Otin uhkarohkeasti vastaan viime tingassa estyneen amfionilaisen arviointikeikan, vaikken tuntenutkaan että minulla olisi siihen arvion kirjoittamiseen tarvittavaa kompetenssia. Pidän minimalismista – Steve Reich on suorastaan modernisti tutkiessaan havaitsemisen mekaniikkaa – ja kyseessä onkin mielestäni keskeinen vaihe nykymusiikin historiassa. Helsingin juhlaviikkojen tämänvuotisen säveltäjävieraaseen, Philip Glassiin, olen sen sijaan perehtynyt vain pintapuolisesti, tietääkseni jatkaa muualle. Esimerkiksi avainteoksena esitellyn Einstein on the Beachin jätin aikoinaan kesken, sillä levytys tuntui hyökyvän ahdistavasti päälle elottoman kylmin ja ilmaisullisesti tyhjin kasvoin. Joku päivä tästä kyllä pitäisi vielä yrittää ottaa selvää, mutta tällaista crash coursea en ollut ajatellut. Toisaalta Juhlaviikkojen perusajatuksenahan onkin uudet kohtaamiset. Gonzo-journalismiksi uhkaa mennä.
Musiikin käynnistyttyä uhkarohkeus kadutti, mutta periksi ei saanut antaa. Vaikka monesti toistetaan etenkin nykymusiikin kohdalla, ettei sitä tarvitse yrittää ymmärtää, on tämä minusta täyttä puppua. Kyllä kaikesta musiikista tulisi yrittää ymmärtää se, mistä siitä pitävät siinä nauttivat, eli löytää kulloisenkin musiikin ”se juttu”. Hoksaaminen auttaa ymmärtämään muita, se suorastaan avaa ihmisyyttä itseään, ja näköalojen laajentaminenhan kaataa raja-aitoja auttaen kohti sopuisampaa maailmaa. Väliajalla yritinkin tutuilta Glass-diggareilta kysellä, miten he tietyt, itseäni hämmentävät asiat soivassa kudoksessa kokevat, mistä niissä ”kiksinsä” saavat. Täysin en selityksistä vakuuttunut – mutta lopulta konsertti voitti puolelleen. Silti, etenkin alussa, olin varsin vaikean paikan edessä yrittäessäni erilaisia tulokulmia toisteiseen musiikkiin. Käydäänpä taisteluni läpi. (Taustaksi mainittakoon, että itseäni kiinnostavia nykysäveltäjiä ovat sellaiset nimet kuin vaikkapa Helmut Lachenmann, Iannis Xenakis ja Mark Andre – kentän toiselta laidalta siis.)
Konsertin avanneen, massiivisesta CIVIL warS #2 -teoksesta (1984) kuullun Köln-jakson aikana huomioni keskittyi ensin yhtyeen sointiin. The Philip Glass Ensemble koostuu neljästä syntetisaattorista ja kolmesta vahvistetusta puupuhaltajasta. Yhteissointi oli varsin diskanttipitoinen, jotain cembalon ja psykedeelisen sirkuskarusellin välimaastosta. Se häiritsevän nimenomaisesti ei ollut sellaista futuristista syntetisaattorisoundia, joka on kotonaan sci-fissä, vaikka sekin assosiaatio tuli mieleen. Se siis tulevaisuustulokulmasta. Ääni vieläpä tuntui olevan lähellä säröytymistä, vaikkei äänenvahvistus ollut erityisen kovalla; alussa ainakin tuntui, että olisi voinut olla kovemmallakin. Myös hiljattain järjestetty Flow-festivaali tuli mieleen – monet sen esiintyjistä kun ovat saaneet Glassilta vaikutteita – mutta siihen nähden musiikki tuntui kovin akateemiselta ja epätanssittavalta. Se tuntui kaipaavan lauluääntä tuomaan musiikkiin lämpöä.
Viimeistään konsertin toisen kappaleen, unisonossa soitetun Music in Similar Motionin (1969) aikana mieleen tuli itse musiikillisen materiaalin aiheuttama mielleyhtymä, jota olikin vaikea karistaa mielestään – nimittäin se, että muusikot tuntuivat jatkuvasti toistavan erilaisia teknisiä sormiharjoituksia. Musiikin arpeggiot ja kuvioinnit kun perustuvat mitä banaaleimpiin sävelyhdistelmiin, joita toistetaan mekaanisesti. Asiantuntija tarjosi minulle selitystä, että niiden on mahduttava helposti kämmenen alle, sillä Glassin ystäväpiiristä alun perin kokoamansa soittajat eivät välttämättä olleet mitään huippuvirtuooseja. Mutta kyllähän syntetisaattorin voisi ohjelmoida vaikka miten, ja kyllä sieltä peruspianostakin löytyy käteen sopivasti vähemmän arkisia sävelyhdistelmiä! Ei tarvitse katsoa edes sävelluokkajoukkojen teoriaa, riittää kun vilkaisee alankomaalaisminimalisti Louis Andriessenin suuntaan. Mieleen tulee konservatorio-opiskelijan angsti. Esimerkiksi Reich onkin kertonut avainkokemuksekseen sen, kuinka oudolta hänestä tuntui päivän akateemista 12-sävelmusiikkia kirjoitettuaan hypätä sävellysopiskelutovereiden kanssa avoautoon, jonka radiosta pauhasi surf rock. Kollega myönsi, että osaltaan hänen minimalismi-innostustaan ruokii musiikin henkimä radikaalisuus. Eureka, nyt puhutaan kieltä jota minäkin ymmärrän!
Music in Similar Motionin ansioksi on luettava, että se on erittäin helppoa ja jossain määrin koukuttavaakin seurattavaa. Esimerkki: ylös-alas kulkevan asteikko/murtosointutekstuurin alahännässä matalammat, möreämmät soundit nousevat esiin ja alkavat vetää musiikin massaa puoleensa, jolloin alhaalla koukkaaminen alkaa vähitellen muuttua kestoltaan pidemmäksi. Musiikki siis luo odotusarvoja, joihin se myös vastaa. Klassista. Muutostahti on kuitenkin sen verran hidas, että mielenkiinnon herpaantuminen uhkaa; meditointiin taas musiikki on liian aktiivista. Tämä ambivalenssi lienee tahallista. Reilu vartti koneellisesti tulostuvaa 16-osanauhaa aiheutti suorastaan klaustrofobisia tuntemuksia, mitä seurasi orastava migreeni. Musiikki ei svengaa, eikä se ole sillä tavoin vangitsevasti soitinnettua, kuten vaikkapa kestosuosikkini Steve Reichin Music for 18 Musicians. Veikkaan, että sitten kun/jos Music in Similar Motionista oppii pitämään, kolahtaa se kovaa – sen verran tiukasti omanlaisestaan musiikista on kyse.
Ensimmäisen konserttipuolikkaan päätteeksi kuultiin kaksi osaa teoskokonaisuudesta Music in 12 Parts (1971–74), osat 7 ja 8. Jokin loksahti kohdalleen, sillä varsinkin osa 8 oli minusta mainio! Ensinnäkin, yksi syntetisaattorisolisteista paljastui myös laulajaksi. Vaikka naisääni miksattiin tiiviisti osaksi syntetisaattoreiden ja puupuhaltimia kudosta, toi se siihen kaipaamaani värikylläisyyttä ja inhimillisyyttä. Sitä paitsi pidän kovasti siitä, kun lauluääni integroidaan osaksi soitinyhtyettä. Lisäksi näissä kappaleissa oli kaipaamiani tuntuvia leikkauksia.
Vaikken toki tutustunutkaan Glassworks-teokseen (1983) nyt ensimmäistä kertaa, on kyseessä sikälikin tuttu teos, että sen vaikutuksia voi kuulla melko paljon aikamme populaarimusiikin vähemmän kaupallisista lähtökohdista ponnistavalla ns. indie-reunalla – josta korviani ja mieltäni virkistääkseni olen yrittänyt pysyä kärryillä. Teos on sikälikin helppoa musiikkia, että osat Floe ja Rubric ovat muodoltaan blokkimaisia, klangimaailmaltaan vaihelevia ja nopeudeltaan vaihelevia. Uuden, edellistä röyhkesti voimakkaamman tekstuuriseinän leikkauksenomainen mukaantulo tuottaa mielihyvää – eikä musiikista voi olla tulematta mieleen yksi tämän vuosituhannen merkittävimmistä indie-albumeista, Animal Collective -yhtyeen Merriweather Post Pavilion. Kolmantena Glassworks-maistiaisena kuultu suosittu Façades-osa on hekumaallisen melodinen. Melodista ja suorastaan ”tavallista” musiikkia on etenkin koomikko Jim Carreyn tähdittämään The Truman Show -elokuvaan sävelletty Raising the Sail (1998), jonka paljauden edessä kauttaaltaan yllättävän irtonaisesti soittanut The Philip Glass Ensemble oli epätarkimmillaan.
Varsinaisen ohjelman päättänyt The Photographer, Act III (1983) oli hieman hitaasti vauhtiin päästyään valloittava, kimmeltävän hallusinogeeninen ja tarkkaan sijoiteltuilta harvoilta leikkauksiltaan ravisteleva – sen mukaansatempaava muoto kasvoi lähestulkoon romanttisesti. Kaipaamani svengiäkin löytyi. Itselleni tarttumapinta Glassin musiikkiin löytyikin siis yllättävästä suunnasta, aikamme populaarimusiikista – joka on sävelletty kolmisen vuosikymmentä näiden Glassin teosten jälkeen. Tässä lienee Glassin suurin merkitys musiikin historiassa; tätä kautta alan ymmärtää Glass-faneja. Itse olen tällaisen musiikin nälässä kävellyt levykaupassa suoraan tuolle toiselle osastolle, ”aikamme musiikin pariin” (kuten Alex Ross on kirjoittanut Sonic Youth -vaihtoehtoyhtyeestä). Minimalistiystäväni myönsikin, että hänellekin Glass on minimalisteista vähiten läheisin – joskin sitten eräät yksittäiset teokset olivat erittäin rakkaita, suorastaan käänteentekeviä. Laajan tuotannon seasta olisi siis löydettävissä lisää helmiä.
Oliko konserttijärjestys luotu niin, että kappaleet paranivat illan edetessä? Vai käännyinkö sen aikana glassiseen minimalismiin? Epäilen ensinmainittua, vaikkakin encorena kuultu Spaceship-osa vanhan koetinkiveni Einstein on the Beachin (1975) loppupuolelta saikin kritiikkini kohdistumaan enää lähinnä yleisöön – miksei kukaan joraa ja bailaa?
Lue säveltäjä Philip Glassin ajatuksia Jari Kallion Amfionille tekemästä erikoisraportista Helsingin juhlaviikoilta – Philip Glass: ”Tärkeintä on riippumattomuus”.