1932) syntyi säveltäjän itsensä mukaan ajatuksesta, että sinfonia sävellysmuotona on ”enemmän tai vähemmän kuollut”. Lyhyen teoksen sävelkieltä leimaakin saksankielisen alueen sinfoniatraditiosta irtipyrkivä sentimentaalisuutta välttelevä ja paikoin fragmentaarinenkin ilmiasu. Eislerin musiikillinen ironia jätti kuitenkin varsin kesyn vaikutelman: ohjelmatekstissä groteskiksi kuvailtu scherzo-osa yllätti pehmeydellään ja nopea finaaliosa ei sekään oikein lähtenyt lentoon.

Kaiken kaikkiaan Kleine Sinfonien odottamaani sovinnaisempi olemus jätti miettimään, mahtoivatko teoksen sävelkieli ja muotoratkaisut tuntua räikeältä ja tuoreelta edes 1930-luvun yleisön korvissa – sen verran hampaatonta ja kesyä musiikkia Eislerin teos on moniin aikalaisiinsa verrattuna.

Vuonna 1943 syntyneen itävaltalaissäveltäjä HK Gruberin trumpettikonsertto Busking (2007) asetti kiinnostuneen odottavan tunnelman. Jo teoksen tavallisesta poikkeava orkestraatio – trumpetti, harmonikka, banjo ja jousiorkesteri – tuntui raikkaan mielenkiintoiselta ja monia mahdollisuuksia tarjoavalta kokoonpanolta. Teos tarjosi kuitenkin illan suurimman yllätyksen: se oli lähes täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä olin itse teokselta ja säveltäjältä odottanut.

Teoksen aloittanut trumpetin suukappaleella soitettu jammailu oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi vitsiksi, mutta muuttui aika pian itseään toistavaksi jankutukseksi. Samaa voisi oikeastaan sanoa koko teoksesta: varsin pitkä (tai ainakin siltä tuntunut) kolmiosainen konsertto oli kokonaisuudessaan muodottoman ja tasapaksun oloinen. Håkan Hardenbergerin virtuoosisen vaivaton esitys toki vakuutti, mutta lähinnä kevyen klubijazzin mieleentuova sävelkieli ei tarjonnut juurikaan kontrasteja edes teoksen eri osien välillä, minkäänlaisesta kulminaatiosta puhumattakaan.

Gruber jätti myös jännittävän ensemblen ilmaisumahdollisuudet lähes täysin hyödyntämättä. Aivan alussa kuultu, kenties hiukan New Orleans -jazziin viittaava nopeasti ohimennyt trio-osuus harmonikan ja banjon kanssa soi hyvin ja tähän ideaan olisin odottanut jonkinlaista kehittelyä, vastakommenttia tai edes paluuta. Teos kuitenkin jämähti solistin toisteiselle ja päämäärättömän tuntuiselle löysälle sooloilulle, jota kuultiin kiinnostavuuteensa nähden uskomattoman pitkän ajan. Ainoastaan toisen osan flyygelitorvelle kirjoitetut laulavat melodialinjat jousiston säestyksellä toivat pientä rikastusta teoksen kokonaismuotoon, mutta nämäkin elementit jäivät muuntumattomina ja väsyttävän pitkäkestoisina aivan liian toisteisiksi.

Nopea kolmas osa ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta, mutta kontrastoi edes kestonsa puolesta kahden aikaisemman osan kanssa: jo puuduttavan laahaavien nopean ja hitaan osien jälkeen finaalin siedettävän kompakti kesto päätti teoksen tarjoamatta edelleenkään minkäänlaista huippukohtaa tai muutosta jo aiemmin kuultuun.

On vaikeaa arvella, mitä Gruber on Buskingilla halunnut tarkoittaa tai sanoa. Itseäni virkistää usein kuulla ”perinteisen modernismin” (en ota tähän nyt enempää kantaa, aiheesta riittäisi varmasti sanottavaa omaksi keskustelukseen asti) traditiosta irtisanoutuvien tai kokonaan ulkopuolelle jättäytyvien säveltäjien töitä. Tavanomaisten muotoratkaisujen välttely suvantoineen, kehittelyineen ja huippukohtineen on tietenkin jo sinänsä mielenkiintoinen ja rohkeakin lähtökohta, mutta Gruberin tältä osin kieltämättä omintakeinen teos ei tunnu tähtäävän oikein mihinkään eikä tästä syystä tarjoa kuulijalleen riittävästi tarttumapintaa. Busking kuulosti oikeastaan keskinkertaisen easy-listening -jazzbändin tai kabaree-muusikkoporukan jammailulta, jonka joku oli kirjoittanut nuoteille muistiin.

John Storgårdsin herpaantumattoman tarkka työskentely Helsingin kaupunginorkesterin kanssa oli vaikuttavaa, mutta sekä Eislerin että Gruberin teosten köykäisyys jätti musiikillisesti lattean vaikutelman.

Konsertin päätösnumero, Johannes Brahmsin (1833–1897) toinen sinfonia D-duuri tarjosi illan painokkainta kuultavaa. Vaikka en koskaan ole ollut mikään Brahmsin musiikin suuri ystävä, nousi tämä teos mielestäni konsertin ehdottomasti musiikillisesti ansiokkaimmaksi teokseksi. Toisaalta, kahden edeltävän mahalaskun jälkeen olisi ollut jo aika hankalaa jatkaa samalla löysällä linjalla.

2. sinfoniassa Brahmsin sävelkieli soi kenties iloisemmin ja valoisammin kuin missään muussa säveltäjänsä teoksessa. Niinikään teoksessa loistaa poissaolollaan se tietty raskassoutuisuus, joka mielestäni vaivaa joitakin muita säveltäjän töitä. Helsingin kaupunginorkesteri soi rauhallisen laulavasti ja muhkeasti Storgårdsin johdolla. Suuret kiitokset ansaitsee jälleen puupuhaltimien korviahivelevät soolot sekä jousiston saumattoman samettinen yhteissointi. Pitkinä kaarroksina pehmeästi soljunut elämänriemu ja iloisuus sai vaikuttavan huipennuksen teoksen mahtipontisessa finaalissa.

Helsingin kaupunginorkesterin vokaalimusiikkiin painottuneen konsertin avasi sukupolvensa tunnetuimpiin ruotsalaissäveltäjiin lukeutuvan Anders Hillborgin (s.1954) orkesteriteos Exquisite Corpse (2002), joka oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Teoksen pitkähkö ja rauhallinen johdanto antaa hyvän esimerkin Hillborgin taidoista kirjoittaa rikasta ja muhkeasti soivaa kudosta jousistolle, ja huippukohdissaan jousien kuoron upea sointi hiveli korvia.

Hillborgin monista teoksista tuttu keinovarojen pluralistinen käyttö jäi kuitenkin Exquisite Corpsessa odottamaani hillitymmäksi. Ainoaksi muusta materiaalista räikeästi erottuvaksi kohdaksi jäi teoksen keskivaiheilla kuultu, aluksi hiukan huonosti toimivalta vitsiltä vaikuttanut lyömäsoittajien riehaantunut soolo. Hillborg on kuitenkin venyttänyt lyömäsoitinorgiansa riittävän pitkäkestoiseksi tapahtumaksi niin, että se vähitellen vakuuttaa lunastaen samalla paikkansa teoksen kokonaismuodossa. Muilta osin teos rakentui pitkälinjaisista ja myös eeppisestä elokuvamusiikista muistuttavista kaarroksista. Teos sai John Storgårdsin käsissä vahvan tulkinnan, mutta säveltäjänsä moniin muihin teoksiin verrattuna Exquisite Corpse jätti jokseenkin sovinnaisen vaikutelman.

Leevi Madetojan (1878-1947) laulusarjan Syksy kautta päästiin konsertin keskeiseen teemaan, vokaalimusiikkiin. Sarjan kuusi laulua, Syksy, Lähtö, Luulit, ma katselin sua…, Hyvää yötä, Lintu sininen ja Ijät hyrskyjä päin! on kirjoitettu säveltäjän puolison L. Onervan runoihin. Teos oli itselleni jälleen yksi muistutus siitä, minkä takia en ole koskaan ollut innostunut Madetojan musiikista – siinä määrin tasapaksusti ja yllätyksettömästi etenevää musiikkia on tämäkin laulusarja. Orkesteriosuudet on kirjoitettu varsin kuivakkaasti, ainoana positiivisena poikkeuksena kolmannen osan Luulit, ma katselin sua… rikkaampi ja värikkäämpi orkestraatio. Camilla Nylundin heleän kaunis ääni soi kuulaan puhtaasti, mutta Madetojan laulusarjassa tuntui olevan jatkuvia ongelmia solistin ja orkesterin balanssin suhteen. Liekö johtunut istumapaikastani (permannon oikeassa laidassa salin keskiosissa) taikka joidenkin kriitikkojen mieliaiheesta, Finlandia-talon akustiikasta, orkesteri kuitenkin peitti solistin harmittavan usein.

Selim Palmgrenin (1878-1951) orkesterilaulun En sällsam fågel (Ihmeellinen lintu) esitys korjasi osittain Madetojan sarjassa vallinnutta balanssiongelmaa. Palmgrenin orkesterinkäyttö on värikkäämpää ja monipuolisempaa, jättäen tällöin Madetojaa paremmin tilaa myös solistille. Nylund ja Storgårds hoitivat osuutensa tyylikkäästi ja rautaisella ammattitaidolla, mutta Madetojan tavoin Palmgrenin teoskaan ei mielestäni lukeudu orkesterilauluteosten helmiin.

Heti väliajan jälkeen kuultu Jean Sibeliuksen (1865-1957) Luonnotar on huomattavasti intensiivisempää ja vahvemmin otteeseensa vangitsevaa musiikkia kuin konsertin kaksi edeltävää lauluteosta. Luonnottaressa kuultiinkin illan vaikuttavimmat tulkinnat niin Nylundilta kuin Storgårdsin luotsaamalta Helsingin kaupunginorkesterilta. Nylundin kirkas ja samalla syvä ääni soi näennäisen vaivattomasti teoksen vaativien soolo-osuuksien läpi. HKO:n jousiston maagisen hauraasti värisevät pinnat soivat niinikään upeasti.

Konsertin päätti Sibeliuksen monumentaalisen sinfoniasarjan viimeiseksi edustajaksi jäänyt Sinfonia nro 7 C-duuri. Käsiohjelmakommentin mukaan joidenkin säveltäjien mielestä teos on, ei vain Sibeliuksen hienointa, vaan ylipäätään vaikuttavinta koskaan kirjoitettua musiikkia. Itse en antaisi teokselle tällaista painoarvoa enkä edes sijoittaisi sitä Sibeliuksen sinfoniasarjassa etusijalle, vaikka kylläkin kärkikastiin – jos tällaisten arvoasetelmien laatiminen ylipäätään on mitenkään tarkoituksenmukaista niin musiikissa kuin muissakaan taiteissa. Storgårdsilla oli vahvan hallittu ote kansallissäveltäjämme merkkiteokseen. Varsinkin jo Hillborgin teoksessa vakuuttaneen jousiston työskentely oli upeaa, eikä puupuhaltimien kuulaat soolot jääneet lainkaan vähemmän painokkaiksi. Ainoastaan vaskisektiolla tuntui olevan ajoittain pieniä ongelmia sovittaa temponsa yhteen muun orkesterin kanssa. Teos sai kuitenkin keskittyneen tulkinnan, jossa Storgårds säilytti jylhän hartauden erinomaisesti vailla minkäänlaista kiireettömyyden tunnelmaa.

Sunnuntain alkuillan sadekuurot virittivät sähköisen odottavan tunnelman Meta4-kvartetin konserttiin kerääntyneelle yleisölle. Odotukset palkittiinkin intensiivisellä konserttielämyksellä.

Konsertin avasi Antti Tikkasen intensiivinen tulkinta Kimmo Hakolan (s.1958) sooloviuluteoksesta A même les échos (1988). Suurimmaksi osaksi vimmaisesti riehuva teos haastaa esittäjänsä kaivamaan soittimestaan ulos laajan kirjon ääniä säveltasoista hälyn rajamaille asti. Aikansa modernismille uskollisena äänipalettia laajennetaan myös soittimen ulkopuolisiin ääniin: muusikko tuottaa ääniä jalkojen iskuilla ja aivan lopussa myös viheltämällä. Teoksen alkupuolen riehakkuudelle muodostaa tehokkaan vastapainon loppupuolen hauraasti laulava hidas jakso, joka yhtäkkiä riistäytyy hetkeksi mustalaismusiikista muistuttavaan katkelmaan palatakseen taas lopuksi rauhalliseen tunnelmointiin. Tikkasen keskittynyt esitys vangitsi kuuntelemaan – teoksen jokainen yksityiskohta soi vakuuttavan harkitusti ja musikaalisesti vailla minkäänlaista robottimaisuuden tunnelmaa.

Ilta jatkui koko Meta4:n voimin Hakolan läpimurtoteoksiin lukeutuvalla 1. jousikvartetolla (1986). Jo teoksen energinen ja rytmikäs aloitus osoitti ensemblen yhteissoinnin olevan saumattoman hioutunutta. Rytminen tarkkuus ja soittajien välinen balanssi ovat huippuluokkaa. A même les échos’a huomattavasti laveammin ja pitkälinjaisemmin soiva kvartetto antaa jo viitteitä Hakolan myöhemmästä säveltäjäkehityksestä: piristävän häpeilemättömästi runsaasti terssejä sisältävät harmoniat osoittavat Hakolan taituruuden rikkaasti soivien ja korvaa hivelevien harmonioiden saralla. Muotokaan ei jää Hakolalla altavastaajan asemaan: teos hahmottuu laajana orgaanisena kaarroksena, jossa liikutaan sulavasti hektisistä ryöpyistä hauraisiin sointeihin ja lähes ajan pysäyttäviin jäätyneisiin tilanteisiin. Niinikään Hakolan taukojenkäyttö on tehokasta ja luo voimakkaan, odottavan tunnelman. Rikas sointipaletti liukuu muhkean rehevistä harmonioista aina Helmut Lachenmannin jousikvartettiteokset mieleentuoviin hälymaailmoihin. Meta4:n antaumuksellinen tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Hakolan hieno teos sai arvoisensa, upean esityksen.

Väliajan jälkeen päätösnumerona kuultiin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) myöhäistuotantoon kuuluva B-duuri-kvartetto op. 130/133 (1825/1826). Laajuutensa puolesta jo sinällään kokonaiseksi konserttiohjelmaksi riittävä sävellys soi Meta4:n voimin uskomattoman energisesti ja vaivattomasti – selvästikään konsertin ensimmäisen puoliskon vaativa ohjelmisto ei ollut uuvuttanut esittäjiään. Beethovenin sävelkieli taipui kvartetin käsissä sujuvan notkeasti esittäjiensä oloiseksi, intensiivisyydessään herpaantumattomaksi kokonaisuudeksi. Varsinkin viidennen osan (Cavatina. Adagio molto espressivo) lähes aineettoman rauhalliset jaksot soivat lumoavan keskittyneesti. Toinen osa Presto piti erittäin vauhdikkaalla tempollaan lujasti otteessaan, vaikkakin hiljaisimmat nopeat paikat jäivät artikuloinniltaan aavistuksen sumeiksi.

Ensimmäisen konsertin perusteella Meta4:n kolmen konsertin sarja Helsingin juhlaviikoilla antaa luvan odottaa paljon. Peräkkäisinä iltoina esitettävät kolme eri ohjelmaa laajoine ja vaativine teoksineen on vähintäänkin kunnioitettava suoritus. Gloria Kulttuuriareenan lähes täpötäyden salin yleisö sai varmasti nautintoa kaikille aisteilleen. Erityismaininnan ansaitsee Ari ”Valo” Virtasen tyylikkäästi toteuttama lavan valosuunnittelu, joka toi piristävän lisänsä hienoon konserttikokemukseen.