Amfion pro musica classica

Monthly Archives: kesäkuu 2011

You are browsing the site archives by month.

Partituurin kalterit

Kävin toissapäivänä käsiksi Mahlerin kahdeksanteen sinfoniaan oikein partituurin kanssa. Lukioikäisenä tuli harrastettua systemaattisesti partituureja musiikin kuuntelun apuna, mikä luonnollisesti oli erinomainen idea silloin kun kahmi repertuaaria haltuunsa. Suuret teokset hahmottuvat paremmin, kun näkee kokonaisrakenteen edessään. Partituuri auttaa myös muistamaan teemoja ja näin erottelemaan suuria linjoja. Yksityiskohtien näkeminen parantaa keskittymistä ja tekee kuuntelukokemuksesta intensiivisemmän. Ja tietysti partituuri näyttää havainnollisesti ja suoraan säveltäjän työn orkestraatiosta muodon rakentamiseen.

Suuren kokoluokan partituurikirja ei kuitenkaan tuonut järkälemäiseen Mahleriin merkittävää hahmotusapua, kun huomio kiinnittyi vain yksityiskohtiin tai hajaantui jonnekin massiivisen tekstuurin syövereihin. Tuijottelin hajamielisesti visuaalista käyrää, jota nuotti piirsi. Lisäksi Mahlerin magia särkyi: tuntui jopa vastenmieliseltä nähdä ihmeellisten sointivärien tai riipivien melodioiden taikakaavat.

Partituurit paljastavat, repivät auki salaisuuksia. Muistan joskus Brahmsin sinfonioita kuunnellessani tunteneeni, että rakenteen näkeminen pyyhki soinnista taianomaisuuden – partituuri näytti taikurin välineet, paljasti narut, saumat. Jokin illuusio särkyi.

Näin ei tietenkään käy läheskään aina, eikä illuusion särkymisen kokemus noudata selvää logiikkaa. Pahinta ei myöskään ole nykymusiikki, vaikka niin voisi luulla, ottaen huomioon miten siinä ”välineet” konkreettisesti nähdään, hämmentävien efektien reseptit selviävät. Jotkut musiikit ovat sellaisia, että niiden palauttaminen abstraktista eetteristä mustien pisteiden tasolle, tavalliseen elämään, tuntuu väkivallalta ennen kuin teoksen nuottikuvaan tottuu. Mahlerin melodioiden näkeminen nuoteissa tuntuu rikkovan pyhyyden, eteerinen jumalatar onkin lihaa ja verta. Ja kuitenkin tosiasia on, että ”todellinen” on tuo aineeton hahmo, ei nuoteissa näkyvä kuvastus aksenttimerkkeineen, esitysohjeineen ja kaarineen, joiden runsaus kapellimestari-Mahlerin partituureissa kertoo musiikin idean ilmentämisen vaikeudesta.

Nuotti on lopulta vain kalpea aavistus, malli jostakin, jota ei ikinä voida kokonaan muuttaa kirjoitukseksi. Nuotinnus on välttämätön väline, sopimuksenvarainen systeemi, jolla perimmältään abstrakti, aineeton musiikki kiinnitetään konkreettiseksi ja toistettavaksi.

Bachin Das Wohltemperierte Klavier, analyysiä ja tarinoita

Tällä sivulla on erinomainen infopaketti lähes jokaisesta Das Wohltemperierte Klavierin fuugasta. Valittuasi listasta haluamasi fuugan ruudulle ilmestyy nuotit ja pianisti David Korevaar soittaa sen taustalla. Teemoista tehtyyn havainnollistavaan kaavion ilmestyy myös animaatioita erityisen mielenkiintoisten tai toistuvien kuvioiden kohdalla. Tim Smith on analyysien lisäksi kirjoittanut kutakin fuugaa käsittelevän esseen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen sivusto.

http://www2.nau.edu/tas3/wtc.html

Toisto, pieni paluu ja koti

Gilles Deleuze
Alkusoitto

Toisto on paluuta; toisto on kertosäe. Musiikillinen toisto on tehokeino, mutta liian usein käytettynä se voi antaa tylsän ja mekaanisen vaikutelman. Musiikki temporaalisena taiteen muotona kulkee jatkuvasti eteenpäin ajassa, joten paluu ei voi tarkoittaa paluuta johonkin jo tapahtuneeseen. Paluu ei ole koskaan paluuta alkuun vaan paluuta alku potenssiin n. Toisto hankaa vastoin logosta – järki, puhe, ajattelu, merkitys – joka pyrkii avamaan ja paljastamaan. Järki ja puhe merkitsevät, välittävät, avaavat ja pyrkivät totuuteen. Tämä on dialektisen ajattelun etenemistä. Täten paluu ja toisto ovat järjen-vastaisia. Toisto on kuitenkin harjoittelua – répétition (ransk.) =  harjoitus – ja teoksen muistin rakentamista. Jotain toistuu jokaisella teoksen esityshetkellä, mutta mitä? Ranskalainen filosofi Vladimir Jankélévitch (1903–1985) huomauttaa, että vastoin logoksen periaatetta musiikki ja runous hyödyntävät toistoa tuodakseen esiin jotain, minkä vain toisto voi tuoda esiin. Se, mitä toisto tuo esiin on ero.

Deleuzen toisto

Toistolla on tärkeä merkitys ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen (1925–1995) metafysiikassa. Teoksessaan Différence et Repetition (1968) Deleuze lähtee purkamaan ns. ajattelun kuvaa, joka hänen mukaansa on varjostanut länsimaista filosofiaa antiikin ajoilta lähtien. Tämä ajattelun kuva perustuu identiteetin ja tunnistamisen periaatteille, jotka tekevät erosta yhteismitallisen eli nimettävän, tunnistettavan ja vaihdettavan. Nimeäminen ja tunnistaminen tuovat asian merkityksenannon ja vaihdannan logiikan piiriin ja täten tekevät siitä identifioitavan ja samankaltaisen. On kuitenkin olemassa myös erilaista toistoa, nimittäin eron toistoa.

Deleuzelle toistossa on kyse jonkin singulaarisen ja uniikin – eron – eikä yleisen ja korvattavan toistosta. Toistettua ei voida representoida tai edustaa vaan se voidaan vain toistaa sellaisenaan. Kuten Jussi Vähämäki toteaa tekstissään Ääni ja ruumis Gilles Deleuzella (2006), ruumis on korvaamaton; ääni ja sen sointi on korvaamaton. Deleuzen ei-dialektinen ja antihegeliläinen käsitys erosta korostaa olion singulaarisuutta. Olio erottautuu ympäristöstään affirmoimalla omaa ainutlaatuisuuttaan eikä rakentamalla eroa negaation perusteella. Eron dynaaminen ja affirmatiivinen toisto on ruumiillista, aistimellista ja asemioottista. Se mikä palaa aina on minun ruumiini, minun ääneni. Saman toistamiseen nojaava ajattelun kuva ei anna mahdollisuutta täysin uuden ilmenemiselle, sillä asia tai ilmiö alistetaan identiteetin periaatteelle. Dialektisessa ajattelussa satunnaiset piirteet ovat toissijaisia. Jokin nimi, jokin kategoria odottaa jo. Identiteetit, tunnistaminen, samankaltaisuudet ja analogiat ovat toki osa inhimillistä toimintaa, mutta Deleuzen mielestä filosofian ja taiteen tulee huomioida asioiden yhteismitattomuus. Filosofian ja taiteen tulee pyrkiä eron affirmaatioon. Tästä juontuu läheisyys vastarinnan kanssa. Taide on vastatuotantoa, merkitsevien ketjujen katkomista ja uudelleensommittelua.

Deleuzen mukaan musiikki on aina pyrkinyt tuottamaan yksilöitymistä – eron affirmaatiota – ilman identiteettiä. Myös Pierre Boulez (1925–) puhuu identiteetin periaatteesta, joka hänen mukaansa hallitsi pitkään länsimaisessa musiikissa äänten välisiä relaatioita. Tämän takia esimerkiksi hälyäänet (noise) olivat  pitkään suljettu musiikin järjestelmän ulkopuolelle. Tällä Boulez viittaa siihen, että äänten tuli olla transponoitavia eri rekistereihin ja eri soittimille – hälyäänien kanssa tämä ei onnistu samalla tavalla. Tonaalisuus ja tasavireisyys noudattavat identiteetin periaatetta, jotka uurtavat sävelavaruuden antaen havainnolle pisteellisiä koordinaatteja. Kun näistä periaatteista luovutaan tulee eteen uusia ongelmia.

Havaitseminen ilman identiteettiä on ongelmallista, kuten sarjallisen musiikin tai sattumamusiikin teokset osoittavat. Deleuzen mukaan Boulez kuitenkin onnistuu ratkaisemaan tämän havainnon ongelman ns. määrättyjen elementtien avulla, kuten tietyt musiikilliset eleet tai tietty joukko toistuvia musiikillisia elementtejä, jotka antavat havainnolle koordinaatteja ja täten rakentavat teoksen muistin. Teoksen muisti rakentuu näiden elementtien varaan, joiden toisto ei ole Saman toistoa vaan nimenomaan eron toistoa, joka auttaa havaitsemaan muutoksen tai variaation. Sama teema tai sama ele toistuu aina muodossa n1, n2, n3 jne. Kahden hetken välillä tapahtuu aina jokin muutos. Kyse on siitä miten me ajattelemme tätä muutosta ja eroa, miten me ajattelemme aikaa. Taiteessa koettu  aika ei ole ekstensiivistä vaan intensiivistä ja kokemuksellista. Sitä ei voida viipaloida palasiksi muuttamatta sen luonnetta. Aikaa ei voida konstruoida uudelleen näistä viipaleista, sillä aika ei ole tilallista vaan aika on kestoa. Toistossa jotain kasautuu, hetket sulautuvat toisiinsa. Toistuvat johtoaiheet Wagnerilla tai Bergillä eivät koskaan palaa sellaisinaan vaan aina muuttuneina ja kasautuneina, erillisinä musiikillisina entiteetteinä joita yhdistävät tietyt aistimukselliset ja havainnolliset ominaisuudet. Kahta hetkeä tai tapahtumaa yhdistää jokin yhteinen piirre, kuten Madeleine-leivos Marcel Proustin (1871–1922) Kadonnutta Marcel Proust ja Madeleineaikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä niteessä. Madeleine-leivos on pieni paluu, pieni kertosäe, joka yhdistää menneen, nykyisen, ja tulevan horisontit.
Ritornello

Eräs toiston laji on ritornello, kertosäe, refrengi. Toinen päätoimittajistamme viittasi taannoin päiväkirjamerkinnässään – kts. https://www.amfion.fi/paivakirjat/lintuaarioita/ – Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin (1930–1992) käsitykseen kertosäkeestä eli ritornellosta. Heidän ritornellonsa on filosofinen käsite ja täten se täytyy erottaa musiikillis-historiallisesta ritornellon – välisoitto, pieni paluu – käsitteestä. Ritornello filosofisena käsitteenä luonnehtii ainutlaatuisia toiston ja rajaamisen tekoja, jotka artikuloivat ei-diskursiivisia ilmaisun muotoja ja sekvenssejä. Se luonnehtii asignifioivia eli ei-merkityksellisiä – ruumiillisia, aistimellisia, materiaalisia, virtuaalisia – semioottisia mekanismeja ja tekniikoita, joiden avulla ympäristö ja maailma koetaan tuttuna.   Ritornello on pieni viisu, joka sallii hetkellisesti hieman järjestystä kaaoksen ja puhtaan Moneuden keskellä, kuten lapsen laulu pimeyden keskellä, joka tuo lohtua ja voimia kotimatkaa varten. Se on kehystävä ele, joka organisoi eli territorialisoi uudelleen asioihin liittyvät funktiot ja voimat. Tämän performatiivisen teon seurauksena elementit menettävät funktionaalisen ja suuntaavan merkityksensä ja niistä tulee ekspressiivisiä sekä ulotteisia. Kyse on merkityksen muotoutumisesta, jota ei voida edustaa, vaan joka vaatii välitöntä ilmaisua ja laskostumista ympäristön kanssa.

Guattarin mukaan ritornellolla on eksistentiaalinen funktio, joka on puhdasta intensiivistä toistoa eikä merkitsevää toistoa. Esimerkki ritornellosta löytyy lintujen lauluista, jotka monilla lintulajeilla liittyvät territorion rajaamiseen, tunkeilijoiden hätyyttämiseen ja toisen sukupuolen viettelyyn. Kyse on eksistentiaalisen territorion rajaamisesta, oman elämänpiirin ja siihen kuuluvien funktioiden ja heterogeenisten elementtien kehystämisestä. Guattarin mukaan myös arkaaisissa yhteiskunnissa tansseilla, lauluilla, maskeilla ja toteemeilla oli juurikin tällaisia kehystämisen funktioita.

Deleuzelle ja Guattarille musiikin ongelma on nimenomaan ritornellon ongelma,  kun taas maalaustaiteen ongelma liittyy kasvoihin. Heidän mielestä jokainen taiteen muoto esittää oman ongelmansa, joka liittyy havaintoon ja aistimuksen. Ritornellon ongelma on siinä, kuinka musiikki pääsee kehyksiensä tai ennalta annettujen koordinaattien ulkopuolelle kuitenkin säilyttäen paluun mahdollisuuden. Deleuzen ja Guattarin mukaan musiikki on luova operaatio, joka syntyy ritornellon deterritorialisaatiosta eli paon viivasta kehysten/rajauksen ulkopuolelle. Paon viiva on transversaali tai diagonaali, joka lävistää identiteetin järjestelmän ja onnistuu palaamaan kotiin. Deterritorialisaation prosessi pyöristää tai jopa hylkää kokonaan ennalta annettuja koodeja, rakenteita ja muotoja. Deleuzen ja Guattarin mielestä esimerkiksi Mozartilla tämän diagonaalin muodostavat rytmilliset aksentit, jotka onnistuvat pakenemaan hetkellisesti identiteetin pistemäisiä koordinaatteja.

Ritornellolla on olennainen suhde Maahan ja Kotiin, joka ei ole yhtä kuin toonika. Koti ei ole luonnollinen konstruktio vaan heterogeenisten elementtien ja materiaalien sommitelma. Kotoisuus syntyy aktiivisesta rajauksesta ja elementtien organisaatiosta eikä ulkopuolelta tulleiden koordinaattien seurauksena. Deleuze ja Guattari pyrkivät käsittämään rakenteen ja muodon artikulaation liikkeenä sisältä ulospäin eikä toisinpäin. Rakenne ei synny muotin pohjalta vaan se täytyy tuottaa aktiivisesti. Kotoisuus ei ole nimettyä tai merkittyä vaan aistimellista ja ruumiillista, jotain korvaamatonta, jotain mikä voidaan toistaa vain sellaisenaan.

Puhdasta Mahleria

Kuva: Accentus Music

Gustav Mahler: Sinfonia Nro 10 (Adagio) & Des Knaben Wunderhorn
Magdalena Kožená, Christian Gerhaher & The Cleveland Orchestra / Pierre Boulez
Accentus Music ACC20231 (DVD / Blu-ray)

Anton Webern: Passacaglia, Op. 1, Orchestervariationen, Op. 30
Igor Stravinsky: Le Chant du Rossignol
Gustav Mahler: Sinfonia Nro 6
Lucerne Festival Academy Orchestra / Pierre Boulez
Accentus Music ACC30230 (2CD)

Hiljaa hyvä tulee. Pierre Boulez aloitti Gustav Mahlerin (1860-1911) sinfonioiden johtamisen jo 1960 -luvulla. Ensimmäinen levytys, kuudes sinfonia, taltioitiin Musikvereinissa 1994. Nyt Boulezin syklin täydentää valmiiksi Accentuksen julkaisema konsertti-dvd, joka sisältää 10. sinfonian sekä Des Knaben Wunderhorn -laulut.

Boulezin ohjelmistoon keskeneräisestä 10. sinfoniasta kuuluu yksinomaan adagio-avausosa, jonka Mahler ehti saada valmiiksi ennen kuolemaansa. Mahlerin luonnoksiin perustuvia Deryck Cooken toimittamia esitysversioita keskeneräisistä muista osista Boulez on vierastanut kutsuen niitä karikatyyreiksi. Tämä on sinänsä sääli, sillä Cooken versio on puutteineen kaikkineen komeaa kuultavaa, kuten esimerkiksi Sir Simon Rattlen ja Daniel Hardingin levytykset osoittavat. Toisaalta adagio toimii kyllä hyvin yksinäänkin, ja toki siinä ovat pitäytyneet muutkin suuret Mahler-kapellimestarit, kuten Leonard Bernstein ja Claudio Abbado.

Boulez on riisunut Mahlerista kaiken liiallisuden. Clevelandin orkesteri soittaa sinfoniaa kuin se olisi kamarimusiikkia. Sointi on paljon läpikuultavampi kuin Hardingin ja Wienin filharmonikkojen (sinänsä hienossa) äänityksessä parin vuoden takaa. Boulezin hillitty lähestymistapa ei kuitenkaan jätä kuulijaa kylmäksi. Adagion kokonaisuus on hyvin punnittu ja osan traaginen huipennus soi hyytävällä voimalla.

Ainakin itselläni mielikuvat Mahler-johtamisesta perustuvat paljolti 70-luvun alussa filmattuihin konsertteihin, joissa Leonard Bernstein johtaa Wienin filharmonikkoja. Boulezin vähäeleinen johtaminen luo näille mielikuville täydellisen kontrastin. On kiinnostavaa seurata, kuinka pienillä eleillä Boulez pystyy välittämään orkesterille näkemyksensä. Kapellimestarin vähäeleisyys vapauttaa myös kuulijan keskittymään itse musiikkiin.

10. sinfonian parina helmikuussa 2010 taltioidussa konsertissa kuullaan Mahlerin kaksitoista laulua Des Knaben Wunderhorn -kokoelmasta. Solisteina ovat suurenmoiset Magdalena Kožená ja Christian Gerhaher. Solistit, orkesteri ja Boulez eivät juuri jätä toivomisen varaa, vaan lopputuloksena on kiehtova seikkailu Wunderhorn-tekstien maailmaan. Mieleen tulevat säveltäjä John Adamsin pohdinnat siitä, kuinka musiikki kykenee ilmaisemaan juuri psykologisia tiloja äärimmäisen tarkasti. Mahlerin lauluista jokainen tunnistaa laajan kirjon omia tunnetilojaan, varsinkin tämäntasoisessa esityksessä.
Kuva: Accentus Music

Sinfoniasarjan levytysten täydentyessä Boulez lähtee samalla uudelle kierrokselle. Avauksena toimii viime kesänä taltioitu Lucernen festivaaliakatemian orkesterin konsertti, jossa kuullaan Mahlerin kuudennen sinfonian lisäksi Webernin Passacaglia, Op. 1 ja Orkesterimuunnelmat, Op. 30 sekä Stravinskyn Satakielen laulu. Boulezin vuonna 2004 perustama festivaaliakatemian orkesteri konsertoi kesäisin Lucernen musiikkijuhlien yhteydessä ja toimii orkesterina Boulezin johtamisen mestarikursseilla.

Konserttitaltioinnin alkupuolella kuullut Webernin ja Stravinskyn sävellykset ovat Boulezin ominta kantaohjelmistoa, jotka hän on myös levyttänyt useampaan kertaan. Passacaglian ja Orkesterimuunnelminen taltioinneista ylittämättömiä ovat edelleen Boulezin ja Berliinin filharmonikkojen levytykset vuodelta 1994, mutta eipä festivaaliakatemian orkesteri niistä kauaksi jää. Satakielen laulu puolestaan soi nyt syvemmin kuin Boulezin 80- ja 90-luvun taltioinneilla.

Levyn päänumerosta, Mahlerin kuudennesta sinfoniasta, on ennestään saatavilla kymmeniä levytyksiä. Tästä huolimatta Boulezin levytys puolustaa paikkaansa. Vaikka festivaaliorkesterin kanssa tehty taltiointi ei ylläkään Boulezin aikaisemman, Wienin filharmonikkojen kanssa tehdyn levytyksen tasolle soinnillisesti, on se kuitenkin monella tapaa kiinnostava ja edeltäjäänsä radikaalimpi tulkinta.

Läpi Mahlerin kuudennen Boulezin punaisena lankana tuntuu olevan nimenomaan ensiosan tempomerkinnän lisäys, ma non troppo. Kaikkea turhaa korostusta, paisuttelua ja alleviivausta karttamalla Boulez tekee Mahlerin järkäleestä tiiviin ja ehjän kokonaisuuden, jonka harkiten rakennetut huippukohdat tekevät syvän vaikutuksen.

Kuudennen sinfonian keskiosien esitysjärjestyksen suhteen on kaksi koulukuntaa. Boulez pitäytyy Bernsteinin ja Herbert von Karajanin tavoin Mahlerin alkuperäisessä scherzo/andante -suunnitelmassa, kun taas esimerkiksi Abbado ja Rattle ovat suosineet Mahlerin myöhempää andante/scherzo -järjestystä. Oikeaa ratkaisua ei ole, vaan kumpikin järjestys on yhtä lailla perusteltavissa. Pidän kuitenkin scherzoa vaikuttavampana, kun se kuullaan heti myrskyisän avausosan jälkeen, niin ettei kuulijalle jää aikaa hengähtää.

Liioittelua karttaen Boulez pitää tempovalinnoillaan Andante ma non troppo -osan todellakin andantena. Finaali puolestaan on avausosan tavoin oivallinen esimerkki Boulezin kyvystä rakentaa suuria kaaria, joissa jännitys säilyy loppuun saakka.

Kummallakin tallenteella Boulez esittelee kuulijoilleen kokonaan toisenlaisen Mahlerin kuin mihin Bernsteinin luoma esitystraditio on meidät totuttanut. Näkökulmien erilaisuus tuo rikkautta Mahler-perinteisiimme.

Zürcher Festspiele palkitsi Matti Salmisen

Matti Salminen sai tänä vuonna viidettä kertaa jaettavan Festspielpreis-palkinnon Zürichin kulttuurifestivaaleilla. Palkinnon suuruus on 50 000 Sveitsin frangia eli 45 000 euroa. Aiemmin palkinnon ovat saaneet säveltäjät Heinz Holliger ja György Kurtag sekä ohjaajat Luc Bondy ja Peter Stein. Palkinto myönnetään henkilölle, jotka ovat vaikuttaneet Zürichin festivaaleilla.

Zürichin oopperalla on tapahtumassa tärkeä rooli. Salminen debytoi Zürichin oopperassa vuonna 1972 Mozartin Taikahuilun Sarastrona. Vuodesta 1984/85 alkaen hän on ollut kiinnitettynä Zürichin oopperaan. Hän on esiintynyt Zürcher Festspiele -tapahtumassa jokaisena vuonna sen 15-vuotisen historian aikana. Raati ylisti Salmisen roolien monipuolisuutta ja äänen sointia: ”Kuinka monia värejä hänen äänensä mustuus voikaan välittää!”

Zürcher Festspiele on kolmiviikkoinen kulttuuritapahtuma, joka sisältää konsertteja, oopperaa, teatteria, tanssia ja taidenäyttelyitä. Se jatkuu 10.7. asti.