Johanna Korhosen kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa on niin hyvä, että haluaisin liittää sen tähän kokonaisuudessaan! On kuitenkin tyydyttävä siteeraamaan.
Korhosen mukaan konserttien käsiohjelmien elämäkertatiedot antavat vaikutelman ”kuivakasta, suorituskeskeisestä, ylenpalttisen kilpailuhenkisestä ja huomionkipeästä” muusikkoporukasta. Olen itsekin hämmästellyt sitä, kuinka kokemuksellisten ja merkityksellisten asioiden – kuinka minusta tuli minä? – sijaan tyydytään ”painamaan jonkinlainen apurahahakemuksen liite” käsiohjelmaan.
”Tutkintojen nimikkeet ja vuosiluvut esitellään yksityiskohtaisesti. Jos näännyttävä ponnistelu on tuottanut huippuarvosanat, tämä mainitaan erikseen.” (Joskus näitä tekstejä lukiessa tuntuu, ettei Sibelius-Akatemiasta edes voi valmistua muuten kuin parhain arvosanoin.) ”Kaikkein eniten muusikot arvostavat voittamiaan kilpailuja tai saamiaan huomionosoituksia. Ajatella: nyt soittava porukka on saanut jo 1980-luvun alussa Vuoden levy -palkinnon!”
Korhonen kysyy, josko muusikko pelkää yleisöään niin suuressa määrin, ettei uskalla astua lavalle paljastamaan itseään ennen kuin on näännyttänyt kuulijan suoritusluettelollaan. ”Rakas muusikko! Tule jo pois sieltä ansioluettelosi takaa. Kyllä me uskomme, että hallitset instrumenttisi; kuulemmehan sen itsekin, kun pääset vauhtiin… Kerro meille mieluummin työsi ytimestä, musiikista ja musiikin tekemisestä.”
Sivumennen sanoen, tätä kohti me Sibelius-Akatemian DocMus-yksikön tohtorikoulutettavat yritämme pyrkiä: verbalisoimaan musiikin tekemistä ja omaa, vuosien ja taas vuosien itsetutkistelun myötä syntynyttä suhdetta siihen.
Mainittakoon vielä pari valtavirrasta poikkeavaa esiintyjää: Steven Isserlisin ja Markku Korhosen esittelyissä on saanut mukavasti tietoa ihmisestä soittimen takana.
Sanomalehti 
Siirtyminen uuteen ympäristöön on usein hyvin virkistävää: Neljän New Yorkissa vietetyn viikon jälkeen on aika maistella tähän astisia vaikutelmia. Tapauksina on kaksi mennäviikkoista tilaisuutta, Karita Mattilan tähdittämä Jevgeni Onegin Metropolitan Operassa ja New York Philharmonicin Mendelssohn-konsertti, jossa Jorma Silvastin esiintymisen lisäksi kuultiin Anne-Sophie Mutteria Mendelssohnin viulukonserton solistina. 
Sellotaiteilija ja -pedagogi Heikki Rautasalo kuoli 22.1.2009 pitkän sairauden jälkeen. Vuonna 1942 syntynyt Rautasalo aloitti muusikon uransa verrattain myöhään käytyään ensin kadettikoulua ja kilpailtuaan SM-tasolla 400 metrin juoksussa. Rautasalo toimi soittouransa aikana soolosellistinä Lahden kaupunginorkesterissa ja Radion sinfoniaorkesterissa ja keskityttyään opettamiseen työskenteli Jyväskylän konservatoriossa ja vuodesta 1985 alkaen Sibelius-Akatemiassa. Oriveden kesäkursseilla hän ohjasi monia sellistinalkuja, ja itsellänikin oli ilo nauttia Rautasalon hyväntuulisesta ja osuvasta opetuksesta: puhuttiin, että Heikin avulla asteikostakin tehtiin musiikkia!