Amfion pro musica classica

Arvio: Mustonen huumasi äärimmäisyyksillä

Kuva: J. Mitchell

5.7.2011 klo 19

Mänttä
Mäntän klubi

Olli Mustonen, piano

Schumann: Kinderszenen op. 15
Skrjabin:
6 preludia op. 13
5 preludia op. 16
Pianosonaatti nro 10 op. 70
Vers la flamme op. 72
Shtshedrin: 5 osaa teoksesta 24 preludia ja fuugaa
Martinu: Fantasia ja toccata

25/18e

Mäntän musiikkijuhlien monen vuoden odotus palkittiin, kun Olli Mustonen esiintyi tiistaina Mäntän klubin täydelle ja innostuneelle salille. 13. kertaa järjestettävän pianomusiikkifestivaalin ohjelmassa on monipuolisesti juhlavuosisäveltäjä Franz Lisztin musiikkia höystettynä muilla muotopuhtailla pianosäveltäjillä. Tässä yhteydessä Mustosen resitaaliohjelma oli monin tavoin poikkeava: sen skaala ulottui Schumannista Shtshedriniin ja vyörytti mielikuvituksellisia ja vaihtelevia näkyjä.

Sopivana alkusoittona mielikuvitusteemalle toimi Robert Schumannin miniatyyrisarja Kinderszenen, Lapsikuvia. Lyhyissä lapsen maailman väläyksissä vitaaliset, konkreettiset, lasten leikkejä kuvaavat osat vaihtelevat sisäisten, haaveilevien ja sadunomaisten osien kanssa. Näin Schumannia leimaava dualismi, villi elämänkiihko ja nostalginen sisäisyys, Florestan ja Eusebius, ovat läsnä jo tässä pikkuteoksessa.

Mustonen oli parhaimillaan juuri florestaniaanisissa hippaleikeissä, joissa ohikiitävän hetken väkevyys ja verevyys ilmenivät energisesti muotoillussa liikkeessä. Kosketuksen suoraviivaisuus vältteli kiiltokuvamaisuutta ja tavoitteli lapsen yksinkertaista kokemusta, mutta etenkin haaveksivissa osissa hallitsi pikemminkin muistelevan aikuisen verraten sisäänpäinkääntynyt katse kuin lapsen välitön elämys.

Kansaivälisiin kärkipianisteihimme kuuluvalla Olli Mustosella on täysin omanlaisensa sointimaailma ja tulkintaikkuna. Kosketus on kova, attakki tulee korkealta ja elää kuin veitsen terällä. Fraseeurasta hallitsee kulmikkuus ja särmikkyys, ja kokonaistulkintaa luonnehtii äärikokemusten, hetken pakahduttavan intensiteetin hakeminen. Tuloksena on usein vaikeasti lähestyttävä mutta vavahduttava kuunteluelämys. Huolellisesti valittu ohjelmisto tarjosi suorastaan päätähuimaavia, pysähdyttävästi totutusta poikkeavia tulkintoja, jotka vangitsivat huomion täydellisesti. Helpolla Mustonen ei silti kuulijaansa päästä. Teokset avautuivat hurjissa väreissä, jopa groteskeina omassa äärimmäisyydessään.

Konsertin punnitun ytimen muodosti vaikuttava Skrjabin-paketti sekä siihen kontrastoituva valikoima Rodion Shtshedrinin preludeista ja fuugista. Mustonen eteni Skrjabinin Chopin-henkisistä varhaisista preludeista op. 13 tonaliteetin rajoja kokeileviin preludeihin op. 16, ja huipensi osion pianosonaattiin nro 10 ja myöhäiseen sävelrunoon Vers la flamme, Liekkiä kohti. Konsertti tematisoi fantasioivia sävellysmuotoja, ja preludi hahmottui ehdottomasti sellaisena. Peräkkäin esitettävät preludit – kuten Chopinin, Debussyn – ovat pienoismaailmoita, avaavat uuden (mieli)kuvaston, joka voidaan joko jättää ilmaan tai tarjota pohjaksi toiselle kappaleelle, kuten fuugalle. Skrjabinin lyhyissä, runollisissa preludikuvissa korostui liike, jota Mustonen käsitteli sähköisesti. Kalskahtavat aksentit, raskas tunnesävy ja äärimmäisyyksiä hakevat karakterisoinnit toivat preludit kenties totuttua lähemmäs Skrjabinin myöhäistuotantoa.

Mustosen tulkinta 10. sonaatista (1913) oli kuitenkin niin tavallisuudesta poikkeava, että siihen verrattuna preludit olivat virtaavia ja kevyitä. Skrjabin itse nimitti ryöppyäviä valo- ja väripurkauksia suihkuttavaa sonaattia ”hyönteisten sonaatiksi.” Mustosen hyönteiset olivat suorastaan vaarallisia, myrkyllisiä. Tulkinta kaihtoi kaikkea pehmeyttä, sulavuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Tremoloiden, sointuvyöryjen ja väripisaroiden kolmiuloitteisena kurotteleva kosminen maisema korosti hetken kokemuksen riipivyyttä ja lähes tuskaisella tavalla jatkuvasti huipussa pysyvää intensiteettiä, mikä myös jonkin verran hämärsi teoksen rakennetta. Legatoa välttelevä kosketus, liikkeen rosoinen lepattavuus ja salin kumisevan akustiikan voimistama jylisevyys takasivat aivan uudenlaisen Skrjabinin, joka eteerisyyden ja tuoksuvaisuuden sijaan oli lihaisa, tummanpuhuva ja huumaavan särmikäs.
Raaka intensiteetti ja repivä energia jatkuivat Vers la flamme -runoelmassa (1914). Yleensä eksoottisen prometeushenkisenä, orgaanisena maalauksena hahmottuva kappale muovautui Mustosen käsissä roihuavaksi ja vaikuttavaksi kuvaukseksi modernismin kauhistavista synnytystuskista.

Mustonen ei tinkinyt äärimmäistä intensiteettiä etsivästä asenteestaan, mutta nollasi Skrjabinin huumaannuttavan tunnelman vakuuttavasti valikoimaan Shtshedrinin preludeista ja fuugista (1964-70). Bach ja Shostakovitsh kokoelmineen kuultavat läpi hallituissa harmaasävyissä kulkevissa muototutkielmissa. Mustosen soitossa oli nyt pyöreämpi, puhtaampi ote. Äärimmäisen sisäinen sävy ja tarkasti, vahvasti muotoillut kontrastit ja rakenteet tekivät väläyksenomaisista preludeista ja mietiskelevistä fuugista erittäin syvällisiä ja puhuttelevia.

Sisäisyys ja intensiteetti oli läsnä myös Bohuslav Martinun kiehtovassa, eriskummallisessa pienoteoksessa Fantasia ja toccata (1940). Mielikuvituksellisen rönsyilevässä, unenkaltaisessa fantasiassa tuttu ja outo kerrostuivat eikä mikään aihe toistunut. Virtuoottinen toccata jylisi kuin inhimillistetty mekaaninen laite. Mustonen soitti nyt enemmän ulospäin, syleilevämmällä ja lämpimämmällä soinnilla sekä karakterisoi laveammin ja pyöreämmin. Ohjelmallaan Mustonen osoitti kiistämätöntä näkemyksellisyyttä ja taitoa. Soiton riskinä on selvästi erityylisten kappaleiden asettaminen aina samankaltaisen tulkinta-asenteen sisään. Tässä resitaalissa Mustonen silti osoitti, miten monitasoisesti ja luovasti hän kykenee tuomaan esiin väkeviä äärikokemuksia vaihtelevissa teoksissa niiden omilla ehdoilla.


http://www.mantanmusiikkijuhlat.fi/

Vastaa

Post Navigation