Category Archives: Päävalikko

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kolumnisti Johanna Korhonen vertaa päivän lehdessä musiikkikilpailuja urheilukilpailuihin: ”Musiikkikilpailuihin verrattuna urheilukisat ovat reiluuden perikuvia. Urheilijoita mitataan täsmällisesti sekunnein, sentein ja pistein.” Huipputason muusikkoja sen sijaan arvostellaan suurelta osin subjektiivisin perustein.

Korhonen on poleeminen kirjoittaja, joka viime keväänä herätti ajatuksia kolumnillaan taiteilijoiden esittelyteksteistä. Tässä tapauksessa sävy on ehkä ymmärtämätön, sillä kilpailujen tuomat hyvät asiat kuten uusi yleisö, mediahuomio ja työtilaisuudet mainitaan lähinnä sivulauseessa.

On turha silti ummistaa silmiä ongelmilta, joita kilpailuvietin ja taiteen yhdistäminen aiheuttaa: kilpailusuoritukset etääntyvät joskus esittävän taiteen todellisuudesta, sillä ne riskien ottoa välttäessään edustavat tulkinnallisessa mielessä keskitietä. Ja kenties hankalimpana asiana on aina välillä hyvä muistaa betasalpaajat ja muut lääketieteelliset keinot, joilla liiallista jännitystä pyritään hillitsemään.

Korhonen kirjoittaa kriittisesti myös psyykkisestä valmennuksesta, jota en kuitenkaan osaa pitää lainkaan pahana asiana: moderni ihminen tarvitsee muutenkin tukea psykofyysisen olemuksensa tasapainottamiseen, oli kyse sitten pilateksesta, joogasta tai elämäntaito-oppaista. Psyykkisen valmennuksen ei tietenkään tulisi silti keskittyä kilpailussa menestymiseen, vaan – Korhosen sanoin – ”rauhan, ilon ja yhteyden ilmentymän” löytymiseen.

Amfionissa kilpailemista on käsitelty runsaasti: lisää luettavaa on esimerkiksi täällä ja täällä.

Kansainvälisesti merkittävin jousisoittajien asioihin keskittyvä brittiläinen lehti The Strad on avannut uudet nettisivunsa. Sivulta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa, kuten uutisia, blogeja ja huomattavien taiteilijoiden vinkkejä Read More →

Maailmankuulun Cleveland Orchestran muusikot ovat aloittaneet oman blogin orkesterin virallisen blogin rinnalle, jolla protestoivat heikkeneviä työehtoja vastaan. ”Jokainen meistä on yksi parhaista soittimensa taitajista […] Mutta ei pelkästään yksilöllinen lahjakkuutemme tee Cleveland Orchestrasta yhtä maailman parhaista, vaan sitoutumisestamme laatuun ja musiikilliseen ykseyteen, sekä yksilöinä että kollektiivisesti”, sivustolla kirjoitetaan.

Orkesterin soittajien työehdot ovat heikentyneet tuntuvasti maailmantalouden vaikeuksien myötä: palkkoja leikataan, aiemmin ilmaisesta terveydenhuollosta joudutaan maksamaan. Muusikoiden mielestä työnantajan on ymmärrettävä, että ilman kilpailukykyistä palkkausta huippumuusikot eivät pysy orkesterissa.

Erityisen suivaantuneita muusikot ovat tiedotteesta, jossa soittajien viikottaiseksi työajaksi mainittiin 20 tuntia: ”Mikä loukkaus – jos työaikamme olisi 20 tuntia, emme taatusti kuulostaisi Cleveland Orchestralta.”

Juuri ennen viime torstain konsertin alkua orkesterin soittajat poistuivat lavalta yleisön joukkoon jakamaan tiedotetta johdon kanssa käytyjen sopimusneuvotteluiden kulusta. Edellinen työehtosopimus raukesi viime elokuussa, eikä uuden ehdoista ole vielä saatu aikaan konsensusta. Kahdessa edellisessä sopimuksessa muusikot ovat tinkineet palkastaan ja eduistaan, mutta samalla orkesterin palkkaus on laskenut valtakunnan ykkössijalta kahdeksanneksi.

The Guardianin Charlotte Higgins liittyy kamariorkesteri Britten Sinfoniaa ylistävien äänien joukkoon. Kyseessä on vuonna 1992 perustettu projektiluonteisesti työskentelevä kollektiivi, jossa vajaan parinkymmenen äänenjohtajan joukko kokoaa tarvittavat soittajat noin seitsemäänkymmeneen vuotuiseen konserttiin.

Omintakeisinta Britten Sinfonian toimintatavassa on se, ettei yhtä taiteellista johtajaa tai ylikapellimestaria ole, vaan soittajat päättävät kuraattorina toimivan toimitusjohtajan kanssa teos- ja solistivalinnoista yhdessä. Repertuaari on kirjava: kuluvalla kaudella esimerkiksi barokkiguru Christopher Hogwood, uuteen musiikkiin erikoistunut pianisti Pierre-Laurent Aimard ja Pekka Kuusisto vierailevat solisteina. Pianisti Imogen Cooperin kanssa Sinfonia esittää kaikki Beethovenin pianokonsertot. He kaikki myös johtavat orkesteria.

Yhtye pitää varsinaisia konserttisarjoja Lontoon South Bank Centren lisäksi Cambridgessa ja Norwichissa Itä-Englannissa. Suuren suosion ovat saaneet myös lounasajan konsertit, joissa keskeistä kamarimusiikkirepertuaaria yhdistetään vaativiin nykymusiikkiteoksiin. Nämä konsertit esitetään aina viidesti eri kaupungeissa, Puolan Krakova mukaan lukien. Ohjelmoinnin innovatiivisuutta ei käy kiistäminen, vai mitä sanotte tästä?

Charlotte Higgins kiittelee orkesteria hyvästä konseptista, joka sallii yksittäisille soittajille paljon luovuutta ja painottaa yleisön kokemuksen laadukkuutta. Toinen fani, blogisti Bob Shingleton lisää tähän korkean taiteellisen tason ja ylistää rohkeutta perustaa eklektiseen repertuaariin keskittyvä oma levymerkki aikana, jolloin monet suuremmat merkit päinvastoin pyrkivät minimoimaan julkaisujen riskejä.

Suomessa Tapiola Sinfonietta soittaa usein ilman kapellimestaria, ja orkesterin taiteellisista linjauksista vastaa intendentin ja kahden muusikon kolmikko. Tulokset ovat olleet vakuuttavia.

”Monin tavoin meidän kriitikkojen työ on helppoa. Emme juurikaan pistä itseämme peliin, mutta silti nautimme siitä, että olemme niiden yläpuolella, jotka asettavat työnsä ja itsensä meidän tuomittavaksemme. Negatiivinen kritiikki vetää meitä puoleensa, sitä on hauska kirjoittaa ja lukea.” Tämä sitaatti Ego-kriitikon monologista elokuvasta Ratatouille tuli mieleen, kun luki Jukka Isopuron arvostelua Raimo Sariolan ja Risto Laurialan konsertista. Jälleen kerran oli pakko pysähtyä miettimään musiikkikritiikin olemusta ja tehtävää.

Kritiikin olemassaolon oikeutus on lukemattomia kertoja asetettu kyseenalaiseksi. Miksi kirjoittaa menneestä tapahtumasta, konserttiyleisö on joka tapauksessa muodostanut oman mielipiteensä kuulemastaan. Teatteriarvostelun perusteella lukija voi sentään päättää, meneekö katsomaan esitystä vai ei. On kuitenkin tosiasia, että ilman kritiikkejä musiikkielämän tapahtumat jäisivät vain niitä aktiivisesti seuraavien tietoisuuteen ja tämä heikentäisi taidemusiikin asemaa. Kritiikkinä julkaistun kirjoituksen voi kuitenkin edellyttää eroavan perusteiltaan pelkästä mielipidekirjoittelusta.

Edellisen kerran musiikkikritiikistä keskusteltiin, kun Karita Mattila loukkaantui Helsingin ja Turun sanomissa olleista arvosteluista. Tuolloin ihmetystä herätti kansainvälisen tähden reaktio pikkuasiaan, jolla ei ole mitään vaikutusta hänen uraansa. Kriitikot puolestaan nousivat puolustamaan oikeuksiaan kysymällä, katsooko Mattila saavuttaneensa aseman, jossa hän on kaiken kritiikin yläpuolella.

Mattila loukkaantui melko myönteisestä arviosta, Sariolan osalle tuli perusteeton julkinen teloitus. Ketä tällainen tyyli palvelee? Eikö kriitikko voisi osaltaan viedä suomalaista musiikkielämää eteenpäin? Rehellisesti toteutetut konsertit, jotka täyttävät paikkansa, ansaitsevat rakentavan kritiikin. Mitä hyvää Isopuron arvostelusta koitui konserttielämälle tai ylipäätään kenellekään?

Joudun työni puolesta pohtimaan paljon palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyviä kysymyksiä sekä sitä, kuinka valmistaa opiskelijat kohtaamaan kritiikkiä. Lavalla muusikko asettaa itsensä monin tavoin alttiiksi. Harvassa ammatissa virheet tehdään suuren ihmisjoukon edessä ja pahimmassa tapauksessa niistä saa lukea seuraavan päivän lehdistä. Professori Sari Lindblom-Ylänne ohjeistaa palautteen antajia kirjoittamalla mm.: ”Anna kriittinen palaute kunnioittavasti”. Ainakaan tämä ehto ei Isopuron arvostelussa toteutunut.

Sariola on ammattilainen, soitti huolellisesti valitun mielenkiintoisen ohjelman hyvin eikä tarvitse puolustuspuheita, mutta on vaikea olla ajattelematta asiaa toiseltakin kannalta. Kokeneetkaan ammattilaiset eivät ole psyykkisesti sen helpommassa asemassa kuin uraansa aloittelevat taiteilijat. On suuri henkilökohtainen satsaus valmistaa tällainen ohjelma kokopäiväisen opetustyön ohessa ja palata vuosien tauon jälkeen konserttilavoille. Millä oikeutuksella tämä hieno saavutus tyrmätään ilman minkäänlaista kunnioitusta toista ihmistä kohtaan?

On vaikeaa antaa rakentavaa kritiikkiä, positiiviseksi tarkoitettu arviointi tahtoo jäädä ympäripyöreäksi hymistelyksi, jonka asiasisältö on mitäänsanomaton. Opiskelijoita lainatakseni: miksi hyviä asioita ei voi eritellä samalla tavalla kuin huonoja, miksi ne usein kuitataan vain ylimalkaisella huomautuksella, kun negatiiviset puolet käsitellään yksityiskohtaisesti. Hyvä, rakentava kritiikki on mielenkiintoista luettavaa, se antaa lukijalle pohdittavaa, näkökulmia ja auttaa oivaltamaan jotain uutta. Vai onko asia loppujen lopuksi siten kuin Ratatouillen Ego asian ilmaisee: ”Mutta katkera totuus, joka meidän kriitikoiden täytyy kohdata on, että keskinkertaisinkin roska on todennäköisesti arvokkaampaa ja mielekkäämpää kuin meidän kritiikkimme.” Konserttejakin kuuntelemalla oppii aina enemmän kuin niistä lukemalla.

FT Päivi Arjas

(Lisää musiikkikriitiikistä täältä.)