Monthly Archives: maaliskuu 2026

Risto  Lauriala  Wienissä  1970-luvulla. Kuva © Veikko  A.  Mattila.

Pianismia 60 vuotta – Risto Lauriala 4.3.2026 klo 19 Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Johann Sebastian Bach-Ferruccio Busoni: Neljä koraalialkusoittoa; Johann Sebastian Bach: Partita nro 2 c-molli, BWV826; Ludwig van Beethoven: Eroica-muunnelmat ja fuuga Es-duuri, op. 35; Einojuhani Rautavaara: Pianosonaatti nro 1 op. 50 ”Kristus ja kalastajat”; Robert Schumann: Sinfoniset etydit op. 13.

Konsertti oli kuin paluu siihen aikaan jolloin legendaariset pianistit Hans von Bülowista Ferruccio Busoniin ja Moritz Rosenthaliin soittivat monumentaalisia koko illan ohjelmia. Kun Busoni istahti pianon ääreen päivällisellä New Yorkissa Rosenthalien vieraana ja soitti yhteen menoon Beethovenin viimeiset sonaatit ja Chopinin balladit, saattoi isäntä vain huokaista: It was one of those heavy dinners!

Risto Laurialan 60-vuotista pianistin uraa oli syytä juhlia tällä kiistatta unohtumattomalla resitaalilla, jossa saatiin tuntumaa eurooppalaisen pianomusiikin historiaan sen kaikkein merkittävimpien teosten kautta. Samalla ohjelma heijasti uskollisesti pianistin syvintä olemusta muusikkona, virtuoosisen tekniikan ja romantiikan estetiikan yhdistelmää.

Kaikki alkoi Bachista – ja oikeastaan päättyikin. Riston ensimmäinen piano-opettaja Oulussa ei antanut pikkupojan soittaa mitään muuta kuin Bachia 15-vuotiaaksi saakka. Myöhemmin hän hieman katkerana totesi, mihin olisikaan päätynyt jos olisi jo ihan nuorena päässyt raskaan sarjan klaveeriteoksiin käsiksi. Lauriala opiskeli sitten Sibelius-Akatemiassa Timo Mikkilän johdolla, mutta ei hänen soitossaan kuitenkaan juuri kuulu tuo kuuluisa ’Mikkilän metodi’ , joka oli peräisin puolalaiselta Jan Hoffmannilta. Kuin ehkä siinä soinnin tietyssä sulavuudessa, jonka hän säilyttää kiivaimmissakin forte-kohdissa.

Lauriala jatkoi opintojaan Wienissä kuulun Dieter Weberin johdolla, jonka luo lähes kaikki ikäpolven pianistit Suomesta vaelsivat. Hän voittikin siellä Stepanov-pianokilpailun 1974; sitä ennen oli jo voitto

Maj Lindissä 1970. Muistaakseni hän soitti tuolloin Beethovenin V konserton. Lauriala olisi voinut jäädä Wieniin pysyvämminkin, mutta kotimaa kutsui. Harva tietää, että hän opiskeli myös Helsingin yliopistossa, varmuuden vuoksi, eihän sitä voi tietä,ä mitä pianistin uralla voi sattua. Hän oli muun muassa allekirjoittaneen kanssa yhdessä etnologian peruskurssilla ,jonka saimme suoritettu hikisen suullisen kuulustelun jälkeen. Sitten pysyvä leipätyö löytyi Sibelius-Akatemian lehtoraatista,

Nyt saimme todistaa hänen uskomattoman tuoreena ja vitaalisena säilynyttä muusikkouttaan salissa, jonka lavalla hän oli kuin kotonaan.

Parempaa aloitusta ei olisi voinut hänen Bachin sävyttämään musiikilliseen maailmankatsomukseensa kuin Bach-Busonin koraalialkusoitot, yhdistelmä tämän italialais-saksalaisen suuruuden tyyliä, jatketta niille Bach-sovituksille, joita hän laati jo Helsingissä 1887 ensimmäisessä työpaikassaan. Tuli mieleen mitä Busoni, tuo älykkö, kirjoitti absoluuttisesta musiikista. Bachin c-molli-partita oli yksi illan huippuja. Jos nyt leikitään teoreetikkoa, niin se oli kuin suoraan Ernst Kurthin magnum opuksen Grundlagen des linearen Kontrapuntkes(1922) Bachin melodiatyylin analyysin sovellusta. Musiikki ei ole vain itse äänissä, vaan niiden takana piilevässä kineettisessä energiassa. Melodia koostuu sen liikevaiheista. Lauriala ei lähesty Bachia vanhan musiikin oppien mukaan, vaikka kyllä alun sinfoniassa oli sitä ranskalaista uvertyyriä, joka oikeuttaa terävöittämään pisteelliset nuotit lyhyiksi. Jatkossa melodinen linja oli koruttomuudessaan joka hetki liikuttavaa ja kuin metafyysistä viestiä.

Beethovenin Eroicaa Laurila oli varmaan opiskellut jo Wienissä. Se on myös jättiläisteos, jonka pitäminen koossa ei ole mikään helppo juttu. Tässä myös totean pianistimme hämmästyttävän virheettömän muistin: kaikki ulkoa, ei mitään nuoteista. Einojuhani Rautavaaran pianosonaatit ja etydit sukeltavat aina silloin tällöin ohjelmiin iloksemme, Ne edellyttävät sangen sujuvaa tekniikkaa, jossa välähtelee hieman Messiaenin kaltaisia sointuryppäitä. Mutta illan ehdoton huipentuma oli Schumannin Sinfoniset etydit. pianokirjallisuuden ehdotonta aatelia. Näin soitettuna eri osat eivät ole schlegeliläisiä ’fragmentteja’, vaan vievät musiikin narraatiota eteenpäin loppuun saakka. Kuullaan viimeistä edellisen variaation järkyttävän yksinäinenä ,väreilevässä kentässä soiva, melodia ja siirtymä siitä ’voiton finaaliin’ , riemuisaan juhlaan. Sen lopussa on tuo yllättävä modulaatio, huippukohta, peripetia, varsinainen katharsis. Lauriala palkitsi riemuitsevan yleisön vielä Liszt-Schumannin liedin sovituksella ja näytteellä Camille Saint-Saënsin Bach-sovituksista. Näin kuulijat johdattivat aplodeillaan Risto Laurialan taiteilijan seuraavalle kymmenvuotiskaudelle; lavalle häntä seurasivat onnittelevat sukulaiset Sakari Laurialan johdolla, joka puheessaan muisti myös pianistin puolison Helenan keskeistä innoittavaa roolia hänen uransa eri vaiheissa.

– Eero Tarasti

Markus Hallikainen (vas.) ja Jorma Panula. Kuva © E. Tarasti.

Camerata Finlandian hyväntekeväisyyskonsertti Vuosaaren kirkossa 1.3.2026 klo 18. Kapellimestari Jorma Panula, solisti Markus Hallikainen.

Joskus erikoisissa paikoissa tapahtuukin jotain harvinaista kuten tuona iltana Vuosaaren kirkossa, jonka akustiikka on muuten kaikkein parhaimpia, mitä olen vastaavissa saleissa kuullut. Vuosaaren kirkon piirsivät arkkitehdit Pirkko ja Arvi Ilonen ja sen vihki käyttöön piispa Aimo T. Nikolainen 23.5.1980. Ahti Sonninen sävelsi tilaisuuteen eritiysen helluntaikantaatin.

Nyt oli tietenkin keskipisteenä itse Jorma Panula, joka ei varmaan enää esiinny kovin monissa yhteyksissä. Solisti oli samaa kansainvälistä luokkaa eli Markus Hallikainen, yksi Suomen parhaimpia sellopedagogeja Sibelius-Akatemiasta ja Keski-Helsingin Musiikkiopistosta. Ja lisäksi erittäin taitava sellisti, joka toteuttaa muun muassa J.S. Bachin soolosellosonaattien konserttisarjaa. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli kaksi vaikuttavaa juutalaisaiheista teosta, Ernest Blochin Rukous ja Max Bruchin Kol Nidre. Hallikaisen intensiivinen ja nyanssikas sellosointi oli juuri omiaan näiden liikuttavien teosten tulkintaan, joihin hän eläytyi vahvasti.

Mutta orkesteri soi myös poikkeuksellisen tiiviisti, rytmikkäästi ja eloisasti Mikä ihmeen Camerata Finlandia? En saanut paikan päällä oikein selvää, mistä oli kysymys, paitsi että soittajalistalla oli eräitä tuttuja nimiä. Netti paljasti kotona, että kyseessä on jo vuodesta 1997 juuri Jorma Panulan kokoama ja isännöimä jousiyhtye, joka on esiintynyt usein tämän johdolla muun muassa hänen talossaan Piiparilassa. He ovat myös levyttäneet Naxokselle kotimaista musiikkia, ”Suomalaisia klassisia suosikkisävelmiä”.

Panulan vaikutus orkesterin soittoon oli tänäänkin aivan ilmeisen innostava ja huipentui miltei virtuoosiseen menoon loppupuolen numeroissa Mozartin Divertimentossa ja Bachin Brandenburgilaisessa nro 3. Se kuvasti oivasti sitä Raamatun jaksoa, joka tulkitsi pelastumisen riemua ja jonka luki pastori Janne Koskela. Sitä paitsi harvoin olen kuullut tästä Brandenburgilaisesta rytmisesti niin riemukasta ja mukaansatempaavaa tulkintaa.

Musiikki oli kieltämättä hyvin valittu näiden katkelmien jälkeen kaikkien osien väleissä. Se alkoi aina siitä tunnelmasta, joka psalmien jakeissa vallitsi. Aluksi kuultiin obligatorinen naissäveltäjän teos Edith Sohlströmin (1870-1934) Elegia. Otetaan avuksi antologia Sävelten tyttäret, jossa Sohlström on toki huomioitu. Hän oli Porissa vaikuttanut säveltäjä, kirjailija ja voimistelunopettaja. Hänen tunnetuin teoksensa on todellakin tuo Elegia (1900), jonka Panula on sovittanut sinfoniaorkesterille. Se osoittaa melodista keksintää ja ilmeikkyyttä, joten suosiossa ei ole ihmeteltävää. Mutta lähes kaikki muu Sohlströmin tuotanto on kadonnut!

Säveltäjä Ernest Bloch ei ole siis sama kuin filosofi Ernst Bloch, jonka tunnetuimpia teoksia on Prinzip Hoffnung. Max Bruch, viulukonserton säveltäjä, taas ei muuta esittelyä kaipaa. Hallikaisen sello antoi koko orkesterille soinnillista syvyyttä ja laulavuutta. Panulan oma teos, miniatyyrimainen Toivo oli viehättävä dialogi eri soitinyhmille, sävelkieletään täysin tonaalinen.

Lopulta siirryttiin Mozartissa ja Bach-numerossa hilpeämpään atmosfääriin. Etenkin Bachissa oli Ernst Kurthin perään kuuluttamaa kineettistä energiaa ja tanssillisuutta. Panula johtaa istualtaan, mutta orkesteri ymmärtää hänen niukkoja käsieleitään. Muistan kun hän vieraili Imatran semiotiikan talvikoulussa aiheenaan Kehon kieli. Hänen opetuksensa nuorille lahjakkuuksille oli: jos tahdotte päästä huipulle, on perustan oltava lavea, kaikkea pitää opiskella.

– Eero Tarasti