Olihan Perahia ensiluokkainen, ja konsertti oli — toki paljolti hänen ansiostaan — hieno elämys. Autereen arviot kapellimestarista menevät kuitenkin rytinällä ohi ja yli. Bruno Weil tuntee wieniläisklassisen tyylin erittäin hyvin, ja on kapellimestarina ensiluokkainen. Hän on työskennellyt merkittävimpien orkestereiden kanssa (esimerkiksi Berliinin, Wienin, Los Angelesin filharmonikkojen), mukaan lukien yhteistyö periodisoittimin soittavien orkestereiden kanssa (esimerkiksi brittiläinen Valistuksen ajan orkesteri).
Autere olisi kaivannut lisää joustavaa temponkäsittelyä, autenttisempaa fraseerausta, ”puhuttelevuutta” RSO:n soittoon ja syytti kapellimestaria sen oletetusta puutteesta! Eiköhän nyt kuitenkin ole niin, ettei tavallinen suomalainen orkesterimuusikko ole tottunut ottamaan sitä tyylinmukaista vastuuta stemmastaan, minkä yhtäältä periodisoittimin soittavan orkesterin muusikko, toisaalta wieniläisklassismin hyvin tunteva, vaikkapa wieniläinen orkesterimuusikko helposti, ja käskemättä ottaa. (Nämä kaksi mainittua muusikkoa tosin tekevät sen varsin eri tavalla.) Suomessa on tapana pikemminkin pyrkiä nuottikuvan mahdollisimman puhtaaseen toteuttamiseen, ja siinä RSO on aivan omaa luokkaansa.
Toinen kysymys on, missä määrin wieniläisklassisen musiikki kaipaa moista tempoilua, nokittamista ja hidastamista. Mielestäni Bruno Weil onnistui hienosti tavoittamaan RSO:n kanssa kultivoituneen Haydn-soinnin ja myötäilemään illan upeaa solistia Beethovenin konsertossa.
