Musiikkikesä alkaa olla hyvässä vauhdissa: Inkoossa ja Naantalissa on vielä huomenna konsertteja, ja seuraavaksi voi suunnata vaikkapa Vaasaan, Mänttään tai Porvooseen. Amfion raportoi kesän tapahtumista sporadisesti. (Kuva Mustion kartanolta.)
Pacius-palkinto Arkadia-kvartetille
Helsingin yliopiston vuoden 2010 Pacius-palkinto on myönnetty Arkadia-kvartetille. Palkinto on annettu vuodesta 1991 lähtien henkilöille tai yhteisölle, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yliopiston musiikkielämää. Arkadia-kvartetti esitti syksyllä 2009 yliopiston juhlasalissa neliosaisen konserttisarjan Jousikvarteton historia yhteistyössä Helsingin yliopiston musiikkiseuran kanssa.
Arkadia-kvartetissa soittavat viulistit Jani Lehtonen ja Tuomas Ikonen, alttoviulisti Olli-Pekka Karppinen sekä sellisti Jaakko Paarvala. Yhtye on tehnyt kolme levyä, perustanut yhdet kamarimusiikkijuhlat ja soittanut lukuisia konsertteja.
Arvio: Sydämellä ja älyllä
Modernismi ja romantiikka: kliseisesti ajatellen taiteellisen ilmaisun vastapoolit, joista yksi edustaa älyllisiä konstruktiota, menetelmien ja työkalujen korostamista sisällön sijaan, alati uusia kokeiluja ja ”taidetta taiteen vuoksi”; toisella puolella taas tarjotaan kokonaisvaltaisen samaistumisen kokemuksia selkein narratiivein, vetoamalla tunteisiin ja herättämällä – amerikkalaista taideajattelijaa Clement Greenbergiä lainaten – ihmetystä ja sympatiaa. Yhdellä vaarana on vieraantuminen elämästä ja akateeminen kuivakkuus; toisella pinnallisuus, sensaation tavoittelu ja pysähtyneisyys.
Suomalaisista säveltäjistä Aulis Sallinen (s.1935) on kenties onnistuneimmin yhdistänyt nämä kaksi ilmaisutapaa joissain teoksissaan, erityisesti esimerkiksi kolmannessa jousikvartetossa ”Aspekteja Peltoniemen Hintriikin surumarssista” ja oopperassa Punainen viiva. Sallisen musiikin keskeisiä hyveitä ovat sen kaikki osa-alueet kattava selkeäpiirteisyys ja tasapainoisuus, jonka elementtejä ovat tonaalisen rajamailla liikkuva puhutteleva melodiikka, rytminen dynaamisuus, kirkkaasti erottuvat tekstuurit ja muodon johdonmukaisuus. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, miten omanlaiseltaan ja välittömästi tunnistettavalta musiikki kuulostaa.
Voi olettaa, että Sallisen musiikin suosioon vaikuttaa emotionaalisen tarttumapinnan lisäksi sen soittajalähtöisyys, jossa instrumentteja ei käytetä oudoilla tavoilla: verrattain konsonoiva satsi on täynnä yhteismusisoinnin kannalta palkitsevia oktaavikahdennuksia (jotka toistuvasti esiintyvien kolmisointujen kanssa lisäävät musiikin ”sallivuutta”), ja mausteena olevat klusterit, ponticellot ja glissandot esiintyvät aina soitinystävällisissä positioissa.
Naantalin musiikkijuhlien taiteellisen johtajan Arto Noraksen ja Sallisen yhteistyö juontaa juurensa jo kaukaa. Sallisen suosituimpiin sävellyksiin kuuluva piensellokonsertto, Kamarimusiikki III ”Donjuanquixoten yölliset tanssit”, on festivaalin vuoden 1986 tilaus, samoin eilen kuullun Kamarimusiikki V:n pohjana olevat Barabbas-dialogit.
Koko konsertillinen instrumentaatioltaan yhdenmukaisia saman säveltäjän teoksia ei ikävä kyllä houkutellut yleisöä, vaan kirkkosali oli eilen harmillisen tyhjillään. Paikalla olleille oli kuitenkin tarjoilla taiteellisesti korkeatasoinen kokonaisuus, jonka selkärankana toiminut kamariorkesteri Virtuosi di Kuhmo soitti energisesti, valppaasti ja sävykkäästi Ralf Gothónin innostavalla johdolla.
Avausnumerona kuullut Barabbas-muunnelmat toivat mieleen kaikenlaista: solisti Mika Väyrynen balansoi taiten harmonikkaosuuttaan, jossa vaikutteita kuuli niin ranskalaisesta musettesoitosta kuin Argentiinan bandoneon-rytmeistä. Orkesterin perkussiiviset kannennaputtelut viittasivat nekin etelään, ja loppupuolella harmonikan ja soolosellon duohetki muistutti elävästi Sofia Gubaidulinasta.
Kaikuisa akustiikka osoittautui hankalaksi puhallinkvintettikappaleen leikkisän satsin tiimellyksessä. Tässä teoksessa ensembleä oli käytetty etupäässä heterofonisena yksikkönä, josta käsin kaikki soittajat saivat soolohetkensä: erityisesti mieleen jäi oboisti Jorma Valjakan plastisen puhutteleva ilmaisu.
Väliajan jälkeen sävyt tummenivat. Holokaustissa kuolleen kirjailija Irène Nemirovskyn postuumisti julkaistun teoksen Suite françaisen pohjalta sävelletyssä Kamarikonsertossa viululle ja pianolle kuultiin konsertin riipivimpiä sointeja. Sallisen käsiohjelmaan kirjoittama kaunis kuvaus kappaleen taustoista vakuutti taidoista myös tekstin käsittelijänä: ”Niin kuin polttolasi muuntaa miljoonat auringonsäteet tuskallisen hehkuvaksi pisteeksi, niin murhatun kirjailijan kohtalo yksin voi tässä edustaa miljoonien syyttä kuolleiden uhrien muistoa.” Gothóni hoiti hienosti toisen teoksen solistitehtävistä pianon äärestä johtaen, joskin joissain taitteissa olisi erillinen kapellimestari voinut olla eduksi. Viulusolisti Arne Tellefsen lämpeni selvästi teoksen loppua kohden, ja tietty karheus jousen käytössä sopi teoksen luonteeseen.
Konsertin päättänyt, Suomen-ensiesityksen saanut ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, on omistettu säveltäjän pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Paavo Haavikon muistolle, ja Sallisen musiikki oli tässä metaforisimmillaan. Rytmisesti tekstuuri oli tuttua, melodiat huomattavasti dissonoivampia. Arto Noraksen soitto oli – kuten aina – komeaa, hallittua ja suurimuotoista.
”Ensimmäisestä nuotista alkaen tunsimme, että Joku olisi täällä kanssamme”
Ed Vulliamy kirjoittaa The Observerissa Prahan pohjoispuolella sodan aikana olleesta Terezínin (saksaksi Theresienstadt) linnoituskaupungin geton musiikkielämästä. Hän on haastatellut vielä elossa olevia holokaustista selvinneitä, joille yhteistä on ”latautunut, elegantti vetäytyneisyys” tapahtumiin nähden.
Ulospäin yhden etnisen ryhmän mallikaupungilta vaikuttavaan Terezíniin kerättiin etupäässä juutalaisia taiteilijoita ja intelligentsiaa odottamaan ”jatkokuljetuksia”. Hetkellisesti kaupungin kulttuurielämä kukoisti, kun asukkaina oli muun muassa säveltäjät Viktor Ullmann, Gideon Klein ja Pavel Haas, kapellimestari Rafael Schächter (joka järjesti Verdin Requiemin esityksen) ja Wienin filharmonikkojen konserttimestari Julius Stwertka sekä monia kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoita. Vulliamyn haastattelemat ihmiset todistavat asukkaiden samanaikaisesta painajaismaisesta ahdistuksesta ja merkillisestä onnellisuudesta, arvokkuudesta, jota taiteen harjoittaminen ja harrastaminen auttoi pitämään yllä.
Lontoon Wigmore Hall järjestää ensi viikonloppuna Terezín-aiheisen sarjan konsertteja, elokuvia ja keskustelutilaisuuksia. 106-vuotias Alice Herz Sommer soittaa Chopinia täällä.
Päätoimittajan terveiset
”Jos jousikvartetti ottaa ohjelmistoonsa vaikkapa Sibeliuksen Voces intimae -teoksen, uskoisin harjoituksiin ennen ensimmäistä julkista esitystä kuluvan vähintäänkin muutamia viikkoja. Aikaa menee melko lailla keskusteluun ja tulkinnan hakemiseen sillä harvassa kvartetissa on yhtä musiikillista pomoa.
Jos taas sinfoniaorkesteri ottaa työn alle esimerkiksi Sibeliuksen viidennen sinfonian, käytetään siihen parina päivänä muutama tunti. Ilmaisua ohjaa kapellimestari.
Jousikvartetti ei treenaa niin pitkään siksi etteivätkö he saisi kappaletta ”menemään”. Päiviä kuluu siihen että jokainen äänenpaino on harkittava, fraasit muodostettava juuri oikeilla karaktereilla, puhtautta hiottava loputtomiin, kokonaiskuva veistettävä tasapainoiseksi jne. Sinfonia ansaitsisi samanlaisen tinkimättömän huolenpidon.
Vaikeiden solistitehtävien hoitaminen muodostuu hankalammaksi sekä teknisesti että sisällöllisesti mikäli treeneissä ei ehditä hakea karaktereja ja teoksen omaa hengitystä. En ole sen kannalla että kaikki yksityiskohdat pitäisi hakata harjoituksissa graniittiin ja sitten mennä yleisön eteen toteuttamaan tehtyä suunnitelmaa. pikemminkin haluaisin käyttää aikaa hyvän kommunikaation synnyttämiseen ja uusien esitystapojen kokeilemiseen.”
– Pekka Kuusisto orkesterien lyhyistä harjoitusajoista (Kuva: Life Magazine)