Category Archives: Konsertit

Sinfonia Lahti ja Anthony Gabriele Sibeliustalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Bernard Herrmannin musiikki Alfred Hitchcockin Vertigoon (1958) on yksi ikonisimmista elokuvasävellyksistä. Herrmannin mestariteos sulauttaa yhteen likiwagneriaanista hehkua ja kiehtovia esiminimalistisia kudelmia mitä värikylläisimpään orkesteriasuun puettuna.

Niinpä olikin aivan erityisen kiehtovaa saada kuulla tämä Herrmannin ja Hitchcokcin yhteistyön ydinteos konserttiesityksenä Sinfonia Lahden tämän viikon konserteissa kapellimestari Anthony Gabrielen johdolla.

Hermannilla oli ainutlaatuinen taito vangita tunnetiloja mitä pelkistetyimmin keinovaroin. Herrmannin estetiikka merkitsi radikaalia irtiottoa aikansa Hollywood-mainstreamista, jota hallitsivat johtoaihetekniikkaan pohjautuvat oopperamaiset sävellykset. Tästä lähestymistavasta oli tullut Hollywoodin musiikillisen kieliopin perusta Max Steinerin ja Franz Waxmanin aikoina, ja Erich Wolfgang Korngold oli hionut sen täydellisyyteensä.

Amerikkalaissyntyiselle Herrmannille myöhäisromantiikan germaanisesta oopperaestetiikasta kumpuava lähestymistapa oli kuintenkin perin pohjin vieras. Herrmannin vaikutteet kohosivat impressionismista, modenismista, Charles Ivesilta sekä ajan englantilaisesta musiikista, erityisesti Ralph Vaughan Williamsilta.

Erityisen vaikutusvaltainen oli Berliozin orkesterinkäsittelyn opas Grand traité d’instrumentation et d’orchestration modernes (1844/1855), jonka Herrmann löysi sattumalta eräästä antikvariaatista. Tämän teoksen opit muodostivat Herrmannin omaleimaisen orkestraation perustan.

Toisin kuin Hollywoodin hyperromanttisessa perinteessä, jossa musiikki virtasi lähes katkeamattomana ketjuna alkuteksteistä aina loppuhimmennykseen saakka, Herrmann koosti sävellyksensä lyhyistä, irrallisista musiikkinumeroista, jotka sijoittuivat tarkkaan harkitusti dramaturgisesti tärkeisiin hetkiin.

Herrmann oli saanut aloittaa Hollywood-uransa yhdessä radiovuosien yhteistyökumppaninsa, Orson Wellesin kanssa Citizen Kanen (1941) säveltäjänä. Merkittävimmäksi virstanpylvääksi nousi kuitenkin Herrmannin vuosikymmenen mittainen yhteistyö Alfred Hitchcockin kanssa alkaen The Trouble with Harryn (1955) mustasta humorista ja päättyen surullisesti Torn Curtainiin (1966). Studiopomojen painostuksesta Hitchcock antoi Herrmannille potkut kesken jälkimmäisen nauhoitusten, koska musiikissa ei ollut tarpeeksi kaupallista potentiaalia.

Hitchcock-yhteistyön huippukauden muodostivat kolme vuosina 1958-1960 valmistunutta elokuvaa, Vertigo, North by Northwest ja Psycho. Kuhunkin elokuvaan Herrmann sävelsi mitä omintakeisinta musiikkia, tulvillaan rakenteellista, harmonista ja instrumentaalista keksintää.

Vertigossa Herrmann käyttää ison orkesterin vakiokokoonpanoa, jota täydennetään kahdella harpulla, laajalla lyömäsoittimistolla sekä hammonduruilla. Näistä syntyy sointipaletti, joka peilaa erinomaisesti Vertigon päähenkilön, eläköityneen poliisietsivä Scottyn (James Stewart) ympärille kietoutuvaa petoksen, mysteerin, rakkauden pakkomielteen ja menetyksen verkkoa.

Hitchcockille tyypilliseen tapaan juonessa on mukana myös salaperäinen naispäähenkilö. Vertigossa Kim Novak esiintyy kolmoisroolissa Madelinena, Carlottana ja myöhemmin Judyna.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Scottyn nuoruusvuosien ystävä, Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madelinea, jonka tämä uskoo joutuneen oman käden kautta kuolleen isoisoäitinsä, Carlotta Valdezin riivaamaksi.

Vähitellen Scotty vakuuttuu havaintojensa perusteella Madelinen olevan tavalla tai toisella menneisyyden vainoama. Kun Madeline yrittää itsemurhaa heittäytymällä San Franciscon lahteen, Scotty pelastaa hänet ja vie hänet kotiinsa toipumaan. Kaksikko tapaa näin ensimmäisen kerran kasvotusten. Vaikka kaikki tämä on osa Elsterin suunnitelmaa, on Scottyn ja Madelinen vähittäinen rakastuminen ennakoimatonta.

Scotty yrittää suojella Madelinea itsetuhoisilta pyrkimyksiltä etsien samalla ratkaisua mysteeriin. Lopulta hän kuitenkin epäonnistuu, ja Madeline riistää oman henkensä hypätessään kellotornista, jonne Scotty ei korkean paikan kammonsa vuoksi kykene hänätä seuraamaan.

Tapahtumat särkevät Scottyn mielenterveyden, ja tämä joutuu pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Hänen ystävänsä Midge (Barbara Bel Geddes) käy uskollisesti vierailuilla Scottyn katatonisesta tilasta huolimatta. Vähitellen Scotty kuitenkin toipuu siinä määrin, että hän pääsee pois sairaalasta.

Yrittäessään vähitellen saada jonkinlaista otetta elämästään, Scotty vaeltelee yksin paikoissa, jossa hän ja Madeline viettivät aikaa. Eräänä päivänä hän kohtaa sattumalta Judyn, nuoren naisen, joka muistuttaa tavattomasti Madelinea.

Vähitellen Scotty painostaa Judyn suhteeseen kanssaan. Lohdun etsiminen kääntyy pian muunatutumisleikiksi, jossa Scotty pakottaa Judyn pukeutumaan samalla tavoin kuin Madeline, värjäämään hiuksensa vaaleiksi ja leikkauttamaan tismalleen samanlaisen kampauksen.

Tämän metamorfoosin edetessä myös totuus alkaa vähitellen tulla ilmi. Judy ja Madeline ovat todellakin yksi ja sama henkilö, jonka Gavin Elster palkkasi esittämään vaimoaan osana murhasuunnitelmaa, jossa Scottya tarvittiin lavastetun itsemurhan todistajaksi.

Saadakseen Judylta tunnustuksen, Scotty palaa hänen kanssaan rikospaikalle. Scotty voittaa lopulta korkean paikan kammonsa raahatessaan Judyn väkisin kellotorniin. Judy ei kykene enää salaamaan asioita, vaan kertoo totuuden. Samassa torniin ilmestyy tummanpuhuva hahmo. Judy pelästyy, horjahtaa ja putoaa alas. Hahmo osoittautuu paikalliseksi nunnaksi.

Vertigo päättyy Scottyn seisoessa kellotornin ulkonemalla katse suunnattuna alas. Hänen korkean paikan kammonsa on parantunut, mutta hän on menettänyt rakastamansa naisen, kahdesti.

Vertigon käsikirjoitus tarjosi Herrmannille mitä innostavimmat musiikilliset puitteet. Elokuvan aloittaa preludi, jota säestävät Saul Bassin suunnittelemat alkutekstit, joissa erilaiset spiraalimuodostelmat synkronoituvat musiikkiin.

Preludi käynnistyy jousien, puupuhallinten ja harppujen arpeggiovyöryllä, jota värittävät vibrafonin soinnut ja hammondin urkupisteet. Pahaenteiset, raskaat vaskisoinnut läpäisevät kudoksen huumaavalla intensiteetillä.

Herrmannille tyypilliseen tapaan melodinen materiaali on varsin niukkaa. Silti preludin pääteeman, tai oikeammin motiivin, viivästetty esittely tekee valtavan vaikutuksen kaipuuntäytteisessä hehkussaan.

Preludin jälkeen seuraa elokuvan avauskohtauksen musiikki, jonka otsikkona Herrmannin partituurissa on yksinkertaisesti Rooftop. Tämä musiikki rakentuu lähes brutaaleille ostinatokuluille, jotka säestävät Scottyn ja hänen kollegansa suorittamaa takaa-ajotehtävää San Franciscon katoilla,

Yrittäessään hypätä katolta toiselle Scotty horjahtaa saaden viime hetkessä otteen rännin reunasta. Hänen kollegansa rientää apuun, mutta putoaa alas yrittäessään saada otetta Scottysta. Herrmann kiristää tilanteen piinallisuuden äärimmilleen toisteisilla dissonoivilla sävelkuluilla, joiden vertaisia ei Hollywoodissa oltu sitä ennen kuultu.

Vastakohtana alkukohtauksen liki väkivaltaiselle musiikille Herrmann valjastaa hienovaraisimmat keinovaransa käyttöön kohtauksissa, joissa Scotty seuraa harhailevaa Madelinea. Seuraa sarja hienovaraisia miniatyyreja, joissa Herrmann pukee lyhyistä motiiveista muodostuvia minimalistisia sekvenssejä mitä kekseliäimpiin soiviin asuihin.

Yksi Vertigon keskeisimmistä motiiveista ilmestyy musiikkiin ensimmäisen kerran Carlotta’s Portrait -numerossa, joka säestää kohtausta, jossa Madeline istuu pitkän aikaa museossa Carlotta Valdezin muotokuvan edessä. Carlotta-motiivi, tempo di habanera, on Herrmannin verrattomimpia luomuksia.

Tempo di habanera koostuu yksinkertaisesti harpun toistuvista d-sävelistä,. Tästä sävelkulusta kohoaa aavemaisen salaperäinen motiivi, jota Herrmann käyttää Berliozin hengessä eräänlaisena idée fixe -aiheena läpi Vertigon musiikin.

Musiikin vähäeleinen jakso päättyy kohtaukseen, jossa Carlotta heittäytyy laiturilta mereen hysteeristen vaskipurkauksien saattelemana. Myöhemmin, Scotty ja Madeline käyvät ensimmäistä keskusteluaan takan ääressä, Herrmann käyttää jousiston herkkää kudosta vihjaamaan romanttisen suhteen synnystä

Kun Scotty ja Madeline kietoutuvat yhä syvemmälle Carlotta Valdezin menneisyyden haamuun, Herrmann päästää valloilleen koko musiikillisen mielikuvituksensa, joka ilmenee sarjana Vertigon kiehtovimipa musiikkinumeroita.

The Forest –katkelmassa Herrmann loihtii esiin ainutlatuisia sointivärejä vibrafonin, symbaalien ja Hammondin yhdistelmällä. Kuvatessaan Scottyn ja Madelinen rakastumista, Herrmann poimii katkelman Wagnerin Tristan ja Isoldesta muokaten siitä oman estetiikkansa mukaista rakkausmusikkia.

Madelinen lavastettua itsemurhaa Herrmann ilmentää tempo di habaneran alati voimistuvalla kuristusotteella musiikista. Tämä saa huipentumansa Madelinen kuoleman jälkeisessä Scottyn painajaisessa, jonka kauhunäyissä Carlotta-motiivi irtoaa kaikista kahleistaan hysteeristen jousien, tummina pauhaavinen vaskien ja irvokkaiden kastanjettien kuohuissa.

Scottyn hermoromahdusta ja sitä seuraavaa pitkää toipilasaikaa sävelittävät jälleen hienovaraiset musiikilliset katkelmat. Vasta kun Scotty tutustuu Judyyn, musiikin intensiteetti alkaa jälleen kasvaa.

Judyn muodonmuutosta säestää Scène d’amour, jossa Herrmann rakentaa Tristan-sitaatistaan mitä vaikuttavimman, pakkomieleteisen ja kaipuuntäytteisen rakkausmusiikkinsa.

Kun jounen palaset alkavat vihdoin loksahtaa paikalleen Vertigon viimeisissä kohtauksissa, myös Herrmann kokoaa musiikkinsa pääaiheet yhteen. The Return, jossa Scotty pakottaa Judyn palaamaan kellotorniin, kohottaa musiikin voimalliseen huipennukseensa. Vertigo päättyy Herrmannin lyhyeen finaaliin, joka ilmentää tapahtumien traagista päätöstä koko orkesterin voimin.

Sinfonia Lahti oli kertakaikkisen kotonaan Herrmannin tummissa sävyissä soivissa musiikillisissa maailmoissa. Useaan otteeseen saattoi kuulla kiehtovia yhteyksiä Vertigon tekstuurien ja Sibeliuksen neljännen sinfonian soivan autiuden välillä. Lahtelaiset pukivat Herrmannin partituurin soinnit mitä hienoimpaan orkesteriasuun sallien musiikin peilautua kuitenkin oivallisen läpikuultavana.

Anthony Gabrielen johdolla soitinryhmien välisestä balanssista oli huolehdittu ihailtavan tarkasti. Tähän konserttiin Herrmann itsekin olisi ollut varmasti tyytyväinen.

Vertigo on niitä harvoja elokuvasävellyksiä, joita Herrmann ei itse johtanut ääniraidalle. Hollywoodin studiomuusikot olivat lakossa Vertigon jälkituotannon aikaan, joten musiikki piti taltioida Lontoossa ja Wienissä elokuvamusiikiveteraani Muir Mathiesonin johdolla. Tämä taltiointi on tietenkin väistämätön osa Vertigoa itseään, mutta tietyllä tapaa se ei ole aivan idiomaattisinta Herrmannia.

Kaikki kunnia Mathiesonille, mutta on sanottava, että torstai-illan konsertissa koin Gabrielen ja Sinfonia Lahden saavuttaneen syvemmän yhteyden Herrmannin musiikin ytimeen kuin elokuvan alkuperäinen soundtrack-taltiointi. Nämä erinomaiset muusikot ansaitsevatkin mitä suurimmat kiitokset.

— Jari Kallio

Sinfonia Lahti
Anthony Gabriele, kapellimestari

Bernard Herrmann: Vertigo (1958)

Sibeliustalo, Lahti
To 23.8.2018, klo 19

Freiburgin barokkiorkesteri aloitti Corellin huikealla Concerto grosso op. 6 nro 3:llä Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Helsingin juhlaviikkojen tämän vuoden orkesterivieraaksi oli kiinnitetty yksi aikamme hienoimmista periodiyhtyeistä, Freiburgin barokkiorkesteri yhdessä taiteellisen johtajansa, konserttimestari Gottfried von der Goltzin kanssa. Tuomisinaan orkesterilla oli kiehtova italialainen ohjelmisto.

Illan kuluessa saatiin kuulla kaksi mainiota Concerto grossoa Arcangelo Corellin vuonna 1714 julkaistusta oivallisesta kahdentoista konserton kokoelmasta.

Tällä opusnumeron kuusi saaneella kokoelmalla oli merkittävä vaikutus koko konserttomuodon kehitykselle, erityisesti sen vuoden 1739 Lontoon-julkaisun myötä. Händel käytti Corellin konserttoja lähtökohtanaan omalle kahdentoista concerto grosson kokoelmalleen Twelve Grand Concertos, HWV 319-330.

Corellin ja Händelin concerto grossosta voidaan johtaa myös kehityskulkuja kohti sinfonian syntyyn saakka myöhemmin 1700-luvulla.

Tarkkaan ei tiedetä, milloin Corelli sävelsi nämä concerto grossonsa. Myös niiden esityskokoonpano on jouduttu päättelemään kirjanpidossa säilyneiden muusikoiden palkkioluetteloiden kautta.

Corellin orkesteri muodostuu jousistosta ja continuosta, joita täydentävät oboet, fagotti, trumpetit ja harppu. Näistä jälkimmäiset olivat käytössä D-duurikonsertossa, joka kuultiin Musiikkitalon konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi.

Ilta käynnistyi kuitenkin Corellin c-mollikonsertolla, jonka concertinoryhmään kuuluvat kaksi viulua, kaksi oboeta ja fagotti. Tässä lumoavassa konsertossa Freiburgin barokkiorkesterin muusikot hurmasivat kuulijansa heti avaustahdeista lähtien.

Concertinon ilahduttavat solistit, konserttimestari von der Goltz, viulisti Petra Müllejans, oboistit Katharina Arfken ja Maike Buhrow sekä fagotisti Eyal Streett tarttuivat Corellin tekstuuriin kerrassan valloittavalla musikaalisuudella ja intensiteetillä orkesterin tarjotessa solisteilleen täydelliset puitteet.

Vain 26-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Giovanni Battista Pergolesi oli mitä kiehtovin säveltäjä, joka jätti jälkeensä suhteellisen laajan tuotannon, josta tosin osa on paljastunut epäautettiseksi. Autenttisina pidettyjen teosten joukosta löytyy kirkkomusiikkia, oopperoita, sonaatteja sekä konserttoja.

Salve Regina on yksi katolisen kirkkomusiikin keskeisiä tekstejä, joka on sävelitetty lukemattomia kertoja. Pergolesiltakin tunnetaan useampi versio tästä avunhuudosta neitsyt Marialle.

Tiistaina musiikkitalossa kuultiin Pergolesin viimeisenä elinvuotenaan säveltämä Salve Regina (1736) sopraanolle, jousille ja continuolle. Vaikuttavan solistiosuuden lauloi upeasti Sunhae Im, orkesterin hienosti säestämänä. Pergolesin musiikin vivahteikkuus pääsi tässä esityksessä hienosti oikeuksiinsa.

Illan ensimmäinen puolikas päättyi Corellin D-duuriokonserttoon, jonka riemukasta juhlavuutta korostavat trumpetein vahvistettu orkestraatio sekä concertinon harppu. Orkesteri puki tämän vapautuneesti iloitsevan musiikin hehkuviin väreihin kohottaen Musiikkitalon tunnelman hienosti korkeuksiinsa.

Väliajan jälkeen odotti illan todellinen herkkupala, Pergolesin koominen ooppera La serva padrona (1736). Tämä kahdelle laulajalle, jousille ja continuolle sävelletty, kahdensta noin parinkymmenen minuutin kohtauksesta muodostuva pieni ooppera on todellinen helmi.

Sunhae Im, Furio Zanasi, Tristan Braun ja Freiburgin barokkiorkesteri Pergolesin mainion La serva padronan parissa Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Italialaisen barokin perinteen mukaisesti koomista oopperaa, tai intermezzo per musicaa esitettiin vakavan oopperan, opera serian, väliaikamusiikkina. Siksi nämä teokset olivat usein lyhyitä, juoneltaan melko yksinkertaisia sekä pienille kokoonpanoille sävellettyjä.

La serva padrona (Piika emäntänä) kertoo koomisin kääntein, kuinka piika Serpinon onnistuu huijata yhdessä toisen palvelijan, Vesponen, kanssa talon isäntä, Umberto, aviomiehekseen. Vesponella ei ole libretossa olenkaan vuorosanoja, joten laulurooleja on vain kaksi, sopraano ja baritoni.

Vaikka La serva padronan huumori kumpuaa pitkälti aikansa luokkayhteiskunnan roolien kiepsauttamisesta päälaelleen, on sen asetelmissa myös paljon ajankohtaista. Siinä naispalveljian onnistuu oveluudellaan voittaa valta-asemassa oleva mies. Valta-asema johtaa älylliseen laiskuuteen, alisteinen asema tiedostavampaan nokkeluuteen.

Pergolesin ooppera käynnistyy mukaansatempaavalla alkusoitolla, joka johtaa ensimmäiseen kohtaukseen, jossa rakentuu La serva padronan alkuasetelma. Piika Serpino pyörittää Umberto-isäntäänsä mennen tullen Vesponen avustuksella. Isännän hermot ovat riekaleina palvelijansa suhteen. Hän julistaa olevansa iloinen ainoastaan siitä, ettei Serpino ole hänen vaimonsa vaan pelkästään palvelija.

Kuten arvata saattaa, Umberto kiinnostuu kuitenkin palvelijastaan aivan eri tavalla kuullessaan tämän olevan menossa naimisiin. Koko avioliittosuunnitelma on tietenkin keksitty, mutta se herättää isännän ymmärtämään todelliset tunteensa piikaasa kohtaan. Erinäisten sattumusten kautta Umberto pyytää lopulta Serpinoa vaimokseen, ja ooppera päättyy rakastavaisten duettoon.

Tämän pienen tarinan sisään Pergolesi punoo joukon mitä inspiroituneimpia musiikkinumeroita, joilla on välittömän vangitseva voima kuulijaansa. Freiburgin barokkiorkesteri soitti kauttaaltaan innostavan ilmeikkäästi eläytyen Pergolesin komedian käänteisiin täydellisesti.

Sunhae Im ja Furio Zanasi olivat vokaalisesti ja näyttämöllisesti kertakaikkisen erinomaisia rooleissaan. Konserttiesityksen pienimuotoisesta näyttämöohjauksesta vastasi Tristan Braun, joka esiintyi myös Vesponen roolissa.

Lavasteiden virkaa hoiti yksi nojatuoli, sekä Musiikkitalon lavaa pehmentävä keltasävyinen valaistus, joka oli omiaan häivyttämään ison salin tuntua tässä intiimissä musiikissa. Libretto käännöksineen oli onneksi painettu käsiohjelmaan, joskin pienehkö printti hämärässä valaistuksessa oli kohdakkoin hieman haasteellinen seurattava. Tekstityslaitteesta olisi ollut tässä kohtaa apua.

Liki täyteen myydyn Musiikkitalon yleisölle ilta oli kerrassaan riemukas. Suomalaiseen tapaan päätösaplodit olivat innokkaat, mutta loppuivat totutusti kovin lyhyeen. Kukaties, jos olisimme malttaneet jatkaa kauemmin, olisimme voineet saada kuultavaksemme vielä ylimääräisen. Niitä olisi mieluusti nauttinut useammankin.

— Jari Kallio 

Freiburgin barokkiorkesteri
Gottfried von der Goltz, konserttimestari ja musiikinjohto

Sunhae Im, sopraano (Serpino)
Furio Zanasi, baritoni (Umberto)

Tristan Braun, ohjaus

Arcangelo Corelli: Concerto grosso c-molli, op. 6, nro 3 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: Salve Regina (1736)
Arcangelo Corelli: Concerto grosso D-duuri, op. 6, nro 1 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: La serva padrona (1736)

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Ti 21.8.2018, klo 19

Esa-Pekka Salonen synttärikakun parissa

Kesäkuun lopulla Lontoossa juhlittiin Esa-Pekka Salosen kuusikymppisiä. Philharmonia-orkesteri oli järjestänyt Royal Festival Halliin mainion pienimuotoisen vastaanoton Salosen johtaman huikean Gurreliederin päätteeksi.

Seitsemän viikkoa myöhemmin Kansallisoopperassa oli ison synttärijuhlan vuoro. Salonen oli saapunut johtamaan Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertin osana taiteellista kumppanuuttaan Kansallisoopperan kanssa.

Loppuunmyyty ja suorana televisioitu syntymäpäiväkonsertti oli koko lailla päivänsankarinsa näköinen tapahtuma. Illan kuluessa kuultiin kaksi kantaesitystä, Salosen uusin orkesteriteos, barokkimusiikkia, 1900-luvun alun teoksia sekä katkelma 1800-luvun oopperan ydintä.

Juhlaillan avasi riemukas Massahumu (2018), Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivin (Joel Järventausta, Lauri Supponen, Matilda Seppälä, Niilo Tarnanen ja Jouko Niemi) tilausteos Saloselle.

Saliin saapuvaa yleisöä oli vastassa soiva tila, jonka luuppeina toistuvat nauhoitetut puhekatkelmat loivat hauskasti sattumanvaraisia assosiaatioitaan. Vähitellen lavalle ja salin lehtereille saapuivat myös orkesterin ja kuoron muusikot. Pian saatiinkin kuulla Massahumun ensimmäiset soitin- ja lauluosuudet.  

Massahumun laulutekstit hyödyntävät eri sosiaalisen median alustoilta poimittuja #EP60-tunnisteen sisältämiä katkelmia. Näiden levittäytyminen salin soivaan tilaan loi oman digitaalista pilveä muistuttavan kaikkeutensa.

Kapellimestaria tarvitaan vasta Massahumun viimeisessä taitteessa, kun jättimäisen kamariyhtyeen lailla operoivan orkesterin ja kuoron kudos kasvaa alati tiheämmäksi. Viimein Salonen saapuikin vähäeleisesti korokkeelle johtaen Massahumun komeasti pulppuavaan päätökseensä. Juhlat olivat alkaneet.

Massahumun jälkeen koettiin varsin mielenkiintoinen siirtymä barokin maailmaan Heinrich Ignaz Franz Biberin oivallisen Battalian (1673) muodossa. Salonen on johtanut Biberin teosta viime aikoina useaan otteeseen, ilahduttavasti nyt myös Kansallisoopperan jousiyhtyeen kanssa.   

Vaikka Battalia on sävelletty 1600-luvun lopulla, monet sen oivallukset kurkottavat pitkälle 1900-luvun puolelle saakka. Yhtäällä Biber kietoo toisiinsa monenkirjavia kansansävelmiä liki ivesilaisessa hengessä, toisaalla taas hän kuvaa musikettien pauketta taistelun tuoksinassa Bartók-pizzicatoin. Mukaan mahtuu myös sotilasrummun imitaatioita preparoiduilla bassoilla.

Battalian päättää koskettava Haavoittuneiden musketöörien lamentaatio. Koko karnevalistisessa runsaudessaan Biberin teos on mitä oivallisinta soitinteatteria, jonka moni-ilmeinen maailma soi Kansallisoopperan muusikoiden ja Salosen käsissä mitä mukaansatempaavimmin.

Tämän seikkeilun jälkeen saatiin kurkistaa kaksikymmentäluvun koneromantiikkaan ja sosialistiseen realismiin Alexandr Mosolovin Teräsvalimon (1927) pyörteissä. Teräsvalimo syntyi Stalinin terroria edeltävänä lyhyenä hedelmällisenä neuvostotaiteen kautena, jolloin modernistiset virtaukset saivat vielä juurtua sosialistisen realismin puitteisiin.

Teräsvalimossa pääsevät valloilleen konemaisesti jauhavat ostinatokulut, joiden lomassa dissonoivassa harmonisessa virrassa pyörii melodiafragmentteja. Tuloksena on tehdasmaisen huumaava, samanaikaisesti lumoava ja luotaantyöntävä koneistettu autius.

Kansallisoopperan orkesterista kuoriutui vaikuttava koneisto, joka Salonen ohjaimissaan tavoitti modernistisen koneiden aavemaisen lumon kerrassaan vaikuttavasti.

Illan ensimmäinen puolikas sai kuitenkin löytää bukolisen päätöksensä Maurice Ravelin Daphnis et Chloén (1909-11) maisemissa. Kolmiosaisen balettinsa, tai koreografisen sinfonian, kuten teoksen alaotsikko sanoo, partituurista Ravel muokkasi myös kaksi konserttisarjaa, kumpikin kestoltaan noin viidentoista minuutin luokkaa.

Näiden sinfonisten fragmenttien ahkerasti soitetun toisen sarjan sijaan nyt saatiin kuulla harvinainen ensimmäinen sarja. Siinä missä tuttu toinen konserttisarja muodostuu yksinkertaisesti baletin kolmannesta osasta sellaisenaan, Ravel koostaa ensimmäisen sarjansa baletin kahden ensimmäisen osan fragmenteista.

Nyt lavalla ei kuitenkaan nähty Salosta, vaan Daphnis et Chloén saapui johtamaan Salosen kollega, New Yorkin filharmonikoiden entinen ylikapellimestari Alan Gilbert. Hänen johdollaan Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro johdattivat yleisön Ravelin värikylläisinä hehkuvien harmonioiden maailmaan rakentaen konsertin alkupuoliskolle hienon päätöksen.

Olin kerran täällä, kantaesitys. Paula Vesala, Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri

Väliajan jälkeen kuultiin illan toinen kantaesitys, Paula Vesalan ja Salosen yhdessä työstämä Olin kerran täällä (2018), jossa poplaulu, elektroniset samplet ja orkesteriosuus kohtaavat kiehtovalla tavalla.

Musiikkia ja dramaturgiaa opiskelleen Vesalan monialainen osaaminen laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja ohjaajana tarjoaa kerrassaan innostavan lähtökohdan yhteistyölle. Salosen pyynnöstä Vesala sanoitti ja sävelsi kappaleen omista tyylillisistä lähtökohdistaan. Tämän jälkeen Salonen laati teoksen orkesteriosuuden, niin ikään oman estetiikkansa mukaisesti.

Näin syntyi monikerroksinen Olin kerran täällä, jossa laulu, elektroniikka ja sinfoniaorkesteri kietoutuvat yhteen tavalla, jossa avautuu uusia soivia maisemia, joiden lomasta kuulija voi poimia niin Vesalalle kuin Salosellekin ominaisia kulkuja.

Ensiesityksessään Olin kerran täällä soi kauniisti ja tasapainoisesti, joskin hetkittäin orkesteri saattoi jäädä sähköisesti vahvistetun osuuden katveeseen. Nämä balanssiongelmat olivat kuitenkin ohimeneviä, ja suurimmaksi osaksi kuulija saattoi nauttia akustisten ja elektronisten elementtien kietoutumisesta toisiinsa kokonaisvaltaisesti. En pistäisi pahakseni, vaikka tämä kaksikko työskentelisi yhdessä vielä toisenkin kerran.

Seuraavana oli vuorossa yksi illan ennakkoon odotetuimpia hetkiä, Salosen viimeisimmän orkesteriteoksen, Polluxin (2018) Suomen ensiesitys. Tämä Gustavo Dudamelille ja Los Angelesin filharmonikoille sävelletty kymmenminuuttinen orkesteriteos kuultiin ensimmäisen kerran Walt Disney Concert Hallissa huhtikuussa sekä uudelleen myöhemmin keväällä orkesterin Yhdysvaltain ja Euroopan kiertueella.

Salonen johti itse teostaan nyt ensimmäistä kertaa. Pollux käynnistyi erinomaisen rauhallisessa tempossa, jolloin kiehtoville harmonioille ja säihkyvälle orkestraatiolle jäi riittävästi soivaa tilaa.

Polluxin käynnistää lavan eri laidoille sijoitettujen bassorumpujen pulssi, jonka varaan rakentuu jousten alati tihenevä divisi-kudelma, jota celesta kellopeli ja harppu värittävät. Vähitellen jousten kudos ohenee, ja puhaltimet liittyvät yksi kerrallaan mukaan.

Musiikin jännite kasvaa vähitellen pitkän rakenteellisen kaaren edetessä kohoten vaikuttaviin huipennuksiin. Partituurin viimeisellä sivulla piano ja englannintorvi saattelevat Polluxin aioliseen päätökseensä.

Yleisön innokkaasti vastaanottama Pollux edustaa Salosen innostavaa ja välittömästi puhuttelevaa sointimaailmaa parhaimmillaan. Mielenkiintoista onkin, että Salonen työstää parhaillaan Polluxin kaksosteosta, Castoria, joka perustuu osin samaan musiikilliseen materiaaliin tutkien sen mahdollisuuksia eri kontekstissa.

Salonen ja Vesala jutustelemassa mukavia

Illan päätöksessä Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro olivat kotikentällään, kun saatiin kuulla kruunajaiskohtaus Modest Musorgskin oopperasta Boris Godunov (1869). Nimiroolissa kuultiin Matti Salmista, yhtä kiitetyimmistä Boris-veteraaneista.

Boris Godunov sisältää Musorgskin radikaaleinta musiikkia. Kruunajaiskohtauksen kello-ostinatot, päällekkäiset kaksi- ja kolmijakoiset rytmit sekä kokosävelasteikot tähyilevät 1900-luvun alun musiikkiin, impressionismiin ja Stravinskyyn.

Salosen johdolla Kansallisopperan orkesteri ja kuoro soivat vaikuttavina. Musiikissa oli erinomaista läpikuultavuutta ilmaisuvoimasta tinkimättä. Musorgskyn harmoniat ja rytmiikka pääsivät täten hienosti oikeuksiinsa. Salmisen karisma oli jälleen kerran vertaansa vailla.

Ilta onnistui tuomaan yhteen riemukkaan kokoelman mitä erilaisimpia teoksia, joiden lomaan rakentui kuintenkin musiikillinen jatkumo. Musiikin lomassa Salonen ehti maistamaan täytekakkuaan ja jutustelemaan Vesalan kanssa leppoisasti mutta kiinnostavasti. Mahtuipa joukkoon vielä improvisaatiotakin, jossa myös yleisö pääsi antamaan musiikillisen panoksensa. Iloinen ilta kaiken kaikkiaan.

Salonen ja Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivi jatkoilla Alminsalissa

— teksti ja kuvat: Jari Kallio

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Alan Gilbert, kapellimestari

Paula Vesala, dramaturgia, juonto ja laulu
Matti Salminen, basso

Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivi (Joel Järventausta, Lauri Supponen, Matilda Seppälä, Niilo Tarnanen, Jouko Niemi): Massahumu (2018, kantaesitys)

Heinrich Ignaz Franz Biber: Battalia (1673)
Alexandr Mosolov: Teräsvalimo (1927)
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé. Fragments symphoniques pour orchestre et choeurs 1e série. (1911)
Esa-Pekka Salonen: Pollux (2018, Suomen ensiesitys)
Paula Vesala: Olin kerran täällä (orkestraatio Esa-Pekka Salonen, 2018, kantaesitys)
Modest Musorgski: Kruunajaiskohtaus oopperasta Boris Godunov (1869)

Mezzosopraano Susan Bickley, London Sinfonietta ja Sir George Benjamin. Kuva © Jari Kallio.

Tämänkesäisillä Promseilla London Sinfonietta ja Sir George Benjamin matkasivat Camdenin Roundhouseen tuomisinaan aivan erityinen konserttiohjelma, joka keskittyi muistamaan vuosisadan takaista ensimmäisen maailmansodan päättymistä. Konsertin ytimen muodostivat 14–18 NOW -säätiön ja London Sinfoniettan neljä tilausteosta.

Näitä Georg Friedrich Haasin, Hannah Kendallin, Isabel Mundryn ja Luca Francesconin uutuusteoksia kehystivät 1900-luvun klassikot. Illan kaikki teokset kytkeytyivätkin ajallisesti tai temaattisesti ensimmäiseen maailmansotaan.

Charles Ivesin The Unanswered Question (1906/1930–35) on kaikessa kuulaudessaan yksi kiehtovimpia 1900-luvun alun teoksia. Tämä soolotrumpetille, huilukvartetille ja jousille sävelletty tilateos herättää kerrassaan ainutlaatuisia kuulokuvia eksistentiaalisessa pohdiskelevuudessaan.

Partituurin esitysohjeita noudattaen soolotrumpetisti Alistair Mackie esitti kysymyksenomaiset repliikkinsä sivuparvelta. Huilukvartetin vastaukset kuultiin lavalta, ja pianissimojousisto oli sijoitettu lavan taakse.

The Unanswered Questionissa jouset muodostavat staattisen harmonisen perustan, jonka lomasta soolotrumpetti esittää kysymyksensä seitsemästi. Huilukvartetti vastaa kysymykseen kuudesti, kerta kerralta kiihkeämmin ja ristiriitaisemmin. Lopulta viimeinen kysymys jää vaille vastausta.

On vaikea kuvitella vaikuttavampaa tulkintaa The Unanswered Questionista. Benjaminin johdolla Ivesin partituurin paljas kuulaus sai huikean toteutuksen London Sinfoniettan muusikoilta. Kokonaisarkkitehtuuri piirtyi kirkkaana ja soitinryhmien välinen balanssi oli kerrassaan ihailtava. Hieno avaus.

The Unanswered Questionin jälkeen kuultiin kantaesitysten sarja. Nämä neljä viisiminuuttista teosta soitettiin tauotta, yhtenä kokonaisuutena. Oivallinen mezzosopraano Susan Bickley oli solistina kolmessa uutuusteoksessa.

Georg Friedrich Haasin the last minutes of inhumanity (2018) on käytännössä melodraama, jossa armeijan lääkäreiden dialogia peilaava puhelaulu yhdistyy orkesteriosuuteen. Vaikka sodan epäinhimillisiä kauhuja kylmän viileästi käsittelevä vuoropuhelu on sinällään varsin vaikuttava, orkesterisatsi tuntui monesti pelkistyvän eräänlaiseksi äänimatoksi, joka oli vakuuttavimmillaan hetkittäisissä, tekstin käänteisiin voimakkaammin ankkuroituvissa eleissä.

Ainoana uutena soitinteoksena Hannah Kendallin Verdala (2018) taasen teki varsin voimakkaan vaikutuksen. Kendallin teos on saanut innoitteensa Karibianmeren seuduilta kootun Brittiläisen Länsi-Intian rykmentin vaiheista ensimmäisessä maailmansodassa.

Tummanpuhuvien harmonioiden ympäröimän Verdalan ytimessä ovat aaltojen lailla keinahtelevat, alati muotoaan muuttavat tekstuurit, joissa erilaiset musiikilliset ainekset lomittuvat synnyttäen hienovaraisia jännitteitä, joiden ilmentäjinä Benjamin ja London Sinfonietta tekivät hienoa työtä. Tämä teos ansaitsee tulla kuulluksi uudelleen mahdollisimman pian.

Isabel Mundryn Gefallen (2018) ja Luca Francesconin We Wept (2018) perustuvat kumpikin lyhyille sodanaikaisille tekstilatkelmille. Gefallenin lähtökohtana on August Strammin samanniminen runo, kun taas We Wept kuvaa brittiläisen mekaanikon, Dolly Shepherd tuntemuksia aselevon hetkellä.

Kumpainenkin teos onnistuu vangitsemaan yksilön kokemuksen, intiimin, kätketyn hetken haurauden. Susan Bickley ilmensi vokaaliosuuksien nyanssit mitä koskettavimmin Benjaminin ja London Sinfoniettan huolehtiessa orkesteriosuuden yksityiskohdista ja balanssista erinomaisella ammattitaidolla.

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti Igor Stravinskyn Symphonies of Wind Instruments (1920/1947). Tämä Claude Debussy muistolle sävelletty kymmenminuuttinen teos on nerokas tutkielma puhallinorkesterin harmonisista ja soinnillisista keinovaroista. Stravinskyn hautajaisrituaali vaatii äärimmäistä artikulaation kirkkautta, rytmiikan täsmällisyyttä ja kokonaismuodon hallintaa. Nämä hyveet olivatkin mitä hienoimmin läsnä London Sonfoniettan soitossa Benjaminin johdolla. Tämä tulkinta piirtyi muistiin syvästi.

London sinfonietta ja Messiaenin Et exspecto resurrectionem mortuorum. Kuva © Jari Kallio.

Väliajan jälkeen saatiin kuulla Olivier Messiaenin ekstaattisen apokalyptinen visio, maailmansotien uhrien muistolle sävelletty Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964). Puhaltimille ja laajalle lyömäsoittimistolle sävelletty likiohjelmallinen teos kuvaa tuomiopäivää ja kuolleianden ylösnousemusta raamatullisten tekstien innoittamana.

Et exspecton avaavat ensimmäisen osan, Des profondeurs de l’abîme, je crie vers toi, Seigneur: Seigneur, écoute ma voix!, psalmin 130 innoittamat matalien puhallinten kutsuhuudot. Benjamin js London Sinfonietta latasivat musiikkiin käsinkosketeltavan intensiteetin, jolla oli loitsunomainen vaikutus kuulijaan.

Messiaenille niin tunnusomainen puupuhallinten ja lyömäsoitinten kudos hallitsee toista osaa, Le Christ, ressuscité des morts, ne meurt plus; la mort n’a plus sur lui d’empire. London Sinfoniettan rytminen ketteryys pääsi tässä musiikissa hienosti oikeuksiinsa.

Kolmannessa osassa, L’heure vient où les morts entendront la voix du Fils de Dieu…, kuullaan tam-tamien ja kongien järisyttäviä purkauksia, kun taas neljännessä osassa, Ils ressusciteront, glorieux, avec un nom nouveau — dans le concert joyeux des étoiles et les acclamations des fils du ciel, juhlistetaan ylösnousemuksen uutta elämää. Kumpikin osa sai mukaansatempaavan tulkinnan, jossa yleisön jakamaton huomio keskittyi syvälle musiikin ytimeen.

Et exspecton päätös, Et j’entendis la voix d’une foule immense… on kongien loitsunomaisen pulssin ja hehkuvien koraalien vaikuttava yhdistelmä, jonka soivan kaikkeuden huumaamaksi oli ilo antautua. Benjamin ja London Sinfonietta saattoivat Messiaenin mestariteoksen upeaan päätökseensä. Loppuaplodeja edeltänyt pitkä hiljaisuus oli paljonpuhuva osoitus yleisön vaikuttuneisuudesta.

Benjamin oli omistanut tämän aivan erityisen konsertin vain muutama viikko sitten kuolleen kollegansa, verrattoman Oliver Knussenin muistolle. Sopivampaa kunnianosoitusta voi tuskin kuvitella.

— Jari Kallio

London Sinfonietta
Sir George Benjamin, kapellimestari
Susan Bickley, mezzosopraano

Charles Ives: The Unanswered Question (1906/1930–35)
Georg Friedrich Haas: the last minutes of inhumanity (2018, kantaesitys)
Hannah Kendall: Verdala (2018, kantaesitys)
Isabel Mundry: Gefallen (2018, kantaesitys)
Luca Francesconi: We Wept (2018, kantaesitys)
Igor Stravinsky: Symphonies of Wind Instruments (1920/1947)
Olivier Messiaen: Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964)

BBC Proms, The Roundhouse, Lontoo
La 21.7.2018, klo 15.00