Amfion pro musica classica

Kuka ohjailee musiikkia, ja minne?

Vuorovaikutus on kaunis sana. Sen merkityksestä esittävässä säveltaiteessa keskustellaan aika ajoin, ja syystä: esiintyjä ei ole saari, Donnea mukaillen. Säveltäjä voi kenties toimia mantereesta irrallaan vailla huolta siitä, esittääkö musiikkia kukaan – teoksethan ovat joka tapauksessa olemassa – ja esimerkiksi taloudellisesti riippumaton Charles Ives asetti itsensä tällaiseen tilanteeseen. On kuitenkin mahdotonta kuvitella saman koskevan esiintyjiä: vaikka erilaisten sävellysten, niitä esittävien persoonallisuuksien ja ulkopuolisen maailman puitteissa voi kommunikaatio saada monenlaisia merkityksiä, syntyy aina vuorovaikutusta.

Olisipa kysymys vain musiikin esittäjistä ja ihmisistä, jotka haluavat kuulla musiikkia! Laajastikin ymmärrettynä ”yleisön” lisäksi kentälle on kuitenkin tullut suuri joukko muita tahoja, joilla on edellä mainittujen kanssa osin yhtenevät, osin omat intressinsä asian suhteen. Agentit, public relations -toimistot, radiokanavat ja levy-yhtiöt haluavat järjestää töitä asiakkailleen vain siinä määrin kuin ne voivat kasvattaa omaa merkitystään musiikkimaailmassa. Tietysti on hyväkin asia, ettei onnekkaan, koneiston osaksi päässeen soittajan tarvitse itse myydä keikkojaan tai suunnitella levyn kansia. Kaupalliset toimijat tulevat kuitenkin pönkittäneeksi kulttuuria, jossa menestyvän muusikon on oltava stailattu, suurimpia hittejä esittävä tähti.

Bob Shingleton aka Pliable kirjoittaa aihepiirin seuratuimpiin kuuluvassa blogissaan On An Overgrown Path pr-toimistojen kasvavasta vallasta klassisen musiikin kentällä. Suomessa ei ehkä vielä olla menty näin pitkälle:

BBC Radio 3 on Iso-Britannian merkittävin klassisen musiikin radiokanava. BBC ostaa palveluita yritykseltä nimeltä Interaction London, jonka tarkoitus on vaikuttaa siihen, miten kansallinen tv- ja radioyhtiö näkyy ”sosiaalisessa mediassa” eli esimerkiksi Facebookin, MySpacen ja blogien sivuilla. Interaction London lähestyy merkittäväksi katsomiaan blogikirjoittajia kuten Shingletonia ja tarjoaa heille vastineeksi ”tuesta sivustolla” vaikkapa kutsuja nauhoitus- ym. tilaisuuksiin lentolippujen ja majoituksen kera.

Tietysti voisi väittää, että ilmaisista tarjoiluista huolimatta blogisti on vapaa kirjoittamaan mitä lystää. Pliable on kuitenkin tullut toiseen tulokseen muun muassa seuraavan episodin perusteella: Valerie Barber PR, joka edustaa muun muassa Andrew Littonia ja London Philharmonic Orchestraa, lähetti hiljan lehdistötiedotteen uuden historiallisia levytyksiä netissä striimaavan Archive Classics -sivuston avaamisesta. Toisin kuin perinteinen media yleensä, blogisti ei välittänyt tiedotetta lukijoilleen sellaisenaan, vaan esitti hankalia tekijänoikeuksiin liittyviä kysymyksiä ja, kuten Overgrown Pathin tapana on, julkaisi myös kirjeenvaihdon sivustolla. Barberin toimisto vastasi tässä kohden vaatimalla kirjallisesti poistamaan jutun blogin sivuilta.

No, näin ei luonnollisesti tapahtunut. Pliablen mielestä reaktiossa on kyse ennen kaikkea siitä, ettei peeärrän merkitystä klassisen musiikin bisneksessä saisi tuoda julki. Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle, sillä Barber ja kumppanit ovat keskeisesti vaikuttamassa siihen, kuinka musiikin alkuperäinen tarkoitus osallistuvana toimintana on katoamaan päin, ja yleisön rooli muuttumassa vain tapahtuman seuraajaksi. Pliable puhuu jälkimmäisestä ”taaksepäin nojaavana musisointina”, ja sitä edustaa esimerkiksi mainittu tähtiesiintyjien palvominen.

Kun Washington Postin Anne Midgette kirjoittaa YouTube-sinfoniaorkesterin konsertista: ”Olipa orkesteri mitä muuta tahansa, ainakin se toi fantastista jännitystä soittajilleen, jotka poimittiin hetkeksi päivittäisestä elämästään ja joita kohdeltiin tähtimuusikona muutama päivä”, on Pliablen mielestä menty vikaan: nimen omaan lisää tähtiä emme tarvitse, vaan elävän musiikin tekemistä ja jakavista rakastavia tekijöitä, amatöörejä sanan parhaassa merkityksessä.

Olen samaa mieltä siitä, että YouTube- ja Simon Bolivar -orkestereiden kaltaiset suurenmoisen ”etunojaiset” projektit sulautuvat liian helposti 2000-luvun valtavirran stailattuun tähtikulttuuriin. Midgetten artikkelissa Carnegie Hallin toimitusjohtaja Clive Gillinson sanoo, että vaikka klassista musiikkia tehdään tänä päivänä korkeammalla tasolla kuin koskaan ennen, on sen merkitys useimmille ihmisille vähäinen; ”Pyramidi on käännettävä ylösalaisin,” Gillinson sanoo.

Miten pyramidi käännettäisiin? Metafora eteen- ja taaksepäin nojaamisesta viehättää, varsinkin kun yhtymäkohtia käytännön musisointiin on monella tasolla, rytminkäsittelystä musiikin tunnelataukseen. Olisiko mahdollista nojata sekä eteen- että taaksepäin yhtä aikaa, tutkia ja soittaa vain sitä ohjelmistoa, mistä itse on kiinnostunut, mutta olla valmis jakamaan työnsä tulokset yhteisön kanssa. Kysymys ei tällöin olisi niinkään kommunikoinnin tarpeesta vaan jonkinlaisesta henkisestä, ei-uskonnollisesta palveluksesta, jossa elämysten tuottaminen ei olisi ensisijainen tavoite mutta toki tervetullut sivutuote.

Tällainen muusikko vaikuttaisi olevan Helsingin Sanomien alkuviikosta haastattelema laulaja Pia Skibdahl, joka Sibelius-Akatemian lauludiplomin, oopperaroolien ja resitaalien jälkeen on omistautunut rekonstruoimaan antiikin ja varhaiskeskiajan laulutapaa. Tämän ns. pyhän laulun ominaispiirteisiin kuuluu esimerkiksi syvä, koko kehon resonanssi ja puhdasviritteiset harmoniat; siinä yhdistyvät Skibdahlin mukaan taide, hengellisyys ja terapia: ”Koko elämäni kiteytyy nyt ei-suorittamiseen. Haluan mennä syvyyssuuntaan, vapaaseen ääneen. Alkuääneen, joka ei mene jonkin määrätyn kaavan mukaan.”

On ehkä helpompi keksiä vastaavia esimerkkejä muusikoista, joiden ohjelmisto on valtavirran ulkopuolella. Mutta edellä kuvatun kaltainen elämys oli minulle myös pianisti Leon Fleisherin konsertti Helsingissä vuonna 2006. Fokaalidystoniasta kärsivä Fleisher soitti vuosikausia vain vasemmalla kädellä, kunnes sai botuliiniruiskeista avun neurologiseen vaivaansa. Onko sairauskertomuksella merkitystä kuulijalle, sitä en osaa sanoa, mutta Schubertin suurta B-duurisonaattia kuunnellessa koin vain olevani läsnä seuraamassa jotakin pyhää toimitusta. Ainakaan tietoisella tasolla en seurannut Schubertin nerokasta modulointia tai Fleisherin upeaa dynamiikan ja sävyjen hallintaa.

Palaan alkuun: olisipa kysymys vain musiikin esittäjistä ja ihmisistä, jotka haluavat kuulla musiikkia! En kuitenkaan kaipaa eristäytynyttä puuhastelua vaan peräänkuulutan intohimoa muusikoiden arkeen, vakuuttuneisuutta oman äänen tärkeydestä vailla huolta sen kaupallisista ulottuvuuksista – ja jos omaa ääntä ei vielä ole löytynyt, on sitä etsittävä. Sibelius-Akatemian lehtori Teemu Kupiainen muotoilee asian näin: ”Muusikoksi – tai taiteilijaksi yleensä – ei ryhdytä ajatellen työllisyysnäkymiä tai suhdanteita. Sisäinen tarve oppia ja kehittyä motivoi muusikkoa, joka kehittää panoksellaan yhteiskuntaa ja hänen työnsä synnyttää musiikin tarpeen muissakin.”

Osa linkeistä edellyttää sisäänkirjautumista. Ensimmäisessä kuvassa ”Photoshoot” (alkuperäinen nimi) on Essexin yliopiston klassisen musiikin yhtye. Alempana entinen lapsitähti David Garrett, joka opiskeluaikanaan teki myös mallin töitä. Levyllä ”Virtuoso” Garrett esittää vesitettyjä sovituksia suosikkisävelmistä kuten Carmen-fantasia ja Bernsteinin Somewhere. Viimeinen kuva on käsikirjoitus 1200-luvulta.

Vastaa

Post Navigation