Siirtyminen uuteen ympäristöön on usein hyvin virkistävää: Neljän New Yorkissa vietetyn viikon jälkeen on aika maistella tähän astisia vaikutelmia. Tapauksina on kaksi mennäviikkoista tilaisuutta, Karita Mattilan tähdittämä Jevgeni Onegin Metropolitan Operassa ja New York Philharmonicin Mendelssohn-konsertti, jossa Jorma Silvastin esiintymisen lisäksi kuultiin Anne-Sophie Mutteria Mendelssohnin viulukonserton solistina.
Karita Mattila Metropolitanin Oneginissa
Aivan ensiksi on mainittava, että niin newyorkilaisyleisö kuin suurin osa kriitikoistakin rakastaa Karita Mattilaa (amerikkalaisittain sanottuna). Tämä lämmin suhde on helppo ymmärtää, niin täydellisen antaumuksellisesti Mattila heittäytyy rooliinsa Tatjanana Pjotr Tšaikovskin oopperassa Jevgeni Onegin. Vaikutelmani kuitenkin on – enkä liene vaikutelmineni aivan yksin – ettei Mattila ole sellainen dramaattinen äänityyppi, jollaista Tatjanan rooliin normaalisti odottaisi. Mistä sitten johtuu, että hän tässäkin roolissa valloittaa näyttämön ja yleisön, ja saa äänensä ja tekstin kantamaan viimeisille penkkiriveille?
Mattilalla on erittäin kaunis, taipuisa ja muuntautumiskykyinen ääni, jota hän vielä käyttää hyvin älykkäästi ja ilmeikkäästi. Mutta se, mikä minua eniten kiehtoi Mattilan esiintymisessä oli lyyrisen ja dramaattisen välinen konflikti, joka on paitsi kirjoitettu Tatjanan rooliin, myös näkyi ja kuului niin Mattilan äänessä kuin hänen hyvin dramaattisessa ja vangitsevassa näyttelijänsuorituksessaan.
Oopperan alussa Mattila – siis Tatjana – on nuori maalaistyttönen, arka haaveilija, joka tulisesti rakastuu Oneginiin, maailmanmieheen. Thomas Hampsonin vakuuttava ja komea Onegin kuitenkin palauttaa tyttösen maanpinnalle olemalla selvästi kunnianhimoisempien leikkikenttien mies. Kuten Onegininsa tuntevat tietävät, oopperan lopussa Tatjana on noussut hyvään yhteiskunnalliseen asemaan naimalla jo kypsään ikään ehtineen prinssi Greminin ja kasvanut ylvääksi rouvaksi. Hän saa nyt puolestaan antaa pakit reissussa rähjääntyneelle Oneginille tämän liian myöhään heränneen rakkauden polttaessa miesparan viimeisetkin itsetunnon rippeet. Tatjanan ja Oneginin asema ja suhde toisiinsa kääntyy siis päälaelleen, minkä esitys ohjausta ja lavastusta myöten mainiosti toi esiin. Mattila toi Tatjanaansa kuitenkin syvemmän juonteen.
Ei liene aivan tavatonta, että Tatjanasta pyritään tekemään uskottavampi säilyttämällä kokonaista kaksi vuotta vanhemmassa rouva Greminissä jotain alkuperäistä maalaistyttöstä, epävarmuutta seurapiirien rouvaskaisuudenkin takana. Ainutlaatuista oli se, kuinka helposti Mattilan esittämään Tatjanaan samastui – hullummin ei tässä suhteessa pärjännyt muuten Hampsonin Oneginkaan. Kolmatta kymmentään käyvien nuorten ihmisten ikiaikainen levottomuus kävi toki ilmi myös Lenskin ja Olgan otteista: Lenskiä esitti hehkuvaan italialaistyyliin tenori Piotr Beczala ja Olgansa matalalle kirjoitetulla stemmalla herkutteli puolestaan Ekaterina Semenchuk. Mutta Mattilan Tatjanassa levottomuuden muuttuminen teini-ikäisen räiskähtelevästä elämäntuskasta aikuisen hillityksi latentiksi onnettuudeksi tapahtui, uskoisin, poikkeuksellisen uskottavasti.
Siis vaikka Mattilan ääni ei jokaisessa tahdissa kantanut tässä dramaattisessa oopperassa aivan yhtä vaivattomasti kuin kanssalaulajiensa äänet, hänen kertomansa tarina ja välittämänsä tunteet porautuivat sitäkin syvemmälle. Erikseen täytyy muuten nostaa esiin omassa Kansallisoopperassammekin menestyksellä piipahtanut tšekkiläinen kapellimestari Ji?í B?lohlávek, joka piti vähäeleisesti ja tehokkaasti ison kuoron, solistit sekä orkesterin kasassa ja onnistui siinä sivussa tekemään oopperasta hyvinkin Tšaikovskilta kuulostavan konserttielämyksen.
Mendelssohnin henkeä etsimässä…
Oopperassa pitäisi kai olla taidemuotonsa puolesta itsestäänselvyys, että solistit pyrkivät löytämään tiensä esittämiensä roolihahmojen nahkoihin. Entä konserttimusiikissa? Kuunnellessani Anne-Sophie Mutteria Felix Mendelssohnin viulukonserton solistina New York Philharmonicin konsertissa en voinut välttyä vertaamasta tätä yhtä aikamme suurinta viulistia oopperadiivaan. En toki hetkeäkään epäile, että Mutter vain esittäisi suurta solistia, sellainen hän toki on. Enkä haluaisi pohtia vain diivauden määrää, vaan sitä, missä määrin solisti tässä tapauksessa esitti Mendelssohnin viulukonserttoa ja missä määrin viulusolistia, siis solisti-itseään.
Teen heti selväksi, etten ikinä ole ennen kuullut konserttitilanteessa viulistia, joka pystyisi Mutterin lailla yhdistämään upean, virheettömän ja kantavan äänen, moitteettoman ja puhuttelevan intonaation niin suureen määrään temperamenttia ja energiaa. En kuitenkaan suuremmin pitänyt esityksestä: Mutterin esitys Mendelssohnin viulukonsertosta oli dramaattinen ja temperamentikas, siis elämys, mutta ei kovin kiinnostava sellainen. Asian voisi panna niinkin, että koska Mutter on näinkin suvereeni, olisin odottanut häneltä yhtä vakuuttavaa otetta musiikkiin kuin sen esittämiseen. Kysymyshän on makuasioista (joista sopii kyllä kiistellä!) – haluan siis hieman perustella näkemystäni:
Ensinnäkään en muista kuulleeni Mendelssohnin viulukonserton ääriosia näin äärinopeilla tempoilla. Toiseksi otan esiin sen minua kovasti harmittaneen seikan, ettei Mutterilla tuntunut olevan nopeissa tempoissaan kärsivällisyyttä kuunnella, saatika myötäillä häntä ”säestänyttä” orkesteria, siis Kurt Masurin johtamia New Yorkin filharmonikkoja (he tekivät kyllä parhaansa myötäillääkseen epäempaattista solistiaan). Mutterilla oli mielestäni sangen erikoisia tapoja muotoilla fraaseja, tehdä sinänsä tavanomaisesti esitetyn fraasin keskellä kummallisia venytyksiä, hidastuksia ja nopeutuksia. Tämä kävi jo heti teoksen alussa selväksi: ymmärrän kyllä, että solisti saattaa orkesterin soittaman tasaisen säestyskuvion päällä harrastaa pientä rubatoa, mutta nyt lopputulos oli hermostunut ja epämääräinen, ei herkän romanttisen koleerinen (tai mitä se sitten ikinä yritti olla). Vastaavia esimerkkejä oli useita, mm. viimeisen osan iloisesti tanssahteleva pääteema kiilasi Mutterin hyppysissä kroonisesti orkesterin edelle – syytä tähän huonoon käytökseen saatan vain arvailla. Sinänsä jumalaisesti soittaneen Mutterin esitys Mendelssohnin konsertosta oli… välinpitämätön? Vai vain hermostunut?
Mutterin suoritus saattoi jäädä harmittamaan senkin vuoksi, että filharmonikkoja aikanaan vuosia menestyksekkäästi johtanut Masur sai orkesterin soittamaan parhaiten, mitä minä olen kuullut (vähäisellä kokemuksellani tosin ei kannata kerskua). Hän myös johti lempisäveltäjiinsä ilmeisesti kuuluvan Mendelssohnin teokset erittäinkin vakuuttavasti. Jo alkusoitosta lähtien (alkusoitto Victor Hugon näytelmään Ruy Blas) kävi selväksi, että olemme tekemisissä teatterimiesten kanssa; tämä vähemmän soitettu alkusoitto ei ehkä vedä vertoja Kesäyön unelman alkusoitolle tai Hebrideille, mutta se on ehdottomasti taidolla veistetty seitsenminuuttinen italialaisittain laulavine melodioineen ja oivaltavine orkestrointeineen.
Konsertin toisella puoliskolla oli vuorossa niinikään hieman vähemmälle esittämiselle jäänyt Mendelssohnin teos, vuonna 1833 ensiesityksensä saanut ja kymmenen vuotta myöhemmin revisoitu ja julkaistu kantaatti Die erste Walpurgisnacht (Ensimmäinen valpurinyö — katso lainaus alla). Goethen samannimiseen runoon kirjoitettu kantaatti kuorolle, neljälle solistille ja orkesterille sijoittuu aikaan, jolloin kristinusko oli syrjäyttämässä vanhoja germaanisia pakanauskontoja. Druidit kuitenkin jatkoivat vanhoja riittejään ja juhlivat kevään tuloa valpurinyönä, 30. huhtikuuta, palvomalla maan ja taivaan isää sekä polttamalla kokkoja Harz-vuorten metsiköissä. Tästä eivät tietenkään aseet kädessä käännyttäneet kristityt pitäneet, ja niinpä druidit pukeutuivat piruiksi pelotellakseen taikauskoiset uususkovat tiehensä. Kristityt pahiksiksi pukeva kantaatti on paitsi musiikillisesti vahva näyttö parikymppiseltä säveltäjältään, myös saksalaista romanttista oopperatraditioita jatkava mielikuvituksellinen teos, jonka draama sai mitä oivallisimman esityksen Masurin johtamana.
Ehkä kaikkein vaikuttavinta oli kuunnella parisatapäistä New Jerseyn Rider Universityn Westminster Symphonic Choir –kuoroa. Ammattimaisesti toimiva, Westminster Choir Collegen opiskelijoista koostuva kuoro on yksi maailman johtavista suurkuoroista; Suomesta ei sen kaltaista löydy, ja olikin hienoa päästä nauttimaan kuoron pianissimoista, fortissimoista, uskomattoman yhtenäisesti ja selkeästä soinnista sekä upeasti artikuloidusta tekstistä. Hienosti lauloivat myös solistit – erikoismaininnan ansaitsee eniten äänessäkin ollut saksalainen, vaikuttavan dramaattinen bassobaritoni Albert Dohmen. Muiden solistien rooli jäi pienemmäksi, mutta heistä New York Philharmonicin solistina nyt debytoinut tenori Jorma Silvasti oli ehdottomasti musiikillisesti ja äänellisesti kiinnostavin.
Kuulin Jorma Silvastia viime syksynä Kansallisoopperassa Carl-Maria von Weberin Paholaisen palkka-ampujan Maxina, ja kuten silloinkin, nytkin pidin erittäin paljon siitä, kuinka Silvastilla teksti ja musiikin linja elävät tyylikkään ilmeikkäästi, ja äänikin tuntuu lepäävän miellyttävästi. Hauskasti kumpikin teos, Weberin ja Mendelssohnin, sijoittuu saksalaisromanttiseen satumetsään, ja Silvastin laulaessa tuon satumetsän tunnelma on käsinkosketeltavasti esillä – kuten Mattilan ja Hampsonin Oneginissa jossain tolstoilaisen ja dostojevskiläisen välimaastossa vaeltava tšaarinaikainen levottomien parikymppisten venäläismiljöö.
Kyllä minusta Mendelssohnin viulukonsertossakin on omanlaisensa, nopeakäänteisen mendelssohnilaisen ja saksalaisromanttisen varjoisan fantasiamaailman saloilla seikkaileva tunnelmansa, jos sille vain annetaan mahdollisuus!
—-
Lainaus Veijo Murtomäen artikkelista sivulta muhi.siba.fi:
”Felix Mendelssohnin kantaatti Die erste Walpurgisnacht (Ensimmäinen valpurinyö, Goethe, 1832—42) on ylipäätään säveltäjän parhaimpiin kuuluva, aidosti dramaattinen ja orkesterinkäytöltään värikäs teos, jossa pakanalliset ja kristilliset voimat asetetaan tehokkaasti vastakkain.
Mendelssohnin Die erste Walpurgisnachtin kuudennen numeron teksti (suom. Veijo Murtomäki):
Kommt mit Zacken und mit Gabeln,
wie der Teufel, den sie fabeln,
und mit wilden Klapperstöcken
durch die leeren Felsenstrecken!
Kauz und Eule
heul’ in unser Rundgeheule, kommt!
Tulkaa talikot ja hangot käsissä,
kuni piru, josta he tarinoivat,
ja villisti viuhuvin räminäsauvoin
läpi ahtaiden kalliokurujen!
Kaikki metsän pöllöt
ulvokoot kanssamme piirissä!”