Amfionin järjestämä kirjoituskilpailu herätti mukavasti kiinnostusta, ja arviot sisältävä sivu pomppasi äkkiä verkkolehden luetuimmaksi. Asia on siis monien mielestä tärkeä, ja erityyppisiä arvioita saatiin yhteensä yhdeksän kappaletta. Niistä voi tehdä monenlaisia päätelmiä: ainakin sen, miten hankala laji kriitiikki on, ja miten erilaisia toiveita ihmisillä on lukemansa suhteen. Aiheesta on hyvä jatkaa keskustelua täällä.
Jotta keskusteluun saataisiin mukaan sisäpiirin käsitys asioista, valittiin kilpailun yksivaltaiseksi tuomariksi RSO:n sellisti Timo Alanen. Soittajien mielipidettä asioista kysytään harvoin; heillä kuitenkin ekspertiisiä riittää, mitä teoksiin, kapellimestareihin, soittotyyleihin ja erilaisiin tulkintoihin tulee.
Keskustelussa Alasen kanssa hahmottui joitakin hyvän kritiikin piirteitä. Ensinnäkin on faktat oltava kohdallaan – googlaamisen aikakaudella on helppo tarkistaa, mikä opusnumero jollakin teoksella on ja kuka sooloja soitti. Toisekseen, arvioinnin kohteena tulisi olla konsertti kokonaisuutena, ei pelkästään soiton koettu laatu. Tähän liittyen osoitettiin myös kiinnostusta taustatietoihin, joita hyvä kirjoittaja ujuttaa tekstiinsä. Ylipäänsä tekstin soljuvuutta ja helppolukuisuutta pidettiin hyveenä: kirjoituksen tulisi olla jäntevä kokonaisuus, ja sillä tulisi olla kuvaava otsikko.
Seuraavassa Timo Alasen luonnehdinnat kilpailuun osallistuneista kirjoituksista.
”Lukiolaisen tekstissä ilahduttaa positiivinen nuoren ihmisen ote. Kielikuvana impressionistinen maalaus on raikas, kun yleensä puhuttaisiin tässä yhteydessä ekspressionismista. Kirjoituksesta tuli mieleen kiitoskirje, jonka voisi laittaa orkesterin nettisivuille.”
”Myös Waino vaikuttaa nuorelta ihmiseltä. Hän tuntuu kirjoitelleen, mitä mieleen on juolahtanut, myös siitä, miltä konsertti näyttää. Tämä onkin mielenkiintoista: kun solisti eksyy lavalle mennessään, konsertti ei menekään autopilotilla alusta loppuun, vaan tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita. Ylimääräisen ilmoittamisesta olen eri mieltä: suuressa salissa kaikki eivät kuitenkaan saisi ilmoituksesta selvää, ja muutenkin olisi hyvä keskittyä vain kuuntelemiseen.”
”Seuraava teksti vastaa aika lailla omia käsityksiäni. Mangusti osaa kritisoida rakentavasti ja sanoa nätisti, mikä oli hänen mielestään pielessä. Juttu on tiivis ja siinä on oikeastaan kaikki, mitä arviosta haluan lukea. Lindbergin teoksesta kirjoittaessaan Mangustin ilmaisu on erityisen hyvää. Konserttiflyygelistä Mozartin musiikissa olen täsmälleen samaa mieltä, ja koska jousia oli liian paljon, soitosta tuli hissuttelua. Vertaaminen tapiolalaisiin tuntuu silti hiukan asiattomalta. Pitäisikö sinfoniaorkestereiden muka lopettaa wieniläisklassisen ohjelmiston esittäminen? Arviosta saa sellaisen käsityksen, että kirjoittaja on odottanut solistilta jotain aivan erityistä ja pettynyt esityksen tavanomaisuuteen. ”
”Wiggen arviota on heti alusta alkaen vaikea ymmärtää. Lauseita pitää lukea moneen kertaan, että niiden tarkoitus selviäisi. Ironian kohde on kirjoituksessa epäselvä. Sutkauksia on paljon: mieleen tulee baarissa seurueeseen änkevä päissään oleva henkilö, jonka oma porukka on jo häipynyt, mutta sanottavaa riittää. Tämä teksti ei ole niinkään arvio vaan kokoelma ”lätinää”. Vaikka hyviä pointteja on paljon, teksti on niin sekavaa, ettei sitä jaksaisi lukea loppuun. Loppu on erikoinen: esitykset siis olivat vain kelvollisia?”
”Ingoldofinwe voisi puhua Schönbergin estetiikasta selkeämmin; tiivistyykö se todella harmonisiin uudistuksiin? Ehkä taustatietoja olisi voinut tässä selvittää enemmän. Toive järeämmästä konsertosta tuntuu perustellulta, ja kirjoittaja on nähnyt vaivaa ottamalla selvää solistin repertuaarista. Vertaus Lindbergin Sculptureen ja Raveliin on mielestäni osuva. Mutta miten niin orkesterikieli on siirtynyt sujuvasti kuorolle? Ehkä kirjoittaja tarkoittaa sävelkieltä.”
”Joskus faktat ovat pahasti pielessä, kuten con animalla. On kardinaalimunaus moittia kirjoituksessa väärän orkesterin konserttimestaria, vaikka kokemukseni mukaan monilla kuulijoista Helsingin orkesterit menevätkin sekaisin. Kirjoittajan mielestä Schönberg ei voi olla koskettamatta kuulijaa, mutta mitä jos oma kokemus on ristiriidassa? Silloin tällaista tekstiä ei ole kiva lukea. Kirjoituksen tyyli on muutenkin hieman opettavainen ja musiikkitieteilijämainen. Emanuel Ax:sta puhuessaan con anima perustelee hyvin. Mutta mahtaako Graffitin melodiikka oikeastaan olla ”populääriä”? Ja miten nykymusiikkinautinto poikkeaa musiikkinautinnosta?”
”Fiordiligin otsikko on hyvä. Ensimmäinen kappale pohjustaa koko tekstin, joka virtaa vuolaasti ja helpon tuntuisesti. Aikamatkailun ajatus esiintyy siellä täällä, mikä jäsentää lukukokemusta. Kuulija on ollut tarkkaavainen ja bongannut Lindbergin kappaleen monenlaisia vaikutteita – vai ovatko nämä tiedot käsiohjelmasta? Kolmas kappale on hieno ja herättäisi mielenkiinnon lehdestäkin lukiessa. On hyvä, että kirjoittaja mainitsee Ax:n soinnista puhuessaan, että on kuunnellut konserttia radiosta. Silloin arvioon tulee vaivihkaa mukaan myös hieman puhetta äänitystekniikasta. On mielenkiintoista, kuinka samoista asioista voi puhua niin monilla tavoilla: Fiordiligin mielestä Mozartin tasapäinen artikulaatio olikin lämpöä ja pehmeyttä.”
”Florestanin otsikko taas on kryptinen ja tuntuu tekstiin nähden irralliselta. Tunnustus heti alkuun on hyvä, koska hieman kielteinen asenne tulee selväksi. Kirjoittaja ilmeisesti kuulee Schönbergin musiikin rakennelmana ja kaipaa siksi kuivuutta sointiin. Yleensähän ajatellaan päin vastoin. Kolmannessa kappaleessa on paljon asiaa, mutta se ei tässä yhteydessä tunnu kovin mielenkiintoiselta; mieleen tulee pikemminkin kurssitutkintopalaute. Taas huomataan kokemusten erilaisuus: Florestan piti Mozartin rondoa humoristisena, kun muualla kaipailtiin soittoon elämäniloa. Neljännen kappaleen ensimmäinen virke on loistava! Kirjoittaja upottaa siihen sekä osuvan kielikuvan raunoista että itsenikin allekirjoittaman mielipiteen Radion kamarikuoron kohtalosta. Kirjoitusta rasittaa kaiken kaikkiaan turha pituus.”
”Viimeisessä kirjoituksessa Ilmapuntari spekuloi kiinnostavasti Lindbergin tilauksen kokoonpanon syitä. Mielestäni kuoro oli kuitenkin kokoonsa nähden nimen omaan ponnekas. Jos alussa ollaan oltu pitkään varsin epäileväisiä, annetaan kuudennessa kappaleessa mukavalla tavalla esittäjille synninpäästö. Viimeinen kappale kuvaa konserttoa osuvasti, mutta koko kirjoitus päättyy vähän töksähtäen.”
Summa summarum: Amfionin vuoden 2009 kirjoituskilpailun on voittanut nimimerkki Fiordiligi. Hän saa palkinnoksi 100 euron lahjakortin Lippupalveluun. Tunnustuspalkinnot eli 20 euron lahjakortit samaan liikkeeseen jaetaan seuraaville: Lukiolainen, Waino, Mangusti, ingoldofinwe ja Ilmapuntari. Toimitus ottaa voittajiin yhteyttä.
Kiitos osallistuneille ja kiitos lukijoille! Keskustelua olisi nyt hauska jatkaa epävirallisemmissa merkeissä.
Musiikin lisensiaatti, gamban- ja barytonin soittaja Markus Kuikka vastaa:
Urkutaiteilija Ville Urponen vastaa: