Avajaiskonsertit Mikaelissa maanantaina 4.7.2022
Eilisen avajaiskonsertin väliaikavastaanotolla festivaalin hallituksen uusi puheenjohtaja Markus Tykkyläinen kuvasi tapahtumaa pieneksi ihmeeksi. Kuten tunnettua koko tapahtuma jouduttiin luomaan uudestaan, ja onneksi sen johtoon asettui tarmokas nuori pianisti Teemu Laasanen. Aiemman orkesterin korvaa ei vähempi kuin London Royal Philharmony johtajanaan kaikkien toive Santtu-Matias Rouvali. Mutta avajaispäivästä huolehdittiin suomalaisvoimin. Konserttien peruskaava on kamarimusiikkia Mikaelin pienemmässä salissa klo 16.30 ja sitten orkesteria Martti Talvela -salissa klo 19.
Lied-konsertti sai aloittaa musiikkitapahtumien sarjan ja sen esiintyjiä olivat Aarne Pelkonen, baritoni, ja Juho Alakärppä, piano. Tämä duo on tehnyt yhteistyötä jo kymmenen vuotta. Yhteistyö joka on liedissä niin keskeistä on hioutunut saumattomaksi. Ohjelmana oli Schubertin Schwanengesang kokonaisuudessaan, mutta jaettuna kahteen osaan, välissä tauko ja Sibeliuksen vähemmän tunnettuja ruotsinkielisiä lauluja. Tarkoitus oli tietenkin keventää Schubertin laulujen raskautta ja tragiikkaa hieman keveämmällä pohjoismaisella otteella. Schwanengesangissa voi unohtaa wieniläisen perus-Schubertin kategoriassa gemütlich, mukava, miellyttävä, viehättävä. Kyseessä oli sarja eksistentiaalisia ääritiloja ja tilanteita linjalla Soturin aavistus, Ständchen (Serenadi), Kaukana, Atlas, Doppelgänger (Kaksoisolento). Ne ovat romantiikkaa ja suorastaan kauhuromantiikkaa kuin E.T.A.Hoffmannilla, mutta myös romantiikan ironiaa laulun Jäähyväiset kohdalla, jossa sankari jättää jäähyväisiä koko entiselle maailmalleen: Hyvästi, sinä hilpeä ja iloinen kaupunki… hyvästi somat tyttöset…. hyvästi rakas aurinko… tähdet. Ja kaikkea säestää pianon tikittävä ostinatokuvio. Mutta humoristiset hetket ovat poikkeuksia, yleensä laulut luotaavat ihmismielen syvyyksiä äärimmäisen ekspressiivisesti. Jos tällaista kuultiin noissa schubertiadeissa Wienissä, on tunnelma ollut vakava. Ständcheniin liittyy oma mikkeliläismuistoni kun armeijassa Karkialammella säestin hypnoosiesitystä soittamalla sitä kymmeniä kertoja peräkkäin kurssijuhlassa.
Joka tapauksessa Aarne Pelkonen sopi tämän sarjan tulkiksi aivan ihanteellisesti. Hän oli jo pukeutunutkin nuoren Wertherin liivi- ja avokauluksinen Schiller-paita-asun varianttiin (liivi oli tosin musta eikä keltainen). Hänen olemuksensa on keskittynyt ja operoi pienillä nyansseilla, perusaineksena lämmin baritoni, en tiedä oliko tämä sitä Roland Barthesin geno- vai fenolaulua. Hän myös vei fortet rohkeasti äärimmilleen, mutta ääni ei kadottanut milloinkaan elävyyttään ja loistoaan. Kuten tiedetään ovat liedissä sanat hyvin tärkeät ja erinomaista oli, että ne jaettiin yleisölle Erkki Pullisen erinomaisina suomennoksina. Piano on tietenkin myös keskeinen. Alakääpä loi soittimestaan käsin kunkin laulun perustunnelmaa, erittäin tarkalla kuvioinnillaan, fraaserauksellaan ja dramaattisilla soinnuillaan. Tätä soittoa voi kuvata Seppo Nummen termillä ’siselöidyksi’ (vaikken ihan tarkkaan tiedä, mitä hän sillä tarkoitti). En osaa sanoa, miten konsertti olisi toiminut pelkällä Schubertilla, Sibelius oli nyt kuin eri maailmasta. Olisiko lisäksi ollut mahdollista, että olisi ylimääräisenä kuultu vaikka Schubertin Wandern ist des Müllers Lust tai Lindenbaum? Mieleen tulivat Ralf Gothónin suuret Schubert-sarjat. Varmasti saamme vielä kuulla Winterreisenkin Pelkonen/Alakärppä tulkintana, sitä odotan!
Nyt siirryttiin Atlas-jättiläisen koko maailman tuskaa kannattavasta maailmasta jyrkästi Suomen kesän ihanaan helteeseen odottamaan seuraavaa konserttia. Vuorossa oli sinfoniaorkesteri Vivo Erkki Lasonpalon johdolla. Sanottakoon varalta, että kyseessä ei ole nuoriso-orkesteri, vaan täysilukuinen ja -taitoinen soittajisto, joka on erikoistunut nimenomaan suuriin orkesteriteoksiin. Tämä iältään nuorista koostuva orkesteri on Kari Tikan kunnioitettava saavutus. Avausnumeroksi sopikin erinomaisesti Lotta Wennäkosken teos Hava, joka ei ole mikään uutuus, vaan vuodelta 2007. Sen lähtökohtana ovat sanan ’hava’ herättämät mielikuvat kuten havahtuminen ja havina. Jousisto esiintyikin tässä roolissa eräänlaisena modernina metsän huminana, Waldwebeninä. Wennäkosken sävelkieli on sibeliaanisen lineaarista,mutta kaikki ei ole vain soiden liikkuvia tasoja, vaan niistä kehkeytyy myös ihan tunnistettavia musiikillisia aktoreita, erityisesti puhaltimilla. Hänen tyylilleen on ominaista hienostunut sonoriteetti ja pateettisen karttaminen. Hänen teoksensa loppuvat usein vailla huipennusta, mikä tuo jossain määrin aforistisen vaikutelman. Joka tapauksessa tämä oli kaikki virkistävää keskellä illan romanttisia jättiteoksia.
Sibeliuksen viulukonserttoa saa soittaa miten paljon vaan, ei siihen koskaan kyllästy. Eikä etenkään nyt kun solistina oli ilmiömäinen Otto Antikainen, 23-vuotias Berliinissä jo viidettä vuotta opiskeleva viulisti, jonka muusikon tie alkoi Helsingin Käpylän musiikkiopistossa. Antikaisella on erittäin varma tekniikka, joka sallii hänen tehdä omintakeista tulkintaa. Jos viulistit luokitellaan virtuoosityyppeihin ja Werktreue-soittajiin, on hän lähempänä jälkimmäistä kategoriaa. Hänessä on rohkeutta ottaa huikeita tempoja kuten Sibeliuksen finaalissa, joka ei kuulostanut enää jääkarhujen poloneesilta kuten on sanottu. Mutta usein Antikaisen ote rauhoittuu mietiskelyyn. Kaikkea tukee loistava 1700-luvun Guadagnini-viulun sointi. Lisäksi Antikaista sai kuulla seuraavana aamuna yllätyksenä se joka oli kenties ostoksilla kauppakeskus Stellan hallissa: hän soitti sen lavalla Bachin yhden sooloviulusonaatin ensimmäisen osan äärimmäisellä sensibiliteetillä ja ilmeikkyydellä. Se johtui siitä että jokainen säe oli heijastusta sitä edeltävästä, näin musiikista tuli narratiivista kuin itsestään. Antikaista myös haastateltiin ja kysymykseen, mitä hän haluaa antaa soitollaan kuulijoilleen, hän vastasi – kuin Marcel Proust – ”haluan viedä heitä muihin maailmoihin”. Tällainen soitto todistaa sen Lévi-Straussin väitteen, että la musique c’est le langage moins le sens, musiikki on kieltä vailla merkityksiä… mutta juuri siksi me kuvittelemme ne merkitykset musiikkia kuullessamme.
Tämä teoria piti suuressa määrin paikkansa illan huipentaneessa, oikeastaan melko harvoin soitetussa Dvořákin kahdeksannessa sinfoniassa. Mieleen tuli oppilaani Aleksi Haukan analyysi siitä, joka on in spe ilmestymässä Synteesi-lehdessä. Tässä sinfoniassa on traditionaalisesti neljä osaa, mutta Dvořák haluaa luoda synteesiä klassisen 1700-luvun sinfonian ja Wagnerin ’modernismin’ välille. Koko teosta luonnehtii eräänlainen kätketty, salattu kerronnallisuus, toteaa Haukka tuossa tutkielmassaan. Ensiosa koostuu useasta katkelmallisesta teemasta, joiden sävyt vaihtelevat elegisen, arvokkaan juhlavan ja koraalimaisen välillä. Toinen osa on muodoltaan ongelmallinen, fragmentaarinen, onko se surumarssi vai mitä? Kolmas osa on tunnettu valssi tai dumka. Neljäs osa on sointihurmioon yltävä riemukas voiton marssi, kuin sankarin paluu kentältä ja häät. Tämä teos sopi kaiken kaikkiaan upeasti Vivolle ja erityisesti sen johtajalle Erkki Lasonpalolle. Hän osaa villitä soittajansa, kun on tarvis. Georg Schneevoigtistakin kerrottiin, että hän saattoi tällaisessa huippukohdassa huutaa orkesterille: Tulkaa kaikki hulluiksi!
Mikkeliläisille festivaali on hyvin tärkeä tapahtuma. Vapaaehtoisvoimat ovat tarpeen – ja Mikaelin ravintolan herkut väliajoilla. Toivottavasti liikeyritykset jatkavat sen tukemista kuten ennenkin. Alku oli erittäin lupaava.
— Eero Tarasti