Amfion pro musica classica

Author Archives: Juha T. Koskinen

Sunnuntain urkuhieronta

Saint-Eustachen urut. Kuva: Arnaud Frich

Papin jakaessa ehtoollista urkuri päästää valloilleen hurjimmat musiikilliset fantasiansa. Messusta muodostuu maaginen jännitysnäytelmä, joka huipentuu apokalyptiseen loppusoittoon. Kirkkokansa kiirehtii nopeasti ovia kohden, aivan kuin peläten urkurin voimannäyttöä. Huimaavan korkeassa katedraalissa soitinmassat vellovat kuin hyökyaallot myrskyävässä meressä, ne piiskaavat kuulijaa kohti ekstaasia. Eipä iske suomipojalle kaipuu kuulla jyystävän jankuttavia virsiä kotikirkossa!

Sunnuntain iltamessu Saint-Eustachen katedraalissa on unohtumaton kokemus. Messua edeltää puolen tunnin mittainen urkuresitaali (”audition”). Eilen saimme nauttia italialaisen urkuri-säveltäjä Francesco Filidein (s. 1973) taituruudesta ja rohkeudesta. Resitaalissa kuulimme Bachin riemukkaan monumentaalisen Es-duuri-preludin ja fuugan (BWV 552) lisäksi György Ligetin varhaisen Ricercaren (1951) sekä japanilaisen Toshio Hosokawan Cloudscape-teoksen vuodelta 2000. Pisassa syntyneellä urkurillamme on värikäs ja äksy luonne (italiaksi ”incazzato”), joka tulee esiin sopivan särmikkäästi hänen tulkinnoissaan ja teosvalinnoissaan.

Konsertti-messua kuulemaan oli saapunut myös toinen pariisilaistunut italialaissäveltäjä, Mauro Lanza (s. 1975). Kuten Francesco myös Mauro on vanha tuttuni Ircamin ajoilta. Pariisin lisäksi heitä yhdistää toisiinsa opinnot sisilialaisen säveltäjägurun Salvatore Sciarrinon kesäkursseilla. Noukkiessamme katkarapuja kookospähkinän sisuksista thairavintolassa konsertin jälkeen tuli ilmi, että molemmilla on konsertit Ircamin Agora-festivaalilla ensi kuussa. Mauro on säveltänyt elektronimusiikkia ruotsalaiseen mykkäelokuvaan Häxan vuodelta 1921. Italia on muutenkin vahvasti esillä festivaalilla, sillä kolmessa konsertissa esitetään edesmenneen Luciano Berion jo moderneiksi klassikoiksi valikoituneita suurimuotoisempia teoksia (Passaggio, Formazioni, Coro), joiden pareina kuullaan kantaesitykset nuoremmilta säveltäjiltä. Berio-syklin ensimmäisessä konsertissa 9.6. esiintyy Ensemble intercontemporain Susanna Mälkin johdolla.

Menuettiväännöksiä ruumishuoneessa

kulttuurikeskus 104

Kaupungin pohjoislaidalla keskelle köyhemmän väen tornitaloja on avattu viime lokakuussa uusi kulttuurikeskus nimeltä Centquatre eli 104. Tilat ovat todella laajat, sillä kyseessä on kokonaisen korttelin kokoinen entinen ruumishuone. Eräs ranskalainen muusikkoystäväni kuvaili ironisesti ”satanelosessa” käyviä taiteenrakastajia nimellä ”bobo”. Se tarkoittaa bourgeois bohémien (boheemi porvari). Nämä ihmiset tulevat pääosin rikkaan eliitin parista, vaikka äänestävätkin vasemmistoa ja näyttäytyvät mielellään muodikkaan kansanomaisissa paikoissa. Joka tapauksessa 104-keskuksen tarjonta on huiman monipuolista. Kaikki taiteenalat ovat siellä edustettuna, ja lisäksi se tarjoaa residenssin useille kansainvälisille taiteilijoille, kirjailijoille, dramaturgeille, tanssijoille jne. Juuri parhaillaan keskuksen suojissa majailee suomalainen video- ja valokuvataiteilija Anu Pennanen. Anu työstää videoteosta Pariisin ydinkeskustan hallien korttelista, joka on kaupungin lähiöiden nuorten kohtaamispaikka.

Oma pääsyyni vierailla entisessä ruumishuoneessa oli eilinen Cairn-ensemblen konsertti. Konsertin ajankohta on huolella valittu tähän hieman makaaberiin paikkaan sopivaksi, sillä se on osana sarjaa, jonka kaikki konsertit soitetaan uuden kuun aikaan.  Ensemble on minulle vanha tuttu, sillä he kantaesittivät Bachin musiikkiin hyvin läheisesti liittyvän trioteokseni vuonna 2000. Ensemblen taiteellinen johtaja on nuori lahjakas säveltäjä Jérôme Combier. Eilinen konsertti oli omistettu ranskalaisen säveltäjän Gérard Pessonin (s. 1958) musiikille. Säveltäjä, jota olen kuullut kutsuttavan ”Ranskan Lachenmanniksi”, oli itse paikalla juontamassa konsertin. Yhteistä molempien säveltäjien estetiikalle on mieltymys hälyihin ja pirstaleisen ”aukkoinen” sointimaailma. Siihen yhtäläisyydet sitten päättyvätkin, sillä Pessonin keveän elegantti ilmaisu humoristisuudessaan on kovin kaukana saksalaisen säveltäjän metafyysisestä hurjuudesta. Pessonin leikkimielisen parodioivassa suhteessa traditioon häivähtää Erik Satien vänkyrä hahmo.

Tällä kertaa Pessonin ”sabotoinnin” kohteena oli Mozartin menuetti D-duuri (KV 355 vuodelta 1790). Aluksi kuulimme alkuperäisen teoksen pianolla soitettuna. Sen jälkeen seurasi sarja erilaisia muodonmuutoksia eri kokoonpanoille kirjoitettuna. Eräässä niistä menuetti pikakelattiin lävitse mahdollisimman nopeasti viulun ja alttoviulun esittämänä. Eräässä toisessa transformaatiossa keskityttiin menuetista valittuihin neljään sävelkorkeuteen. Lisäksi kuulimme variaatiot Olivier Messiaenin ja Morton Feldmanin tyyleihin. Kantaesityksenä kuultu Solo 2 huilulle tuntui hauskan mielikuvituksellisten kappaleiden seurassa melkoiselta mahalaskulta: menuetti käytiin siinä lävitse hieman mekaanisesti maustamalla se muutamalla ornamentilla. Olikohan säveltäjällä tullut kiire…

Sarhanin nenä ja Pariisin puistot

Pariisissa sää vaihtuu jatkuvasti. Aurinkoista iltapäivää voi seurata kolea ilta, ja silloin kannattaa mennä elokuviin. Sorbonnen lähistöllä on useita pieniä leffateattereita, jotka vastaavat ohjelmistonsa puolesta Helsingin Orionia. Eräässä niistä pyörii juuri näinä päivinä uuden aallon mestarin Eric Rohmerin koko tuotanto. Eilen illalla tuli nähtyä La femme de l’aviateur (”Lentäjän vaimo”) vuodelta 1980. Filmi oli kuvattu Pariisissa ja oli ihmissuhdekiemura-dialogiensa puolesta ranskalaistakin ranskalaisempaa. Tuli vähän samanlainen olo kuin jos olisin mennyt katsomaan Kaurismäkeä Helsingissä.

Filmissä nuorimies François lähtee varjostamaan kihlattunsa rakastajaa (joka on liikkeellä tuntemattoman naisen kanssa) ja päätyy Buttes Chaumont -puistoon. Siellä hän kertoo Lucie-nimiselle tytölle (joka luulee olevansa Françoisin varjostuksen kohde) etsivänsä Place des Fêtes -aukiota. Juuri noilla samoilla tienoilla itsekin kiertelin muutama päivä sitten (onneksi vähemmän monimutkaisissa merkeissä), ennen vierailua ystäväni François Sarhanin luona. François on Rouenista kotoisin oleva ikäiseni säveltäjä, joka asuu Pariisissa Place des Fêtes -aukion laidalla. François oli juuri palannut Brysselistä Ars Musica -festivaalilta, jossa häneltä esitettiin muiden teosten ohella Telegrams from the Nose. Teos on syntynyt yhteistyössä eteläafrikkalaisen taiteilijan William Kentridgen kanssa. Kentridge ohjaa Sostakovitsin Nenä-oopperan New Yorkin Metropolitaniin ensi vuonna, ja niinpä Telegrams from the Nose -teoksen materiaali on syntynyt ohjauksen luonnoksista ja harjoitelmista. Sarhanin ja Kentridgen teoksessa yhdistyvät musiikkiteatteri, video ja installaatio hyvin kekseliäällä tavalla. François lainasi minulle esityksen taltioinnin DVD:nä. On hauska nähdä kuinka monipuolisen roolin säveltäjä on ottanut kyseisessä teoksessa. Aluksi hän ilmestyy lavalle resitoimaan Daniil Harmsin älyvapaata tarinaa pantomiimina yhdessä vikuroivan varjonsa kanssa. Sen jälkeen hän siirtyy kapellimestarin pallille. Oman omituisen värinsä teoksen äänimaailmaan tuovat stroh-soittimet. Niissä viulun ja sellon runkoon on yhdistetty eräänlainen gramofonin suppilo. Ääni on metallisen karhea. Stroh-sellisti soittamisen lomassa jatkaa Harmsin tarinoiden kertomista. (Lisätietoa kyseisestä teoksesta ja Sarhanin muista projekteista löytyy osoitteesta http://fsarhan.net/)

Pariisin-blogin avaus

kuva: Maarit KytöharjuTäällä sitä ollaan keskellä keväistä Pariisia. Aurinko helottaa kesäisen kuumasti ja puistoissa kukkivat kirsikkapuut. Cité Internationale des Artsin ateljeen ikkunoista avautuu komea näköala Pariisin kattojen yli kohti pohjoista. Hiljaisuutta rakastava säveltäjä joutuu hieman joustamaan, sillä olosuhteet ovat kuin suoraan musiikkileiriltä: naapuriateljeissa pianistit kilkuttavat, lyömäsoittajat jyskyttävät ja laulajat livertelevät. Pääsiäisen kunniaksi meno tuntuu hieman rauhoittuneen.

Täällä majailevat muusikot voivat esitellä taitojaan tiistaisin Citéen konserttisalissa järjestettävissä konserteissa. Tämän viikon tiistaina oli vuorossa naapurimme Lucie Antunes, joka paljastui henkeäsalpaavan taitavaksi lyömäsoitinvirtuoosiksi. Stockhausenin ja erityisesti Globokarin teoksissa muusikon omasta kehosta muodostui soitin, jota nuori ranskalaisneitomme käsitteli rohkean estottomasti.

Eilen olikin sitten paluu ”rikospaikalle” eli Ircamiin, jossa sekä allekirjoittanut että hänen vaimonsa ovat opiskelleet tietokonemusiiikkia noin 10 vuotta sitten. Ircamin Espace de projection -salissa TM+ -ensemble soitti milanolaisen säveltäjän Andrea Viganin kantaesityksen sekä Luigi Nonon Maurizio Pollinille säveltämän …sofferte Onde serene… -teoksen pianolle ja nauhalle. Konsertin kruunasi Schönbergin klassikkoteos Pierrot lunaire saksalaisen näyttelijän Isabelle Menken hienovaraisen vahvana tulkintana. Menken ilmaisuskaala puheen ja laulun välimaastossa oli harvinaisen laaja, harmi että hänen äänensä jäi usein soittajien fortissimoiden peittoamaksi.

Konsertin jälkeen Ircamin lämpiössä tarjottiin viiniä ja pientä mutusteltavaa. Siellä tapasimme muutamia vanhoja tuttuja, vaikkakin väki näyttää suurimmaksi osaksi vaihtuneen vuosien saatossa. Tuli myös jälleen todistettua, kuinka suulaita jotkut ranskalaiset saattavat olla. Eräskin musiikkikriitikko vuodatti näkemyksiään konsertista ja kaikesta muusta vastaavasta niin antaumuksella, ettei siinä jäänyt suunvuoroa kenellekään muulle. Onneksi myös kriitikon piti jossain vaiheessa mennä hakemaan lisää viiniä. Kuulin Pariisiin asettuneiden säveltäjäkollegoiden valittelivan sitä, että Ranskassa sävellystilaukset jäävät usein lunastamattomien lupausten tasolle. Suuret sanat eivät yllä toteutukseen saakka. Suomeen verrattuna positiivista on se, että uuden musiikin organisaatioita ja yhtyeitä täällä on paljon enemmän.

Palatessamme puolen yön maissa kotiin, meitä odotti tutuksi käynyt näkymä Citéen edustalla: useita kodittomia miehiä oli käymässä kadunvarteen yöpuulle  makuupusseihinsa sateelta suojaavan katoksen alle.