Ensimmäistä kertaa historiassa Louvren taidemuseo Pariisissa avaa ovensa muusikolle, Ranskan tunnetuimmalle nykysäveltäjälle-kapellimestarille Pierre Boulezille. Nimellä Work:Fragment kulkeva näyttely kokoaa 70 teosta sellaisilta taiteilijoilta kuin Ingres, Cézanne, Degas, Delacroix, Kandinsky, Klee, Giacometti ja Picasso, yhdessä Wagnerin, Bartókin and Varèsen partituurien ja 1800- ja 1900-lukujen kirjailijoiden tekstien kanssa. Ohjelmaan kuuluu myös 11 konserttia sekä kuusi konserttitaltiointia.
Michael Kaiser pelastamaan New York City Operaa
Taiteellinen johtajana -ehdokkaansa Gérard Mortierin erosta ja talousvaikeuksista kärsivä sekä lähes kokonaan kautensa peruuttanut New York City Opera kääntyy Kennedy Centerin toimitusjohtajan Kennedy Kaiserin puoleen. Kaiser, esittävän säveltaiteen ”Mr. Fix-It”, on tunnettu Covent Gardenin ja American Ballet Theaterin suunnanmuutosten johtamisesta ja pulassa olleen Miamin Adrienne Arsht Centerin pelastamisesta.
Valistuksen ajan orkesterin Yövuoro-konsertit: klassista olutlasin kera
Englantilaisen Valistuksen ajan orkesterin Yövuoro-konsertit (Orchestra of the Age of Enlightenment’s Night Shift) uudistavat perinteisen konserttielämyksen nuorille nieltävään muotoon. Guardian-lehden blogisti Tom Service kertoo:
Normaalin ”täysimittaisen konserttinsa jälkeen OAE:n soittajat ja kapellimestari esittivät tunnin mittaisen konsertin rennommalle asiakaskunnalle (joka saivat, kello kymmenen aikaan perjantai-iltana armeliaasti tuoda juomansa mukaan saliin). Ja väki oli todella nuorempaa: suurin osa yleisöstä Royal Festival Hallin lehtereillä oli, oman akateemisen arvioni mukaan, alle 35-vuotiaita. Ei huonosti ohjelmalla, joka sisälsi Delibes’tä ja Tshaikovskia”.
Kapellimestari Vladimir Jurowski ja tunnettu radioääni Alistair Appleton pohjustivat konsertin jutustelemalla rentoja, mikä loi yhdessä himmennettyjen valojen kanssa hyvän tunnelman. Service jatkaa: ”Parasta oli kuitenkin yleisön reaktio: innostunut standing ovations lopussa, todellista keskittymistä esityksen aikana ja harkitsevaista oluen hörppimistä”.
Lue Tom Servicen blogi-merkintä Guardian-lehden nettisivuilta
Lempimusiikki tervehdyttää sydäntä
Mieltä kohottava musiikki on hyväksi myös sydämelle, käy ilmi tuoreesta yhdysvaltalaistutkimuksesta. Baltimorelaisen lääketieteellisen korkeakoulun tutkijat havaitsivat, että kun ihminen kuuntelee lempimusiikkiaan, hänen verisuonensa laajenevat samaan tapaan kuin nauraessa tai verisuonilääkityksen myötä. Kun verisuonet avautuvat, veri virtaa esteettä eikä esimerkiksi sydänkohtauksia ja veritulppia aiheuttavia tukoksia pääse syntymään.
Lue alkuperäinen uutinen (YLE/Uutiset/Kulttuuri)
NYP ja Leonidas Kavakos 28.10.2008
New York on yksi niistä kaupungeista, joissa musiikin huippunimiä vierailee joka viikko, joskus jopa kaksi samana päivänä. Valitako siis András Schiffin Beethoven-pianoresitaali vai New York Philharmonicin konsertti, solistinaan viulutaiteilija Leonidas Kavakos? Päädyin lopulta jälkimmäiseen lähinnä sillä perusteella, että Kavakosia en ole koskaan kuullut ”livenä” konsertissa. Lisäksi Kavakosin esittämä teos, Béla Bartókin (1881–1945) 2. viulukonsertto (1938–39) oli sen verran kiinnostava pala, että Lincoln Centerin Avery Fisher Hall päätyi suunnakseni sateisena tiistai-iltana.
Konsertti alkoi W.A. Mozartin (1756–1791) sinfonialla nro 34 C-duuri K. 338 (1780), jonka kapellimestari David Robertson johti mielestäni turhankin hätäillen – outoa sinänsä, että myös puolitoista kuukautta sitten näkemässäni Metropolitanin Don Giovannissa kävi samoin. Siinä, missä laulajat eivät ehtineet hengittämään aarioissa, oli sinfoniassa sama ilmiö havaittavissa puupuhaltajien sooloissa. Tulee itsellekin epämukava tunne, kun soittaja ei saa soitettua fraasia loppuun ajoissa ilman kiihdytystä tai hengityspaikan minimointia.
Leonidas Kavakos oli oiva tulkitsija Bartókin konserttoon. Teoksessa on todella hienoja hetkiä niin solistilla kuin orkesterilla, joista mainittakoon koko konserton aloittava kutkuttava harppu–sooloviulu -yhdistelmä. Kavakosin ote Bartókiin oli luonteva, pakoton ja teknisesti varma, minkä lisäksi esityksessä oli juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa ilman että mentiin show’n puolelle. Kun vielä orkesterikin soitti tarkasti ja värikylläisesti, lopputuloksena oli kerta kaikkiaan hieno tulkinta Bartókin konsertosta!
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Johannes Brahmsin (1833–1897) 3. sinfonia F-duuri (1882–83). Robertson ja NYP tulkitsivat teoksen sinänsä siististi, mutta se jokin jäi puuttumaan. Osasyynä saattoi olla fraasien tasolla tapahtuvan muotoilun tasapaksuus, sillä mikään ei oikein noussut isosta massasta esille. Olisin muutenkin kaivannut kokonaisuuteen lisää lennokkuutta ja enemmän hetkessä kiinni olemista. Näitä kvaliteetteja NYP:n tasoiselta orkesterilta sopii kai kuitenkin odottaa. Jään siis odottamaan orkesterin seuraavaa tulkintaa Brahmsin sinfonioista…