Terveiset New Yorkista! Minulla oli kuluneella viikolla kaupungissa, jonne ”kaikki” ennemmin tai myöhemmin ilmestyvät vähintäänkin visiitille, tilaisuus kuulla kolmea maailmankuulua kokoonpanoa. Chicagon, Bostonin ja Metropolitan-oopperan sinfoniaorkesterit ja ensemblet antoivat runsaasti aihetta sekä ihasteluun että yleisempään pohdiskeluun.
Yhdysvaltojen orkesterimaailmassa puhutaan edelleen ”viidestä suuresta”, joilla viitataan Chicagon ja Bostonin lisäksi New Yorkin, Philadelphian ja Clevelandin orkestereihin. Termi on aikansa elänyt sikäli, kun monet muutkin kokoonpanot yltävät vastaaviin suorituksiin: Fulbright-vuodeltani viiden vuoden takaa on jäänyt mieleen esimerkiksi St. Louisin sinfonikkojen loistava ilta. Toisaalta kuulin tuolloin useita vähemmän innostavia New Yorkin filharmonikkojen konsertteja silloisen musiikillisen johtajan, Lorin Maazelin, kaudella.
Kaksi ensin mainittua ovat tämänviikkoisen kokemuksen perusteella kaiken maineensa arvoisia. Sunnuntai-iltana kuulin toisen Chicagon sinfoniaorkesterin kahdesta Carnegie Hallin vierailukonsertista. Orkesteria johti takavuosien päävierailija, nykyinen kapellimestari emeritus Pierre Boulez, jonka alun perin varhainen ja sittemmin moneen kertaan uudelleen työstetty Livres pour cordes (1948–9/1968/1988) kuultiin ensimmäisenä. Jo ensimetreillä paljastui jotain orkesterin reaktionopeudesta, niin sähäkästi soittajat seurasivat konserttimestarin esimerkkiä tämän sarjallisen teoksen pyörteissä. Tarkkuus ei silti ollut lähelläkään Ensemble Intercontemporainin kaltaisten, tähän musiikkiin erikoistuneiden kokoonpanojen suoritusta, ja mehevästä soinnista huolimatta jotain olennaista jäi puuttumaan.
Konserton virkaa toimitti harvinaisuus, Béla Bartókin kaksoiskonsertto, joka on säveltäjän myöhäinen sovitus tunnetusta kvartetostaan. Huomio kiinnittyi Pierre-Laurent Aimardin pianotyöskentelyyn, josta välittyi täydellinen autoritäärisyys tällaisen musiikin parissa; Aimardin varhaisiin meriitteihin kuuluu muun muassa yllämainitun pariisilaisyhtyeen alkuperäisjäsenyys ja läheinen yhteistyö György Ligetin kanssa. Solistikvartetti (Aimardin lisäksi pianisti Tamara Stefanovich ja lyömäsoittajat Cynthia Yeh ja Vadim Karpinos) soitti enimmäkseen henkeäsalpaavan tarkasti, vähäeleisen Boulezin pitäessä koneiston synkronissa.
Vapautuminen tapahtui väliajan jälkeen, kun orkesteri esitti Igor Stravinskin Tulilintu-baletin musiikin kokonaisuudessaan. Nyt orkesteri oli kuin kotonaan, ja sointi lähes koko ajan uskomattoman yhtenäinen ja tasapainoinen. Äänenjohtajien solistiset suoritukset olivat enimmäkseen huippuluokkaa: erityisesti korvia hivelivät huilu-, viulu- ja sellosoolot. Aivan kaikki ei silti mennyt nappiin – musiikkijournalismin erilaisiiin tyyleihin ja lähtökohtiin saakin tuntumaa lukemalla New York Timesin arvion, jonka päätteeksi soolokornistin epäonninen suoritus yksilöidään nimeltä mainiten.
Seuraavana iltana olin samassa Isaac Sternin mukaan nimetyssä salissa, kun Bostonin sinfoniaorkesteri ylikapellimestarinsa James Levinen johdolla esiintyi. Pierre-Laurent Aimard otti kaiken irti New Yorkin -visiitistään ja soitti myös tänä iltana, vieläpä kaksi teosta, Elliott Carterin Dialogit sekä Maurice Ravelin konserton vasemmalle kädelle. Ensin mainitun kohdalla syön osittain sanani spesialistikokoonpanojen tarpeellisuudesta, niin jäntevää ja tarkkaa muotoilu oli kautta linjan. Riemastuin joka kerta, kun vaskilla oli jotain soitettavaa! Myös tärkeä englannintorviosuus oli puhdas ja puhutteleva.
Dialogit kuuluu mielestäni Carterin parhaisiin teoksiin: tekniset haastavuudet ovat täydessä sopusoinnussa musiikillisen sisällön kanssa, eikä joitakin sävellyksiä vaivaavasta kuivuudesta ole tietoakaan. Sävykkäästi ja voimakkaasti karakterisoiden soittaneelle Aimardille ei partituuri tuntunut tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia, ja innostuneelta vaikutti myös läsnä ollut, joulukuussa 101 vuotta täyttänyt säveltäjä itse.
Omaperäisellä tavalla koostettu ohjelma jatkui Hector Berlioz’n sinfonialla Harold Italiassa. En ole ennen kuullut tätä teosta konsertissa, ja mielenkiinnolla odotin, josko vaikutelmani musiikin verrattaisesta pitkäveteisyydestä tulisi kumotuksi. On vastattava kielteisesti. Orkesteri soi koko ajan upeasti, mutten edelleenkään saanut kiinni musiikillisista merkityksistä. Niccolò Paganinin tilaaman (mutta soittamatta jättäneen) teoksen soolo-osuuden hoiti orkesterin oma alttoviulisti Steven Ansell, jonka soitin lauloi kauniisti niinä hetkinä, kun hän malttoi alistua luontaiseen epäbalanssiin orkesterin kanssa. Mutta turhan usein soitto meni puskemiseksi ja prässäämiseksi, minkä voi tietysti osittain laittaa intohimoisen tulkinnan tiliin. Sen sijaan on mysteeri, miksi juuri helpoissa paikoissa sävelpuhtaus horjui.
Väliajan jälkeen tuli selväksi, miksi vieressämme istuneet ihmiset olivat valmiita maksamaan jopa 120 dollaria konserttilipusta. En ole koskaan kuunnellut Ravelin musiikkia näin täydellisen hurmioituneena. Sävelkylpy alkoi jo konsertosta, jonka solistina Aimard jälleen ihastutti, mutta varsinkin toinen sarja baletista Daphnis et Chloé oli sanalla sanoen täydellinen.
Tämän kuuntelukokemuksen valossa voi sanoa, että jos Chicagon orkesterin Tulilinnusta jotain puuttui, se oli vauhtia ja vimmaa. Aloin pohtia kapellimestarin temperamentin merkitystä: Boulez ei ehkä kerta kaikkiaan pysty vähäeleisyydellään lietsomaan soittajia antamaan kaikkeaan, vaikka hienoja, hallittuja tulkintoja näinkin syntyy. James Levine sen sijaan pyöri kuin väkkärä korkealla istuimellaan, ja kapellimestarin, soittajen ja yleisön innostus oli käsinkosketeltavaa.
Minun on hankala palauttaa mieliin esityksen yksityiskohtia – mitä pidän tässä yhteydessä hyvänä asiana – mutta Daphnis-sarjan alun tunnetusti epämukavat puupuhallinlurinat saivat aikaan ahaa-elämyksen: tältä siis veden solina kuulostaa! Puhaltimien juhla jatkui pantomiimijakson huilusoolossa ja riemukkaassa, viisijakoisessa Danse géneralessa, jossa varsinkin klarinetistit loistivat.
Torstai-iltana minulla oli tilaisuus kokea Metropolitan-oopperan valloittava Ariadne auf Naxos -produktio. En osaa olla lainkaan pettynyt siitä, että tällä uusinnalla on oopperan säästölinjan vuoksi korvattu suunnitelmissa ollut Nainen vailla varjoa.
Richard Straussin ja Hugo von Hofmannsthalin kolmas yhteistyö (1912/1916) tekee paikoitellen hyvin modernin vaikutelman asettaessaan jatkuvasti vastakkain vakavan ja viihteellisen, kunnianosoituksen ja parodian. Sävelkieli heijastaa mestarillisesti monisyistä librettoa.
Straussin viimeisessä oopperassa Capriccio kyse on tiivistäen siitä, kummat ovat tärkeämpiä, sävelet vai sanat. Vertauskuvallisesti tätä tunteen ja järjen suhteen tematiikkaa käsitellään myös Ariadnessa: commedia dell’arte -seurueen ja traagis-herooisen oopperan lähtökohdat vertautuvat lihallisen ja henkisen suhteisiin. Strauss ryhtyi sävellystyön aikana korostamaan kevytmielisen Zerbinettan roolia siinä määrin, että Hofmannsthal katsoi aiheelliseksi muistuttaa, mistä tässä kaikessa oli kysymys: ”[Kyseessä on] eräs yksinkertaisimmista ja käsittämättömimmistä asioista elämässä, uskollisuudesta… pitääkö kiinni siitä, minkä on jo menettänyt, jopa kuolemaan saakka…” Strauss ei uskonut yleisön ymmärtävän tarinan finessejä, ja libretisti suostuikin lisäämään prologiin kohtauksen, jossa Säveltäjä selittää oopperan merkitystä Zerbinettalle.
Straussin virtuositeetti orkesterisäveltäjänä on tässä teoksessa erityisen ilmeistä, niin taitavasti mozartiaanisen tanssillinen ja kepeä yhdistyy hehkuvaan, jopa wagneriaaniseen sävelvuohon. Kapellimestari Kirill Petrenko sai plastisella työskentelyllään 37-vahvuisesta orkesterista irti tätä kaikkea.
Alan Gilbert on saanut runsaasti kehuja työstään New Yorkin filharmonikkojen uutena musiikillisena johtajana, mutta koska en ole ehtinyt itse nykyistä tilaa toteamaan, on Metin orkesteri edelleen mielestäni kaupungin paras. James Levinen kädenjälki kuuluu täälläkin: mies on toiminut talon musiikillisena johtajana jo vuodesta 1976. Yksittäiset muusikot ovat tietysti ensiluokkaisia, kuten viulusoolot vanhan maailman tyyliin maukkaine portamentoineen esittänyt konserttimestari. Hämmästyttävintä soitossa on kuitenkin sen kamarimusiikillisuus, toisin sanoen sektioiden ehdoton yhtenäisyys ja koneiston vikkelä reagointi impulsseihin. On tietysti totta, että Ariadnen pienehkö partituuri tekee tämän suhteellisen helpoksi, mutta sain täsmälleen saman aistimuksen edellisellä Metropolitanin-käynnilläni, jolloin esitysvuorossa oli Giuseppe Verdin Macbeth.
Musiikillisesti on toinen näytös ehkä prologia painokkaampi. Sen alkusoitto ja kolmen lavalle lipuneen nymfin laulu kuulosti hienolta liikuttavuuteen asti. Erityinen oli myös oopperan päättävä Ariadnen ja Bacchuksen duetto, jonka orkesteriosuuden osalta voi vain ihailla Straussin saavutusta saada pienestä yhtyeestä niin mehevä sointi. Muusikoiden lisäksi myös pääroolien laulajat olivat ensiluokkaisia: prologissa hurmasi Sarah Connolly Säveltäjän roolissa. Ruotsalainen sopraano Nina Stemme oli Ariadnena loistava. Mutta erityisen ihastuttava oli mielestäni Zerbinettan roolin laulanut Kathleen Kim, ei niinkään suvereenien koloratuuriensa vuoksi kuin vakuuttavien näyttelijäntaitojensa takia. Syy löytyy käsiohjelman pienestä alaviitteestä, jossa korelaislaulajatar kertoo suhteestaan rooliin: ”[Zerbinetta] on ihastuttavan rehellinen hahmo. Hänellä ei ole ainuttakaan repliikkiä koko oopperassa, jota en allekirjoittaisi. Tunnen hänen kanssaan suurta yhteenkuuluvuutta, kenties siksi, että olemme molemmat esiintyjiä!”
Kulttuurintäyteisen viikon päätteeksi (poislukien kirjoittajan oma resitaali) JACK-kvartetti esitti Iannis Xenakisin kootut jousikvartetot. Myös tämä oli suurta herkkua. Xenakis on viime vuosisadan tärkeimpiä säveltäjiä, muun muassa stokastisten sointimassojen järjestäjänä sekä polytoopeiksi kutsumiensa multimediaesitysten ja uraa uurtaneen elektronimusiikkinsa ansiosta. Jokainen tilaisuus kuulla tätä harvoin tarjolla olevaa musiikkia on otettava vakavasti.
Otin varaslähdön konserttiin vierailemalla Drawing Centerin Xenakis-näyttelyssä, jossa oli esillä musiikillisia, matemaattisia ja arkkitehtonisia luonnoksia ja valmiita piirroksia. Säveltäjähän työskenteli 1950-luvulla Le Corbusierin studiossa ja muun muassa suunnitteli Philipsin paviljongin vuoden 1958 maailmannäyttelyyn Brysselissä.
Illan konsertissa JACK soitti tätä äärimmäisen kompleksista musikkia vuosilta 1964–1994 täydellisen autoritäärisesti. Mitä ilmeisimmin yhtye oli valmistautunut konserttiin ja sitä edeltäneeseen levytykseen todella paneutuneesti, sillä fraseeraus oli suurenmoisen yhtenäistä, sävelpuhtaus hankalimmissakin otteissa huippuluokkaa, ja – mikä ehkä tärkeintä – teosten muodon ja suunnan hahmottaminen vakuuttavaa. Hienon viikon upea päätös!
