kuvat (c) Henrik Beck
Osa 2/2: Syväluotausta Oslossa
Pikajuna Tukholmasta, johon olin Katrineholmissa hypännyt kyytiin, saapui Oslon rautatieasemalle puoli kymmeneltä keskiviikkona 3. kesäkuuta. Suunnistin minulle muutamilla reissulla jo tutuksi tulleen kaupungin läpi ystäväni asunnolle, jossa aikomukseni oli viettää viikko niin musiikin kuin lomankin merkeissä. Only Connect on norjalaisen ISCM-jaoston (International Society of Contemporary Music) nyMusikk:in vuotuinen festivaali, joka esittelee nykymusiikin ja äänitaiteen kokeellista välimaastoa. Vaikka festivaalilla on selkeä painotus on norjalaisten säveltäjien, äänitaiteilijoiden ja esiintyjien esiintuomisessa, festivaalilla vieraili nimekkäitä kansainvälisiä osaajia kuten musique concrète instrumentalen grand old man Helmut Lachenmann ja floridalainen Miami Bass hip-hop -genren tutkija Dave Tompkins.
Omenamehua ja kärrynpyöriä
Festivaalin ensimmäisenä päivänä Oslon marmorisen oopperatalon valoisan aulan täytti iloinen pöhinä. Tøyenin koulun lapset juhlistivat taukoaan peruskoulupäivästä kärrynpyörin ja pyörivät tarkkaavaisina Maja Ratkjen pienen kahdeksankanavaisen ääni-installaation Vannstand:in seassa. Installaatio kiinnosti heitä erityisesti, koska saulaan tasaisesti valuva festivaaliyleisö kuunteli kaiuttimista nimenomaan heidän soittoaan. Ratkje oli kerännyt Norjan rannikolta paikallisia mittauksia veden korkeuden muutoksista muodostaen datasta graafisen partituurin, jonka musikaalista toteutusta Ratkje työsti yhden Oslon monikulttuurisimman kaupunginosan, Tøyenin koulun lapsien kanssa neljässä improvisaatiotyöpajassa.
Syntyneet äänet – koulun ja lasten soittimilla soitetut sekä puhutut katkelmat – sekoittuivat aulan meluun ja puheensorinaan. Noin seitsemäntoistaminuuttinen ääniteos koostui useasta lyhyestä interludista, joita oppilasryhmät olivat erikseen työstäneet. Vaikka teoksen musikaalinen sisältö jäi konseptiaan laihemmaksi, sointien erilaisuus ja niin dynaamisten kuin äänenvärillisten ääripäiden leikki oli viehättävää. Se, että Ratkje oli onnistunut yltämään niinkin suureen soinnin monipuolisuuteen lasten kanssa on kunnioitettava saavutus. Sointitilanteet eivät olleet arkoja. Lapset viipyivät huojunnoissa ja staattisissa soinnuissa, ja tuntuivat herkuttelevan säveliensä yhteensulautumisien kanssa. Voin vain kuvitella minkälaisen kokemuksen lapset ovat työpajoista saaneet.
Festivaalin taiteellinen johtaja Anne Hilde Neset lausui avajaissanat, ja esitteli tämänvuotista teemaa ’The Deep’ eli syvänne tai syvyys, joka ilmenisi paitsi äärimmäisen matalien sointien (Hip-hopin boom-bassot, subkontrarekisterin soittimet) mutta myös deep listeningin (vierailu kaiuttomassa tilassa) kautta. Neset puhui myös siitä, miten lasten kanssa työskentely on investointi ’in the furthest future humanly possible’ eli inhimillisesti kaukaisimpaan mahdolliseen tulevaisuuteen.
Kolonialismista välittämättä
Oopperan aulan installaatioon oli vapaa pääsy, kuten myös festivaalin ensimmäiseen konserttiin Majorstuenin kaupunginosan kirkon pienessä kappelissa. Kivisen salin seinämaalaukset uppoutuivat punaiseen valoon kiitos vitriinin ulkopuolelle asennetun valtavan värikalvon. Ilmassa oli jo valmiiksi rituaalin tuntua kun mustiin pukeutuneet Michael Duch ja Andreas Elvenes aloittivat tummanpuhuvan dialogin matalassa rekisterissä. Giacinto Scelsin Maknonganin tekstuuri oli niin yksinkertaista, että korva kiinnittyi unisonon yläsäveliin ja tilan sointiin. Tilan eri syvyyksiin. Oikeastaan vasta Schubertissa soitto muuttui dialogiksi. Duch seurasi alkuperäisen Der Doppelgänger -liedin pianostemmaa, ja loi hyvin yksinkertaisen vastaparin laulajan kertomukselle. Menetettyä rakkautta sureva mies näkee doppelgängerinsä kuun valossa, entisen rakastettunsa talon edessä. Sovitus korosti tekstin synkkyyttä.
Seurasi nopea hyppäys täysin eri estetiikkaan, pois klassisen musiikin perinteestä kohti ambientiä ja soundscapea. Hilde Holden aloitti ääniteoksensa Nattsvev trumpettimelodialla, josta kasvoi koko tilan täyttävä kumuinen ja rakeinen nauhateos. Melodia viittasi melismoillaan vahvasti Lähi-idän suuntaan, ja kappelin paljaiden kiviseinien vuoksi kaikuisan akustiikan kapasiteetti oli koetuksella. Matalat frekvenssit olivat hyvin saturoituja, suorastaan lyttäävän voimakkaita.
Illan ensimmäisen konsertin päättävä Three Fish and Bread kulki pitkän matkan saamelaisista joikuista, kurkkulaulun ja irlantilaisen kansantanssin kautta nimeämättömän aboriginaalikulttuurin rituaalimusiikkiin. Kitara- ja perkussiosäestykset olivat koomisia lisiä itse asialle, Torgeir Vassvikin ilmiömäiselle, erittäin muuntautumiskykyiselle lauluäänelle. Vassvik yhdisteli eri kansanmusiikkielementtejä intuitiivisesti. Sain esityksestä sellaisen käsityksen, että kurkkulaulu ja joiku ovat itsessään kauniita asioita, jotka voi erottaa todellisesta kontekstistaan problematisoimatta teon kolonialistista puolta.
Suoraan Guinnessin kirjasta
Hyvin pukeutunut festivaali valui hitaasti kappelista kirkon pääsaliin, joka täyttyikin pian tuloksena varsin meluisa hiljaisuus. Majorstuenin kirkon akustiikka on loistava, mutta varjopuolena tälle on se, että todellakin kaikki kuuluu. Jopa pieni asennon muutos kovilla puupenkeillä, varsinkin jos useampi sata kuulija päätti muokata asentoaan samanaikaisesti, aiheutti minulle keskittymisen miedon herpaantumisen.
Kööpenhaminasta palannut oslolainen Cikada-kamariyhtye avasi illan pääkonsertin yhtyeestä irrotetulla pianotriollaan. Francesco Filidein Corde Vuote – kirjaimellisesti ’avoimet kielet’ – nousi täyteen ahdetun kirkkosalin hiljaisesta melusta vaivoin, mutta syttyi vähän ajan päästä kauniiseen sointiinsa. Musiikki oli viehättävällä tavalla rajoitettu, viulu ja sello soittivat vain avoimia kieliä, ja pianokin toisti pitkään vain näitä yhteensä viittä säveltä eri oktaavialoissa. Vasta kun sointi oli päässyt avautumaan, siirtyi piano yhä kaukaisempiin sukulaissäveliin, viulun laskeutuessa lopuksi hitaasti ja kokonaisuuden selkeyteen nähden yllättävän dramaattisesti fissälle. Hento avaus, jonka pohdiskelevuutta Pessonin Ne pas oublier coq rouge dans jour craquelé (moments Proust) jatkoi. Pessonin teos piti kuulijaa tunnistettavuuden partaalla. Kokoelma muistelmia joistain nimeämättömistä tapahtumista. Teos selkeys ja jännitteisyys kuitenkin vakuutti, että sen muistelemat tapahtumat olivat todellisia, ja että soittajat sijaitsivat tukevalla perustalla.
Chiyoko Szlavnicsin Constellations ei yltänyt kappaleeksi asti, mutta oli pianon soinnin ja siniäänien välisiä huojuntoja tutkivaksi etydiksi erittäin onnistunut. Kenneth Karlssonin kuuntelu oli käsin kosketeltavaa, kun hän lomitti sointinsa siniäänien rakenteiden väliin.
Kansainvälistä mainetta niittänyt äänitaiteilija Jana Winderenin teos Dive oli alun perin New York Department of Transportationin tilaus Park Avenuen tunnelia varten, jossa monikanavainen ääniteos soi kymmenien kaiuttimien voimalla. Oslossa kuullun version Winderen oli sovittanut kuusikanavaiseksi. Äänilähteiden tarina on jo itsessään hurja. Winderen oli mukana Pohjoisnavalle matkustaneessa retkikunnassa, ja äänitti vedenalaisilla mikrofoneilla mm. ryhävalaita ja jäälauttojen hankaamisen ääniä. Teokselle tyypillisiä olivat isot ääniobjektit, ja niitä tauottavat hiljaiset ja hienorakeiset kaistat. Olin asettunut illan pääesiintyjää varten varsin lähelle lavaa, mikä ei tietenkään ollut surround-efektin kannalta järkevä ratkaisu. Niin kun ei myöskään lopulta pääesiintyjääkään varten!
Festivaalia edeltänyt hype sosiaalisessa mediassa profiloi tämän konsertin jo ennalta käsin ’siksi, missä pääsee kuulemaan ilmiömäistä oktobassoa’. Soitin totta vie dominoi kirkon pääsalia lähes viiden metrin korkeudellaan koko konsertin ajan. Soittimen rakennuttaneet Guro Skumsnes Moe ja Ole-Henrik Moe kokosivat soittimen ympärille soitinyhtyeen Norjan parhaimmista improvisoijista The Touchables, jotka kantaesittivät festivaalin Skumnes Moelta tilaaman, osin improvisoidun teoksen Svart/Hvitt. Musta/valkoinen.
Tuubat ja kontrabassoklarinetit pääsivät lähelle oktobasson yllättävän hentoa sointia kontrarekisterissä, joka on soittimen keskirekisteri. Bassorumpu ja kellot vahvistivat subkontrarekisterin sointia, joka kuului vaihtuvina pulsseina pikemminkin kuin yhtenäisenä sävelenä. Soittimen ääniaallot hipovat kolmattakymmentä metriä pituudeltaan, joten istuin raa’asti liian lähellä soitinta kuullakseni siitä juuri mitään. Puhaltimet ja pienemmät lyömäsoittimet dominoivat kuulokuvaa, vaikka niiden soundimateriaali olikin samaa rahinaa ja pulsatiivista vellontaa kuin oktobasson sointi. Siirryin niin hiljaa kuin mahdollista salin takariviin, ja lopulta keskelle keskikäytävää, kun improvisoijat asettuivat lopuksi yleisön ympärille laajaan kehään. Esityksen pisti kartalle pisin ja laajin yhtämittainen glissando, minkä olen koskaan kuullut. Suoraan Guinessin kirjasta. Se alkoi oktobasson subkontra-C:stä, ja nousi yli kymmenen minuutin ajan häkellyttävän sulavasti kohti Ole-Henrik Moen pikkoloviulun korkeinta huiluääntä – oktobasson palatessa salakavalasti sitä pohjalle vaanimaan, luoden muistuman koko improvisaation ensimmäisestä soinnista: lähes koomisesta etäisyydestä pikkoloviulun ja oktobasson välillä. Sen on täytynyt olla lähemmäs kymmenen oktaavia. 16,5 Hertzistä yli kahdeksaan tuhanteen.
Live and let live
Ennen toisen festivaalipäivän maratonkonsertti-iltamaa, piipahdin Norjan työväenpuolueen päämajan alakerran baarissa, Internasjonalenissa, kuuntelemassa musiikintutkijan ja DJ:n Dave Tompkinsin luentoa. Tompkinsin käsittelemä aihe, Miamin paikallinen hip-hop-subgenre nimeltä Miami Bass ei varsinaisesti kuulu Amfion.fi:n hakemistoon, eikä nyMusikk todennäköisesti tarkoittanutkaan luentoa festivaalinsa osaksi liittäessään, että sitä tulisi tarkastella Amfion.fi:llekin ominaisen klassisen ja nykymusiikin monokkelin läpi. Se, että luennolle saapuneet hip-hop-diggarit tulivat myös illan muihin konsertteihin, kertoo festivaalin pyrkimyksestä tuoda yhteen eri genreiden tekijöitä ja niiden uskollisia kuulijoita. Ei törmäytyshakuisesti, vaan yhteiseloa edistävästi. Live and let live.
Tompkins puhui nopeasti ja elävästi Miami Bassin subhistorioista ja sosio-poliittisista sedimenttikerrostumista, omia termejään vapaasti kääntäen. Hän sivusi myös meribiologiaa ja ekologiaa avatessa genren syntyhistoriaa ja estetiikkaa. Festivaalin johtaja saapui tilaisuuteen muistuttamaan, että tämäkin on jälleen yksi mahdollinen näkökulma festivaalin teemaan: The Deep.
Koska voin puhua vain siitä, mistä todella luulen jotain ymmärtäväni, siirryn illan seitsemän pienoiskonsertin maratonketjuun.
Genrekerrostumia
Vastaperustetun Oslo 14 kamarikuoron laulajat olivat jo asettuneet Fabrikkin alakertaan johtavan portaikon laidoille kun yleisö ohjattiin kulkemaan heidän välistään pääkonsertin avajaisnumerossa. Kuoron 14 naislaulajaa kaiuttivat ja kevyesti varioivat esilaulajan lyhyitä, toistuvia sävelsoluja, jotka jäivät runsaasti soimaan porraskäytävässä. Kuoro asteli kellaritilan halki lavalle, ja yleisö seurasi mukana. Laulajana paremmin tunnetun Susannan Mass For The Witch Woman koostui niinikään hyvin lyhyistä voihkaisumaisista sävelsoluista, jotka resonoivat laulajalta toiselle luoden yksinkertaisia rytmitekstuureita. Voihkimisien kiihtymiset kohti huippukohtaa oli helppo nähdä eroottisena viittauksena.
Entisen Astrup-Fearnley museon tilat on muutettu Fabrikk-nimellä toimiviksi monikäyttösaleiksi, mistä johtuen akustiikkaa ei ole erityisesti suunniteltu kamarimusiikille. Tämä asetti harmillisia haasteita etenkin Vollen Unitedille, joka joutui turvautumaan keinotekoisen kuuloiseen vahvistukseen. Edellisen illan pianisti Kenneth Karlsson soitti intialaista harmoonia brittiläisen Tansy Daviesin duossa harmoonille ja sopraanolle Song of Pure Nothingness, jonka Vollen United kantaesitti vuoden 2013 Ultima-festivaalilla. Vaikutuin harmoonin huojunnoista ja tremoloista, jotka säestivät Elisabeth Holmertzin 10-luvun occitaninkielellä laulamia kromaattisia melismoja. Harmooni kuulosti aivan syntetisaattorilta, luoden kiehtovia mielikuvia historiallisista kerrostumista. Martin Rane Bauckin Inner, sopraanolle, harmoonille ja viululle kärsi akustiikasta eniten. Hennot, katkaistut koraalit – joissa lomittain orkestroituna lainaus Guillaume Dufayn motetista – eivät hengittäneet ja sulautuneet yhteen niin hyvin, kuin partituurista ilmenevä huolellinen soitinnus ansaitsisi. Sitä vastoin Ylva Lund Bergnerin lyhyt musiikkiteatteriesitys Ljudlösa steg sisälsi tarpeeksi muita kuin äänellisiä elementtejä toimiakseen paremmin tässä haastavassa ympäristössä. Harmoonin lisäksi Karlsson soitti pientä Casio-syntetisaattoria, jonka retro-soundit tulivat kuivassa akustiikassa oikeuksiinsa. Elektroninen äänimaailma loi assosiaation elektroakustiseen text-ljud -genreen, ja sen kanssa keskustelevat, viulun ja harmoonin hengitykset kannattelivat sopraanon Sarah Falkstad Byrnen runoihin Händer mot betong ja Halogendansen perustuvan kertomuksen pehmeämpää puolta.
Vollen Unitedin ohjelma oli Cikadan edellispäivän esiintymisen lisäksi festivaalin ainoa selkeästi nykykonserttimusiikiksi tarkoitettu. Sivumennen sanoen molempien yhtyeiden viulisti Karin Hellqvist seurasi minua koko kahden viikon festivaalikiertueen aikana, esiintyen Kööpenhaminan Klang-festivaalilla kolmessa, ja Oslossa kahdessa konsertissa sekä yhdessä avoimessa kenraaliharjoituksessa. Jälkimmäisessä tosin hänen viuluaan soitti säveltäjä Helmut Lachenmann estetiikkaansa näin hauskasti havainnollistaen.
Festivaaliyleisö siirtyi baarin kautta museokellarin suureen, betonilla vuorattuun saliin, jossa akustiikka oli satoja kertoja anteliaampi illan seuraaville esiintyjille. Miksi akustista osuutta ei sijoitettu tähän tilaan? Voiko olla kyse vain logistisesta ratkaisusta? Susan Stengerin Deep Songs yhdisti norjalaisen kansansoittimen, Hardingefelan, joita soittivat Nils Økland ja Britt Pernille Frøholm, matalan rekisterin alttohuilun sekä vulkaanisen toiminnan jyliseviä ääniä nauhalta. Taustalle oli jokseenkin päälleliimatun oloisesti projisoitu Siobhan McDonaldin stillejä talvisista maisemista ja maantieteellisistä tekstuureista. Minua riitti viehättämään upean Hardangerviulun sointi, ja soittajien taidokas, meditatiivinen improvisaatio matalien dronien päällä.
Chris Watsonin kantaesitys, soundscape-teos North Atlantic Drift (Boreal Mix) jatkoi kansallisromanttista linjaa. BBC:n kuuluisien luontodokumenttien ääniraidoista vastannut Watson miksasi Norjan vuoriston ja rannikon luonnonääniä taidokkaasti tilaan, sulkien lattialla mukavissa asennoissa istuvan yleisön sisäänsä. Teoksen tasaisesti jylisevä taustataso otti kopin edellisestä numerosta. Jylinän päälle asettui postikortteja mursuista, lunneista, kiisloista, ruokeista sekä jään ja tuulen äänistä.
Tässä vaiheessa lähdin vähin äänin valumaan pois. Osin kokonaisvaltaisen täyttymyksen (lue: ähky) vuoksi, mutta etenkin siksi, että ilta kehittyi varsin sulavasti kohti genrejä, joita en kokenut oikeaksi tarkastella kriittisesti klassisen musiikin perinteestä käsin. Toisin sanoen koin olevani jäävi liittämään niitä mukaan tähän artikkeliin. Eric Chenaux, mies kitaransa kanssa, Fennesz, ambient-tyylisine nauhateoksineen sekä lopulta em. DJ:t Dave Tompkinsin ja hip-hop-kirjailija Martin Bjørnersenin Miami Bass -setti raikuivat museokellarissa pitkään aamuyöhön minun jo henkisesti valmistautuessa kahden viikon festivaalirupeaman viimeiseen päivään.
Istu ja kuuntele aspiriinitablettia
Lukuun ottamatta sitä, mikä oli tullut festivaalin aikana selväksi; Only Connect -festivaali pyrkii tuomaan yhteen eri genreiden tekijöitä ja uskollisia kuulijoita hyvin erilaisissa konserttitilanteissa, mikään ei voinut valmistaa minua jälleen uuteen hämmennykseen, kun astuin Grüneløkkan hipsterikortteleissa sijaitsevaan Black Box -teatterin saliin viimeisen festivaalipäivän iltana. Sanon astuin, vaikka pikemminkin juoksin itseni ensin hikiseksi jätettyäni seuralaiseni kävelemään omampaa vauhtiaan, ja pääsin viimeisellä ovenavauksella sisään pieneen, kauttaaltaan mustaksi maalattuun teatteriin.
Hämmennykseni johtuu lähinnä siitä, etten ottanut etukäteen kovin tarkasti selvää mitä tuleman pitää, mikä taas johtuu siitä, että rakastan tulla yllätetyksi. Jenny Hvalin esitys oli kekseliäästi monologiteatterin asuun puettu mm. iPadin videokuvaustoimintoa ja Photo Boothia hyödyntävä pop-laulukeikka. Kehyskertomuksena oli yhdysvaltalaisen videotaiteilijan Zia Anderin luomat ritualistiset pyjamabileet, jonka puitteissa Hval esitti uuden albumin Apocalypse, Girl kokonaisuudessaan. Albumi löytyy muuten mm. Spotify:sta. Hvalin järisyttävän voimakas ääni kävi läpi harkittuja prosessointeja, muuttuen välillä matalan miehiseksi. Kekseliäs esitys oli ainakin klassisen nykymusiikkiesitysten mittapuulla, mikä on minulle ominaisin tarkastelukulma. Kollegani teatterin puolelta saattavat olla samaa mieltä, tai haukotella jo pelkälle ajatukselle iPadeistä ja Mac-tietokoneiden yksinkertaisimmista sovelluksista. Interludina taustalaulajat esittivät Toni Braxtonin Unbreak My Heart:in karaokeversiona, kera juustoisen, kullanvärisen fontin ja liilan taustavärin.
Tuskin ehdin tilata valkoviinin itselleni ja konserttikaverilleni, kun teatterin lämpiössä alkoi David Toopin ja Camille Normentin elektroakustinen esineimprovisaatio Normentin lausuessa matalalla, rauhoittavalla äänellään myyttistä, merellistä tarinaa. Äänien monipuolisuus ja erinomaisesti suunniteltu siirtyminen äänestä toiseen – kaiken tapahtuessa livenä, yleisön valheenpaljastavien silmien ja korvien edessä – oli vangitsevaa. Muistan taannoin sävellysopettajani sanoneen, että yleisöstä ja niiden kuuntelusta kyllä huomaa, kun yleisö kokee musiikin tapahtuvan vahvasti siinä hetkessä. Tämä yleisö seurasi herkeämättömästi kun Toop asetti kontaktimikrofonin vesilasiin, johon hän oli hetkeä aikaisemmin tiputtanut aspiriinitabletin. Syntyvä kohina oli vahvistettu ja kevyesti kaiulla prosessoitu. Monitasoinen äänimatto häkellytti, ei vähintään hyvin esillä olevan lähteen yksinkertaisuuden vuoksi. Esineteatteria, kohinateatteria. Kuin sukeltaisi halvan syntetisaattorin Seashore-äänen moniin mahdollisiin ulottuvuuksiin.
’Sit down. Sit down. Sit down. NOW!’ käski kirjailija John Doran, joka asteli noiserockbändin, Årabrotin eteen näiden ollessa täydessä transsissa lähes kaksimetristen bassovahvistimien edessä. Spoken word -esityksessään, Doran komensi yleisöä kuvittelemaan itsensä pois situaatiostaan, kohti taivasta ja rauhaa kaiken tykityksen keskellä.
Only Connect Festival of Sound näyttää, että musiikki voidaan mieltää musiikiksi genrerajoista ja perinteisistä musiikkilajien jaotteluista huolimatta. Toisaalta festivaali pyrkii elämään maailmassa, missä näitä rajoja ei tarvitse rikkoa. Maailmassa, missä rajoja ei alkuunkaan ole. Toisaalta festivaali pyrki tematisoimaan kaiken. Minua ärsytti jokainen kerta, kun ohjelmalaput tai puheet pyrkivät selittämään ja korostamaan, miten kukin ohjelmanumero liittyi festivaalin teemaan ’The Deep’. Jos kuulijan kokemus on aito, ja musiikin tekijät rehellisiä itselleen ja tekemiselleen, mitä väliä sillä on istuuko teos teemaan tai ei. Täysin tarpeetonta kategorisoimista ilmapiirissä, joka muuten selkeästi pyrkii pois kategorioista.
Only Connect Festival of Sound: The Deep
Oslo, 4.-6.6.2015
4.6.2015 klo 14 (Vapaa pääsy) Det Norske Opera & Ballett, aula
Maja S. K. Ratkje: Vannstand (ke), installaatio
Doppler Effects
4.6.2015 kilo 19 (Vapaa pääsy) Capella Johannea, Majortuenin kirkko
Giacinto Scelsi: Maknongan
Franz Schubert (arr. Duch): Der Doppelgänger
Michael Duch, kontrabasso
Andreas Elvenes, basso-baritoni
Hilde Holsen: Nattsvev
Hilde Holsen, trumpetti & elektroniikka
Torgeir Vassvik: Three Fish and a Bread
Torgeir Vassvik, laulu, kitara & perkussiot
Gargantuan Sounds
4.6.2015 klo 20.00 (NOK 200/150) Majorstuenin kirkko
Francesco Filidei: Corde Vuote
Gérard Pesson: Ne pas oublier coq rouge dans jour craquelé
Chiyoko Szlavnics: Constellations
Cikada:
Karin Hellqvist, violin
Torun Stavseng, cello
Kenneth Karlsson, piano
Jana Winderen: Dive
Jana Winderen, elektroniikka
Guro Skumnes Moe: Svart/Hvitt (ke)
The Touchables:
Gjertrud Pedersen ja Kristine Tjørgensen, (kontra)bassoklarinetti
Martin Taxt, tuuba
Laura Marie Rueslåtten, bassokellot
Ane Marthe Sørlien Holen, bassorumpu ja perkussiot
Ole-Henrik Moe, pikkoloviulu
Kari Rønnekleiv, alttoviulu
Kristin Strand, sello
Magnus Skavhaug Nergaard, kontrabasso
Guro Skumsnes Moe, oktobasso
5.6.2015 klo 17 (Vapaa pääsy)
Internasjonalen
Luento: Miami Bass with Dave Tompkins
The Factory
Fabrikken 5.6.2015 (NOK 250/200)
klo 19.30
Oslo 14
Susanna: Mass For The Witch Woman (ke)
klo 20.00
Vollen United
Tansy Davies: Song of Pure Nothingness
Martin Rane Bauck: Inner (ke)
Ylva Lung Bergner: Ljudlösa steg (ke)
Vollen United
Elisabeth Holmertz, sopraano
Karin Hellqvist, viulu
Kenneth Karlsson, harmooni ja sampleri
klo 20.45
Susan Stenger: Deep Songs (ke)
klo 21.15
Chris Watson: North Atlantic Drift (Boreal Mix) (ke)
klo 22.00
Eric Chenaux
klo 23.00
Fennesz
klo 24.00
DJ Dave Tompkins & Martin Bjørnersen
6.6.2015 klo 21.00 (NOK 240/180/140) Black Box Theatre
Jenny Hval: Apocalypse, Girl
The Deep End
6.6.2015 klo 22.00 (NOK 150/100) Black Box Theatre
Camille Norment & David Toop
Årabrot
feat. John Doran