Tarasti blogissaan:
”Mutta väliajan jälkeen… vuorossa oli viihteellinen tunnin mittainen kooste Akatemian historiasta, jota kehysti gangsterielokuvasta lainattua rekvisiittaa ja vitsailua. Ei naurattanut ollenkaan. Kannatan kyllä cross-overia kun se tapahtuu sille sopivassa yhteydessä, mutta en tällaista tilannetajun puutetta. Jos ihmiset on kutsuttu paikalle arvokkaimman kategorian juhlaan suurella työllä ansaituin kunniamerkein on irvokasta joutua katsomaan amerikkalaistyyppistä viihdettä. Sellaisesta muuan saksalainen sosiologi käytti kuvaavaa nimitystä: symbolinen väkivalta.”
Olen tismalleen samaa mieltä 125-vuotisjuhlakonsertin toisen puoliskon ”spektaakkelista”. Se yritti olla läpileikkaus, periaatteella kaikille jotain, mutta väittäisinpä sen lähinnä olleen kenellekään ei juuri mitään…
Lainaukset menettevät merkityksensä ja musiikki katoaa, kun räiskitään yhteen sattumanvaraisesti (ainakin lopputuloksen kannalta) pätkiä sieltä täältä, juoksutetaan lavalle toinen toistaan upeampia solisteja (joita oli kylläkin ilo kuunnella) ja väliin töräytetään hailukoita ”fanfaareja” näiden kunniaksi.
Miksi emme kuulleet juhlia varten kirjoitettua kokonaista teosta (paikalla oli kerrankin suuri orkesteri ja suuri kuoro), vaan tällaisen cross över -tilkkutäkin?