Tapiola Sinfonietta
John Storgårds, kapellimestari
Alina Pogostkina, viulu
Ludwig van Beethoven: Konsertto viululle ja orkesterille d-duuri op. 61
Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli op. 98
Kannatti matkustaa torstaina Leppävaaraan asti kuuntelemaan Tapiola Sinfoniettan konserttia. Muutamalla soittajalla laajennettu kamariorkesteri kuulosti heti Beethovenin ensimmäisistä sävelistä fantastiselta! Energisen ja yhteen hitsautuneen soittajiston parhaita puolia on yhtenäinen artikulaatio ja persoonalliset soolosoittajat: erityisesti klarinetisti Harri Mäki ja oboisti Anna-Kaisa Pippuri pääsivät esiin. Orkesterin musisoinnilla tuntuu olevan yhteinen päämäärä, mikä isommissa kokoonpanoissa ei aina välity.
Wieniläisklassiseen ohjelmistoon erikoistunut sinfonietta on onnistunut tekemään hyvän synteesin vanhan musiikin esityskäytännöistä moderneilla soittimilla: jouset rouhivat aksentteja kantajousella ja vuorottelevat tahdinosien vahvoja ja heikkoja painoja, kun taas puhaltajien sointi on riittävän keveä ja vibraton käyttö maltillista. Tässä ohjelmistossa oli hyvä ratkaisu sijoittaa ensi- ja toiset viulut vastakkaisille puolille, jolloin peilikuvina ja variaatioina toistuvat motiivit sekä kuuluvat että näkyvät. Myös sektioiden erilainen sointi pääsee näin paremmin esiin.
Solistiksi Ludwig van Beethovenin konserttoon (1806) oli saatu maailmalla viilettävä edellisen Sibelius-kilpailun voittaja, saksalaistunut Alina Pogostkina, jonka esiintyminen oli hurmaavaa. Pogostkina ottaa Stradivariuksestaan lämpimän ja syvästi resonoivan äänen, jonka vaikutelmaa kasvattaa edelleen uskomattoman hienostunut intonaatio. Konserton ensimmäisen osan kadenssin arpeggiokuluissa oli häkellyttävän paljon puhtaiden sointujen synnyttämien ylä- ja alaääneksien värinää. Pogostkinan lempeästä tulkinnasta puuttui tietynlainen rehvakkuus, joka monen mielestä Beethovenin musiikkiin kuuluu. On makuasia, oliko soitto hiukan turhan somaa. Solisti etsi kiitettävästi erilaisia sointivärejä viulustaan, mutta jousen käyttö oli kaiken kaikkiaan eri paria tyylitietoisemman orkesterin kanssa. Modernilla jousella on mahdollista soittaa yhtä voimakkaasti kanta- ja kärkipuolella; se mahdollistaa pitkälinjaisen, laulavan äänen, joka kuulunee Pogostkinankin ihanteisiin. Soinnin tasaisuudessa piilee kuitenkin monotonisuuden vaara, ja helposti jää huomiotta se, miten ns. vanhan musiikin säveltäjät ovat käyttäneet sen aikaisten välineiden ominaisuuksia musiikillisiin tarkoituksiinsa. Näistä pienistä varauksista huolimatta nautin kovasti.
Kapellimestari John Storgårds oli tämän repertuaarin parissa ja tämän orkesterin kanssa kotonaan. Johannes Brahmsin neljäs sinfonia (1884-5) sai kiinnostavan tulkinnan, jossa yhteys Beethoveniin korostui. Toinen osa, jota sinfoniaorkesterit yleensä soittavat hitaammin, oli varsin kepeä ja tanssillinen, ja myös päätösosa oli varsin liikkuva. Hanna Juutilainen soitti neljännen osan huilusoolon hienosti, mutta yllättävän intohimoisesti muutoin vallinneen tyylin suhteen. Tapiolalaisten nopea reagointikyky mahdollisti sen, että sinfonian yllättävät taitteet todella yllättivät! Storgårds houkutteli orkesterista läpikuultavaa sointia, jonka sisältä yksittäiset kontrapunktiset tapahtumat pääsivät hyvin esiin. Välillä lyhyistä motiiveista rakennettu barokkimainen fraseeraus tuntui ehkä turhan vellovalta. Sinfoniettan pieni soittajisto johtaa väistämättä siihen, että joka jousisoittajan on todella kaivettava ääntä instrumentistaan palkkansa eteen. Sellosalin akustiikassa ensiviulut tuntuivat paahtavan välillä liikaakin, sektion homogeenisyyden kustannuksella.