Amfion pro musica classica

arvio: Kaija Saariahon musiikillinen testamentti

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariahon trumpettikonsertto HUSH Helsingin juhlaviikoilla, Verneri Pohjola, trumpetti ja Radion sinfoniaorkesteri  Susanna Mälkin johdolla Musiikkitalossa 24.8.2023

Usein viimeiseksi sanottujen teosten tai esitysten kohdalla joutuu toteamaan Heikki Klemetin tavoin: ”Ei ne olleetkaan viimeiset…”. Mutta tätä Saariahon sävellystä ympäröi jo ennakkoon aivan erityinen aura ja Bestimmung, johtuen niistä surullisista seikoista, jotka kaikki tietävät ja tuntevat. Odotukset olivat siis korkealla tämän konsertin erityisen Vorverständniksen valossa. Tietenkin teoksen identiteetti vakiintuu asteittain monien esitysten jälkeen, kuten Jean-Baptiste Barrière sanoi ennakkohaastattelussa. On selvää, että HUSH jää trumpetistien vakio-ohjelmistoon.

Mutta mitä siinä oikeastaan tapahtuu – kun kuuntelee sitä ’fenomenologisella reduktiolla’ eli sulkien pois kontekstuaaliset seikat.

Teos on siis konsertto – eli genre, jossa olennaista on solisti ja orkesteriritornellot sekä niiden välinen kommunikaatio. Solisti on kuin säveltäjän minän tulkki ja orkesteri yhteisön ääni. Mutta toisaalta yksi teema, joka tästä kohoaa esiin on vokaalisen ja instrumentaalisen tyylin vastakohta, joka puhkeaa esiin yhdessä konserton huippukohdassa, siinä missä trumpetti tulee soittimellisen ilmaisunsa äärirajoille ja vaihtuu ihmisäänen valitukseksi osassa What Ails You? Ja vokaalinen ele vielä toistuu lopussa Ink the Silence, eli trumpetisti saa taas ’laulaa’ a-a-a.

Saariaho tutkii teoksessaan trumpetin ilmaisun kaikkia rajoja ja astuu ulos sen totunnaisista Spielfigureista; jos trumpettia pidetään orkesterin yhtenä läpitunkevana soittimena, muuttuu käsitys jo heti konserton alussa. Silti trumpetin glissando ei voi olla assosioimatta Gershwinin Rhapsody in Bluen vastaavaan kohtaan – ja glissando-idea toistuu vielä teoksen loppupuolella. Orkesterin ’ritornellot’ levittäytyvät pian kaiken ylle värisevin, vipattavin äänin ja kuin harhaillen. Jousien trillit ja huilun soolo johtavat trumpetin ylä-äänen vibratoon. Mutta osa päättyy yhteen ääneen.

Osassa Dream of Falling on aluksi sooloviulua, huilun repliikkiä, trumpetin kiljaisuja, jousistolla laskevia aiheita: trumpetin kutsumotiivit perustuvat pisteellisiin rytmeihin. Ylipätään intonaatiot ovat laskevia; aiheet ovat rivistä johdettuja teeman pätkiä, jousien haurasta kuviointia tuetaan celestalla ja ksylofoneilla. Orkesterissa kaikuu hyvin tumma, suruisa sointi.

What Ails You? alkaa trumpetin kimeällä yksittäisellä äänellä, kontrabassot murisevat, kokeillaan trumpetin erikoisia soittotapoja, lyömäsoittimilla on rytmikäs taite, kellot luovat kohtalokkaan tunnelman. Trumpetti toistaa repetitioaihetta, kunnes pillastuu ja johtaa edellämainittuun vokaaliseen purkaukseen. Tässä siis kokeillaan soittimen ja ihmisäänen äärellisyyttä.

Ink the Silence -osa alkaa kuin lintujen kutsuilla, kenties kurkien, ylärekisterissä, trmpetilla taas trillejä ja nyt se esiintyy omassa karaktetistisessa rekisterissään. Jousien pitkät äänet ovat temaattisia. Musiikki on yhtäkkiä jotenkin melodista. Viulusoolo korostaa yksilöllisyyttä. Orkesterin väreilevä kenttä levittäytyy ja musiikki alkaa vaieta, hiljentyä kuin jossain Sibeliuksen, oliko se 4. sinfonian lopussa. Tässä konsertossa ei ole lopussa mitään erityisen kadensoivaa taitetta, päättävän funktion omaavaa jaksoa, musiikki vain hiipuu pois ja päättyy taukoon eli hiljaisuuteen.

Hush sai harvinaiset intensiivisen ja hartaan tunnelmallisen ensiesityksen, kiitos trumpetisti Verneri Pohjolan väkevän tulkinnan – ja nimenomaan tämä on teos, joka vaatii tulkintaa! Susanna Mälkki on taas aina vaikuttava, suurenmoinen, rytmisessä tarkkuudessaan nykymusiikin ollessa kyseessä – ja tietenkin Saariahon kohdalla, jonka syvällinen ymmärtäjä hän on. Orkesteri vakuutti eläytyvällä otteellaan kaikissa soitinryhmissä tämän konserton äärellä.

– Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation