Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Muusikko! Tule pois ansioluettelon takaa

Johanna Korhosen kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa on niin hyvä, että haluaisin liittää sen tähän kokonaisuudessaan! On kuitenkin tyydyttävä siteeraamaan.

Korhosen mukaan konserttien käsiohjelmien elämäkertatiedot antavat vaikutelman ”kuivakasta, suorituskeskeisestä, ylenpalttisen kilpailuhenkisestä ja huomionkipeästä” muusikkoporukasta. Olen itsekin hämmästellyt sitä, kuinka kokemuksellisten ja merkityksellisten asioiden – kuinka minusta tuli minä? – sijaan tyydytään ”painamaan jonkinlainen apurahahakemuksen liite” käsiohjelmaan.

”Tutkintojen nimikkeet ja vuosiluvut esitellään yksityiskohtaisesti. Jos näännyttävä ponnistelu on tuottanut huippuarvosanat, tämä mainitaan erikseen.” (Joskus näitä tekstejä lukiessa tuntuu, ettei Sibelius-Akatemiasta edes voi valmistua muuten kuin parhain arvosanoin.) ”Kaikkein eniten muusikot arvostavat voittamiaan kilpailuja tai saamiaan huomionosoituksia. Ajatella: nyt soittava porukka on saanut jo 1980-luvun alussa Vuoden levy -palkinnon!”

Korhonen kysyy, josko muusikko pelkää yleisöään niin suuressa määrin, ettei uskalla astua lavalle paljastamaan itseään ennen kuin on näännyttänyt kuulijan suoritusluettelollaan. ”Rakas muusikko! Tule jo pois sieltä ansioluettelosi takaa. Kyllä me uskomme, että hallitset instrumenttisi; kuulemmehan sen itsekin, kun pääset vauhtiin… Kerro meille mieluummin työsi ytimestä, musiikista ja musiikin tekemisestä.”

Sivumennen sanoen, tätä kohti me Sibelius-Akatemian DocMus-yksikön tohtorikoulutettavat yritämme pyrkiä: verbalisoimaan musiikin tekemistä ja omaa, vuosien ja taas vuosien itsetutkistelun myötä syntynyttä suhdetta siihen.

Mainittakoon vielä pari valtavirrasta poikkeavaa esiintyjää: Steven Isserlisin ja Markku Korhosen esittelyissä on saanut mukavasti tietoa ihmisestä soittimen takana.

Musiikkikritiikkiä à la Iso-Britannia

Vladimir MartynovSanomalehti Guardianin kriitikko Tim Ashley antaa yhden tähden viidestä venäläisen säveltäjän Vladimir Martynovin (s. 1946) oopperan Vita Nuova esitykselle Lontoon Royal Festival Hallissa keskiviikkona. Lontoon filharmonikkoja, EuropaChorAkademieta ja nimekkäitä solisteja johti orkesterin ylikapellimestari Vladimir Jurowski.

Martynovin teos on oopperan ja oratorion välimuoto, joka ”kartoittaa oopperamusiikin genealogiaa Debussystä Bergiin ja gregoriaanisesta laulusta sarjallisiin tekniikoihin.” Libretto perustuu Dante Alighierin käsityksiin jumalallisen roolista inhimillisessä rakkaudessa ja taiteellisessa luovuudessa. Säveltäjän mukaan kirkon ja valtion eriytyminen keskiajan jälkeen on repinyt länsimaisen taiteen rituaalisilta juuriltaan, eikä nykyään ole mahdollista kirjoittaa ”omaa” musiikkia. Uuden luomisen sijaan säveltäjä voi vain järjestää kulttuurimme fragmentteja uudelleen.

Ashleyn mielestä kapellimestari Jurowskin päätös ottaa teos kausiohjelmaan kertoo suuressa määrin arvostelukyvyn puutteesta. ”Martynovin musiikissa postmodernismi on työntynyt ääriinsä peittääkseen inspiraation puutteen [… Säveltäjän filosofia] on käytännössä vain tekosyy pommittaa yleisöä sitaateilla ja viittauksilla kolmen puuduttavan tunnin ajan. Voi vain arvailla, miksi suuri osa musiikista kuulostaa Carl Orffilta, vaikka Danten ajatuksia kuvataan myös Taikahuilun, Mahlerin kahdeksannen ja Götterdämmerungin sävelin. Tatiana Monogarovan Beatrice saa laulettavakseen jotain Isolden lemmenkuolon tapaista, kun taas Mark Padmoren Dante joutuu esittämään eurooppalaisen runouden hienoimpia säkeitä niin banaalin musiikin sävelin, että kuulijan on irvistettävä. Teennäisen kuoron ja orkesterin lavaliikunnan lisäksi Jurowski päätyy eräässä kohdassa johtamaan hiljaisuutta, kuin Hoffnungin sarjakuvassa. Hirvittävää, joka sekunti.”

Independentiin kirjoittava Edward Seckerson on tuskin lempeämpi: ”Kahden ja puolen tunnin esityksen jälkeen ulos marssineen kuoron gregoriaaninen laulu oli juuri vaiennut nautinnollisesti, kun Martynov rikkoi hiljaisuuden naurettavan halpahintaisella sub-Straussilaisella postludilla, jonka aikana orkesteri poistui lavalta Haydnin jäähyväissinfonian tapaan […] On kuin Martynov yrittäisi tehdä taidetta epäoriginaalisuudesta. On vaikea kuvitella toista yhtä häpeämättömällä tavalla käytetyltä tuntuvaa teosta. Harvassa olleet resonoivat hetket puhuttelivat vain alkuperäisten teosten ansioiden vuoksi, ja Wagnerilta lainatut fraasit olivat niin lähellä plagiarismia että omistus ei imarrellut vaan loukkasi.”

Päättele itse! London Philharmonic Orchestran sivuilla voi kuunnella näytteitä teoksesta.

Tunnustuksia

Jos haluatte tietää, niin näin se suunnilleen menee.

Eräänä päivänä pianisti harjoittelee. Viereisessä kopissa joku toinen ainakin-sata-kertaa-parempi-ja-varmasti-myös-ihmisenä-onnistuneempi pianisti harjoittelee myös.

Ensimmäinen pianisti: ”Soitanpa ensin asteikkoja.”
Naapuripianisti: ”Soitanpa tänään ja aina täydellisesti.”

Ensimmäinen pianisti: ”Huh, puoli tuntia meni, melkein menee jo tasaisesti.”
Naapuripianisti: ”Pitäisiköhän vetäistä lämmittelyksi Lisztin Transkendenttiset etydit?”

Ensimmäinen pianisti: ”Mitäs toi naapuri soittaa. Aha. Musta ei koskaan tule mitään.”

Se on niitä päiviä. Ärsyttää. Haluaa viskoa tavaroita (tyhjä roskis on hyvä tähän tarkoitukseen), potkaista flyygeliä (ei se sovi, hyi olkoon!), juosta ainakin sata kilsaa (ai muusikon kunnolla, vai?). Silloin on vakuuttunut siitä, ettei a) mistään tule mitään tai b) ainakaan minusta koskaan tule mitään.

Mutta kappas, tämä olikin joku muu, en varmastikaan minä ja hulluhan se on, joka tällaisia puhuu. Ja sittenkin me kaikki aina silloin tällöin ja toisinaan.

Toisaalta on myös niitä päiviä, jolloin lähestyy musiikin syvintä olemusta. Oivaltaa jotain tärkeää, kokee puhdasta riemua tai sitten yksinkertaisesti vain saa sen jonkun paikan menemään tyydyttävästi. Ja silloin muistaa, mistä tässä kaikessa oli kysymys, eikä takerru turhiin yksityiskohtiin. Silloin oleilee musiikissa ja antaa virran viedä. Ei puhise turhista.

Onnellisinta on, että tässäkin tapauksessa aika tuo avun. Niitä päiviä, jolloin naapurin soiton merkitys on omaasi suurempi, tulee vähemmän ja vähemmän. Kun edistyy ja alkaa tuntea itsensä paremmin, on sietokykykin suurempi. Vakaata venettä eivät pienet aallot heilauta.

Ja siltikin. Miksi tuokin kolmas ovi vasemmalta vetelee ylös-alas noita arpeggioita. Oikein se menee koko ajan ja hienolta kuulostaa. Kuuntele itseäsi, pianohirmu!

Ai niin, siis näinhän ei kyllä kukaan ajattele, en minä ainakaan. Taidanpa tästä mennä kostoksi vetelemään naapuriin Lisztin ykköstä.

Kuulumisia New Yorkista: Karita Mattilan Tatjanan kipeä kasvutarina sekä Jorma Silvasti jälleen saksalaisessa satumetsässä

Siirtyminen uuteen ympäristöön on usein hyvin virkistävää: Neljän New Yorkissa vietetyn viikon jälkeen on aika maistella tähän astisia vaikutelmia. Tapauksina on kaksi mennäviikkoista tilaisuutta, Karita Mattilan tähdittämä Jevgeni Onegin Metropolitan Operassa ja New York Philharmonicin Mendelssohn-konsertti, jossa Jorma Silvastin esiintymisen lisäksi kuultiin Anne-Sophie Mutteria Mendelssohnin viulukonserton solistina. Read More →

Heikki Rautasalo in memoriam

Sellotaiteilija ja -pedagogi Heikki Rautasalo kuoli 22.1.2009 pitkän sairauden jälkeen. Vuonna 1942 syntynyt Rautasalo aloitti muusikon uransa verrattain myöhään käytyään ensin kadettikoulua ja kilpailtuaan SM-tasolla 400 metrin juoksussa. Rautasalo toimi soittouransa aikana soolosellistinä Lahden kaupunginorkesterissa ja Radion sinfoniaorkesterissa ja keskityttyään opettamiseen työskenteli Jyväskylän konservatoriossa ja vuodesta 1985 alkaen Sibelius-Akatemiassa. Oriveden kesäkursseilla hän ohjasi monia sellistinalkuja, ja itsellänikin oli ilo nauttia Rautasalon hyväntuulisesta ja osuvasta opetuksesta: puhuttiin, että Heikin avulla asteikostakin tehtiin musiikkia!

Kohtaamiset Heikki Rautasalon kaltaisten suurisydämisten ihmisten kanssa jättävät lähtemättömän jäljen niin taiteeseen kuin elämäänkin.