Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

arvio: Juhlat alkoivat. Erkki Melartin (7.2.1875-14.2.1937)

Erkki Melartin Kaarlo Enqvist-Atran maalaamana.

Melartin-näyttelyn avajaiset Kansalliskirjaston Rotundassa 6.2.2025 sekä muotokuvan paljastus ja konsertti Sibelius Akatemian R-talosa 7.2.2025 klo 18.15 ja 19. Muotokuvan maalannut Kaarlo Enqvist-Atra; esiintyjät Sibelius-Akatemian opettajia ja oppilaita

Erkki Melartin -seuran monivuotinen uurastus säveltäjämestarin hyväksi kantaa nyt hedelmää juhlavissa merkkivuoden tapahtumissa, jotka oli sopivasti ajoitettu hänen syntymäpäivänsä tienoille. Kyllä monella on Suomessa jo jonkinlainen Vorverständnis eli ’esiymmärrys’ Melartinista. Pianistien alut ovat soittaneet hänen idyllisiä karaktäärikappaleitaan Finlandia-vihkoista. Oma ensimmäinen syvästi vaikuttanut teatterielämys pikkupoikana oli Topeliuksen näytelmän Prinsessa Ruusunen esitys Melartinin musiikilla Kansallisteatterissamme (vasta myöhemmin tajusin, että koreografiat siihen oli laatinut tanssitaiteilija Ilta Leiviskä).

Näyttelyn ja koko juhlavuoden keskeinen henkilö on Tuire Ranta-Meyer, seuran puheenjohtaja, jolta odotetaan tänä keväänä vielä laajaa ja perinpohjaista Melartin-elämäkertaa. Lisäksi on mainittava kokenut näyttelyiden laatija Inkeri Pitkäranta, joka niin ikään johti Melartin-yhdistystä pitkän aikaa. Näyttely kannattaa käydä katsomassa, jos liikkuu siellä päin kaupunkia. Suuri määrä alkuperäistä esineistöä, muotokuvia, kirjeitä, käsikirjoituksia, valokuvia, esineitä, Melartinin omia maalauksia, mietekokoelmia – kaikki aseteltuina kauniisti tunnelmalliseen hämärään.

Nyt ei voi kuin ihmetellä sitä suunnatonta henkistä tarmoa, varsinaista élan vitalia, joka oli kaiken tuon takana säveltäjän melko lyhyen elämän aikana, sillä hän poistui keskuudestamme jo 62-vuotiaana oltuaan sairaalloinen koko ikänsä. Säveltäjän työnsä ohessa hän ehti opettaa ja toimia Helsingin Konservatorion rehtorina, kun sen rakennus valmistui Eduskuntatalon kupeeseen 1931.

Nyt kuitenkin lähestymme Melartinia ensi sijassa hänen musiikkinsa myötä, ja on se hienoa, että hänen työstään muistuttaa nyt muotokuva konserttisalin aulassa jättimäisen Sibelius-portretin vieressä (näyttelyssä oli hänestä kookkaampiakin kuvia, muun muassa yksi olisi tähän sopinut siellä vitriinissä, mutta sen jo omistaa Pekka Hakon mukaan Teosto, jota sitäkin Melartin ehti johtaa. Joka tapauksessa tämä Atran maalaama henkevä kuva löysi tiensä Ranta-Meyerin ansiosta Hyvinkään kaupunginkirjastosta lopulta tähän sille kuuluvaan paikkaan. Rehtori Kaarlo Hildén otti sen vastaan Taideyliopiston puolesta.

Konsertin ohjelmisto valotti Melartinin säveltäjänprofiilin valoja ja varjoja. Erkki Salmenhaara toteaa laajassa artikkelissaan säveltäjästä kirjassa Suomalaisia säveltäjiä (1994, 304-313), että hänen tuotantonsa kaksi pääaluetta ovat ”tyylillisesti uudistuksellinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen vakava musiikki ja kevyempi salonkityyliä lähelläoleva käyttömusiikki”. En nyt kuitenkaan jälkimmäistäkään ryhmää laskisi tuohon tunnettuun triviaalimusiikin kategoriaan, joka on lähellä kitshiä (saksalaisten teoreetikoiden mukaan). Hänen miltei kansanmusiikiksi muuntuneet sävelmänsä Totuuden henki. Minä metsän polkuja kuljen Mirjamin laulu, Häämarssi, Perhosvalssi ja niin edelleen ovat kaikki aitoa ja omakohtaisesti tunnettua estetiikkaa. Sibelius-Akatemian konsertissa ei nyt kuultu näitä kaikkein tutuimpia sävelmiä, mutta saatiin silti hyvin tuntumaa Melartinin eri tyyleihin.

Konsertin avausnumeroa Marionnettes op. 1 (1897) ei varmaan kukaan ollut kuullut aiemmin… niin, opus yksi eli kaiken alku! Todella hauska teos, oikea ilopilleri keskellä suomalaiskansallista synkkyyttä. Lievästi wagneriaaninen Duo amoureux eli 3. osa toi mieleen Reynaldo Hahnin Duo mimén. Adieux au soir tombant. Neliosaisen neljän käden sarjan pianolle soittivat mestarillisesti Kirill Kozlovski ja Ilmo Ranta. Todellinen harvinaisuus, toivottavasti nyt tuli löydettyä jatkoonkin!

Ruusu-Maaria Brousseau, laulu, ja Joona Uusitalo, piano, esittivät sitten kolme laulua V.A. Koskenniemen runoihin. Vanha Fauni oli yllättäen diskantissa ostinatokululla, jota ei liittäisi vanhuuteen. Mutta siinä oli myös villiä dramatiikkaa.

Samuel Eriksson soitti sarjan Noli me tangere. Stämningsbilder op. 87 ”Metsän synkän sokkeloissa…” lauletaan lumitunnelmassa; pyhäaamun tunnelma huipentui kirkonkelloihin; Aning on vähän kuin Tristania, Höstvind on ilmeisesti Chopinin b-mollisonaatin finaalin innoittama. Kiinnitin jo huomiota, miten näissä lyhyissäkin kappaleissa on usein dramaattinen ja juuri oikeasti mitoitettu huipentuma. Jos väittää Melartinia miniatyyrisäveltäjäksi, niin siinä ei ole välttämättä halveeraamista, sillä suppeassa muodossa voi ilmaista keskittyneesti sanomaansa paljon tiiviimmin ja vakuuttavammin kuin vuolaan monisanaisessa musiikissa. Eriksson on myös taidokas ja tyylin hallitseva muusikko.

Joona Uusitalo palasi lavalle soittaen tutun kappaleen I höjden op. 98 nro 3 (1918?). Muunnesointujen ilmeikkyys kiinnitti huomiota tässä herkässä tulkinnassa.

Laulun vuoro tuli sävelmällä Klarer himmel, joka on alun perin Paul Verlainen teksti, mutta Melartin käytti saksalaista käännöstä. Miksei hän säveltänyt suoraan ranskalaista? Lyhyeen melodiaan oli lisätty myös viulustemma (Aimar Tobalina).

Ensimmänen puoliaika huipentui Jenni Lättilän tulkitsemaan kolmeen lauluun saksalaisiin teksteihin. Heinen Der Tod das ist die kühle Nacht op. 42 on myös Brahmsin säveltämä… ja siitä muuten on kokonainen Musiikki-lehden numero (toim. Lauri Suurpää) omistettu sen erilaisille analyyseille. Jenni Lättilä on vaikuttava, upea ilmestys lavalla, hän ottaa heti yleisönsä ja nyt Kozlovskin myötä hän lisäsi draamallista painotusta Melartiniin.

Väliajan jälkeen siiryttiinkin enemmän soitinmusiikin puolelle. Sibelius-Akatemian käyrätorvikvartetti (jota kutsuttiin hauskasti ’corni’ ja yhtyeen nimi oli Moi Horn Quartet)esitti pienen kvartetin op. 185. Ei voi mitään sille, että tuo kärätorvien sointi on oma genrensa, joka heti tuo mieleen Weberin Taika-ampujan ja Paciuksen Kaarle Kuninkaan. Kvartetissa soittivat taidokkaasti Borge Rekstad, Tiago Nogueira, Rodrigo Freitas ja Yi-Ling Shih. Muuten jo nimet paljastavat, miten kansainvälinen laitos Sibelius-Akatemiasta on tullut.

Seurasi jakso lauluja Ture Aran ohjelmistosta, muun muassa Runebergin, Kallion, Hamsunin ja Melartinin itsensä teksteihin. Olen kuullut Ture Aran laulua opereteissa Mikkelissä. Hän oli Melartinin ystävä Ruusu-Ristissä. Sureva oli sävyltään traaginen. Pan oli yllätys, sillä siinä Melartin yhtäkkiä lainaa kansalaulua Tuolla mun kultani ain’ yhä tuolla… Kun et tule jo, kun et tule jo… Mitä se tarkoittaa? Pan on mytologinen, villi, metsäinen hahmo, joka kuitenkin kaipaa kiihkeästi inhimillistä lämpöä Hamsun runossa ja Melartinin musiikissa. Siksi tuttu kansansävelmä on kuin lupaus sellaisesta muutoin pakahduttavan tunnepitoisessa laulussa. Taidemusiikissa on toki vastaavia tapauksia, esimerkiksi Schumann lainaa C-duurifantasiansa ensi osan lopussa Beethovenin laulua An die ferne geliebte. Mutta ei juuri kukaan nykyajan kuulija sitä enää osaa tunnistaa! Sitä vastoin Tuolla mun kultani tunnetaan tietenkin Suomessa ja siihen voi reagoida välittömästi. Petteri Salomaa laittoi tähän kaiken taitonsa ja kokemuksensa oopperalavoilta ja onnistui! Yleisö liikuttui tästä sydämeen käyvästä tulkinnasta, jossa Ilmo Rannalla oli myös tärkeä rooli: hän kuunteli tarkoin laulajan vivahteita ja fraseerausta tullen esiin ja vetäytyen tarvittaessa.

Loppuun oli säästetty siirtymä absoluuttiseen musiikkiin. Melartinhan itse piti päätyönään kuutta sinfoniaansa (on vähän harmi, että siitä voidaan olla eri mieltä). Jousikvartetosta nro 4 F-duuri op. 62 (1908-1910) kuultiin jo edellisenä iltana Kansalliskirjaston Rotundassa ensimmäinen ja kolmas osa. Nyt kuultiin koko teos. Moderato-osassa Melartin kirjoitti sujuvaa lineaarista tekstiä; siinä on myös kansanomainen sivuaihe ja vapauttava melodia loppupuolella kaiken yllä. Scherzo on aluksi fugato raisussa kolmijakoisessa rytmissä: tässä on topos ’laukkaavat hevoset’ pastoraalityyliin; sitten sen ylle kohoaa harkitun kulmikas ja kömpelö suomalainen teema vähän kuin Uuno Klamilla. Andante on melankolisen ilmaiseva. Loppu osoittaa jo, samoin kuin ensi osa, taipumusta hieman bruckneriaanisiin Steigerungsanlageihi eli huipennussuunnitelmiin – piirre, jonka Helvi Leiviskä sitten peri sinfonioihinsa – vaikka Melartin sanoikin Helville tämän orkestraatiosta: ”Hups. Olettepas te maalannut paksusti!” (Ks. Eila Tarasti: Nouse ole kirkas, Helvi Leiviskän elämä ja teokset). Viime osassa on unisonohuipentuma hieman sibeliaaniseen tai tshaikovskiaaniseen tapaan.

Kvartetto on ehdottomasti mestariteos, jonka tulisi nyt levitä ohjelmistoihin. Siitä sai myös erittäin myönteisen kuvan juuri tämän eittämättä virtuoosisen Sibelius-Akatemian Ainola-kvartetin, Aimar Tobalna, Margaux Rouzeau, Harry Swanston ja Nadia Barrow, esittämänä. He valloittivat ja suorastaan villitsivät yleisön. Musiikki ei tunne rajoja!

–Eero Tarasti

arvio: Musiikki-iltamat vanhan ajan tyyliin

Tuomas Nikkanen. kuva © Henrik Järvi.

Säveltäjä Harri Wessmanin luona kokoontui lauantaina 25. tammikuuta 2025 joukko musiikin ystäviä pianistisäveltäjä Tuomas Nikkasen konserttiin. Runsaslukuiselle ja hyväntuuliselle yleisölle tarjoiltiin ensin erinäisiä virvokkeita aktiivisen ja kiinnostuneen seurustelun merkeissä. Iltaman musiikillinen osuus alkoi Nikkasen uudella, Arenys de Marin residenssissä sävelletyllä teoksella Elämän virta ja hyppivät kalat pianosarjasta Matka mielikuvitusmaahan.

Elämän virta polveilee keskirekisterissä tummasävyisenä, viisijakoisena ostinatoelementtinä läpi teoksen, basson koraalimaisen kvinttitekstuurin kannattelemana. Kalat polskivat esiin Nikkaselle tyypilliseen tapaan: välähdyksenomaisina, värikylläisinä ja oikukkaina leggierissimoina. Mieleenpainuvaa teoksessa oli Nikkasen omaperäinen ja hyvin tunnistettava harmoniakieli, joka taittuu ja kääntyilee yllättäviä ja vaikuttavia spektrejä muodostaen. Hienona pianosäveltäjänä Nikkasella on tietenkin pianistin hyveet, joiden ansiosta musiikki hyödyntää instrumentin soinnillisia ja ilmaisullisia tehoja syvällisesti ja orgaanisesti. Tämä teos on silti niin ekonomisesti kirjoitettu, että vaikeustasoltaan se on monenlaisten pianistien ulottuvilla.

Ilta jatkui Wessmanin laululla Totisesti sitä ei ole paljon laulusarjasta Lauluja ruohon ja veden veljeskunnalle (1981). Anna-Kristiina Kaappolan taivaallisen soinnikas ja puhdas ääni hurmasi kuulijat, ja keskittynyttä esitystä oli suuri nautinto kuunnella. Sitä seurasi iltaan sattuvasti Wessmanin viulu-pianoteos Sadetta ja punaviiniä, jonka harmoniakieli ja tietyt temaattiset eleet toivat hieman mieleen Debussyn g-mollisonaatin. Viulistina esiintyi Annemarie Åström.

Nikkanen säveltää paljon liedejä, joihin hän poikkeuksellisesti itse kirjoittaa myös lyriikan. Lauantaina kuultiin Prologi ja Hartaan laulu sarjasta Ihmisyys. Esitys muodosti paatoksellisen ja dramaattisen vaikutelman. Kuultiin vielä Wessmanin Polkka ja Hidas valssi viululle ja pianolle, joista jälkimmäisessä Åström loi viulullaan jälleen hieman ranskalaissävytteisiä affekteja.

Kaikkine välipuheineen ja yllättävine sattumineen aikaa oli tässä kohden iltaa kulunut jo kolmatta tuntia, ja osa yleisöstä joutuikin jatkamaan lauantai-illan menoihinsa. Se oli hieman sääli, sillä jäljellä olisi vielä illan pääteos, Nikkasen tähänastisen tuotannon laajin sävellys Waltz for Phuong. Poikarakkauden 101 päivää. Grande valse de concert romantique et intimiste (2022/2024).

Waltz for Phuongilla on laajuutta lähes Lisztin h-mollisonaatin verran. Nikkanen tuntuu pianosäveltäjyydessään liittyvän Chopinin, Lisztin ja Rahmaninovin sävellyskulttuuriin, jossa ylitsepursuavasta, osin improvisatorisellakin rikkaudella esiintyvästä musiikillisesta materiasta tietty entiteetti sävellyksen eri versioiden myötä vähitellen muotoutuu.

Minulla oli onneksi mahdollisuus tutustua myös sävellyksen nuottimateriaaliin. Teoksen valssiteema, iloitteleva ja oikukkaasti aksentoitu secco-valssi vie kuulijan varieteen tunnelmaan avec une touche de Poulenc. Valssiteeman variaatioissa esiintyy myös jazzin tapaisia, virtuoosisia irtiottoja.

Mutta pian syttyy teoksen ihana pääteema, tai pikemmin tämän konserttivalssin johtoaihe, Tšaikovskia kiihkeydessään muistuttava, rakkaudentäyteinen mutta samalla suloisenkatkera, laskeva melodiakulku, joka esiintyy teoksessa kaikissa mahdollisissa muodoissaan. Sitä seuraa Skrjabinin myöhemmän harmoniakielen mieleen tuova, intiimi jakso, jossa eri käsien tunnustelevat arpeggiot etsivät konsonanssia toisistaan. Rakkauden tunteiden vastakohtana teoksessa on paikoitellen lähes sarjallisesti soivaa tuskaisuutta.

Waltz for Phuongin keskivaiheilla on pitkä quasi improvisando, uloskirjoitettu improvisaatio. Suomalaisista pianosäveltäjistä myös Selim Palmgren on suosinut quasi improvisandoa erityisesti pianokonsertoissaan ja monissa sooloteoksissaan.

Teoksen ratkaisuhetki on Lisztin sonaatin tapaan laskevien oktaavien kulku, jonka jälkeisen jälleennäkemisen esultanza on virtuoosisuudessaan ja kiihkeydessään todennäköisesti suomalaisen pianokirjallisuuden tähänastinen ultimaatumi. Se on todellakin niin vaativa, että tekisi mieli pyytää aikamme megavirtuoosi, Yuja Wang hätiin. Eikä tuo ajatus välttämättä ole ollenkaan huono, sillä Waltz for Phuong sisältää juuri sellaista musiikkia, jota Wang usein esittää konserteissaan.

Hapuileva ja sattuvan kuulaasti soiva Skrjabin-aihio palaa vielä kerran, muuntuu quasi rock ja purkautuu peräti kuuden forten kliimaksiin. Teos loppuu johtoaiheen codaan affettuosamente, jonka Nikkanen esitti unohtumattomalla herkkyydellä. Waltz for Phuong on teos, joka kyllä löytää tiensä maailmalle.

Toivomme pikaista jatkoa niin Wessmanin hauskoille musiikillisille iltamille kuin Tuomas Nikkasen edustamalle, poikkeuksellisen ilmaisuvoimaiselle tosi-pianosäveltäjyydelle!

— Henrik Järvi

arvio: Pianon kimallusta ja Heinisen avantgardea

Martin Malmgrenin sooloresitaali Temppeliaukion kirkossa 8.1. 2025 klo 19 otsakkeella Planetaario. Suomalaisen pianomusiikin ilta. Jean Sibelius, Aarre Merikanto, Erkki Melartin, Moses Pergament, Väinö Raitio, Erik Bergman, Helvi Leiviskä ja Paavo Heininen.

Martin Malmgren. Kuva © Eila Tarasti.

Luulen, ettei pianomusiikki ole se genre, joka ensimmäisenä tulee mieleen kun puhutaan suomalaisesta musiikista. Siinä määrin nämä ’suuret’ lajit ovat vallanneet kentän sinfoniasta oopperaan. Siksi Martin Malmgren osoitti rohkeutta omistaessaan koko illan etupäässä miniatyyrimuotoisille kappaleille, jotka olivat suurelle yleisölle joko tuiki tuntemattomia tai sitten ’lasten’ musiikiksi miellettyjä tai niin populäärejä, että on uskaliasta soittaa niitä konsertin päänumeroina. Sibeliuksen puusarjan monet kuviot ovat niin tuttuja, että tulee mieleen Erik Tawaststjernan (vanhemman) sanonta: ”Täytyy olla suuri runoilija rohjetakseen sanoa ’Taivas on sininen'” (tosin Tawaststjerna tarkoitti tällä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalin käännettä d-mollista D-duuriin).

Malmgren tulkitsi Puusarjan op. 75 kyllä omintakeisesti jopa korostaen teosten pienimuotoisuutta ja intiimiyttä ja välttäen kansallispatrioottisia painotuksia. Suomalaisille Kuusi on tietenkin suomalaisuuden symboli. Kun myrsky koittaa musiikin arpeggioissa, se huojuu mutta ei kaadu.

Aarre Merikannon Kaksi kappaletta op. 20 ovat harvoin jos koskaan soitettuja. Oliko Pan sukua sille Merikannon nerokkaalle laululle, joka juuri kuultiin Musiikkitalossa Anu Komsin tulkitsemana?

Erkki Melartinin Kuusi kappaletta op. 118 vuodelta 1923, ovat tuttuja pianopedagogeille, mutta eivät nuo viehkeät karaktäärikappaleet kovin helppoja ole teknisestikään. Syyskuva, Salaperäinen metsä, Noita, Loitsu, Virvatuli, Peikkotanssi ovat supisuomalaisia ohjelmia niille.

Ennen väliaikaa kuultiin vielä Moses Pergamentin Sulamithin tanssi vuodelta 1915 eli siltä ajalta, kun tämä juutalaissyntyinen säveltäjä muutti Ruotsiin. Malmgren on oikeastaan jo toiminnallaan pelastanut Moses Pergamentin Suomessa, järjestämällä hänen musiikkinsa esityksiä ja seminaareja muun muassa Ritarihuoneella, Lisäksi hän on upeasti levyttänyt tämän pianokonserton ja kamarimusiikkia Sebastian Silénin kanssa ja lisää on tulossa, sillä Malmgren valmistelee tohtorin väitöstä Sibelius-Akatemiaan ja siinä Pergament on aivan keskeinen säveltäjä.

Väinö Raition Neljä väritunnelmaa olivat ihastuttavia tutkielmia pianon soinnin mahdollisuuksista, sen impressionistisesta kimalluksesta modernistisessa tekstuurissa, Osat olivat nimelään Haavan lehdet, Punahattaroita, Kellastunut koivu ja Auringonsavua, siis hieman arvoituksellisia.

Väliajan jälkeen jälkipuoliskon aloittivat kaksi teosta, Erik Bergmanin SeptiimitsarjastaIntervalles 1949, jota Liisa Pohjola aikoinaan soitti ja Helvi Leiviskän Canto intima op. 29 nr. 1. Hassua, mutta Bergman kuulostikin suorastaan romanttiselta, vaikka käytti riviteknikkaa ja taas Leiviskä kuulosti modernilta vaikka vasta hipoi atonaalisuutta.

Sitten seurasi konsertin varsinainen painopiste: kantaesitys Paavo Heinisen Etydeistä op. 104a (2007). Oikeastaan etydisarjaa oli jo kuultu muun muassa Tampereen pianokilpailussa 2016, kuten Ilmo Ranta tiesi kertoa ja se on ollut jo pidempään olemassa painettuna. Kyseessä on sangen monumentaalinen, lahjomattoman avantgarden saavutus. Laaja teos jonka kuuleminen saati esittäminen asettaa korkeat vaatimukset. Tätä sarjaa vertaisi mielellään esimerkiksi Debussyn etydeihin – Heininenkin viittaa intervalleihin kuten oktaaveihin ja seksteihin – tai Ligetin etydeihin, jotka kuultiin Helsingissä jo aikoinaan, kun säveltäjä kävi täällä Musiikkieteen laitoksen vieraana ja etydit tulkitsi säveltäjän nimenomaisesta toiveesta Louise Sibour.

Onneksi sain Malngrenilta seuraavana päivänä Heinisen etydien nuotit, sillä oli pakko päästä katsomaan likeltä ja kokeilemaan itsekin, miten ne on oikein tehty. Muistan, kun tapasin säveltäjän opiskeluaikana Pariisin Cité des artsissa 1973, jossa hänkin tuolloin oleskeli sävellystyötä varten… ja selosti pitkät illat ateljeessaan estetiikkaansa.

Sanottakoon suoraan, että etydisarja noudattaa sitä periaatetta, että taide ei saa koristella (schmücken) ja että nykymusiikin tulee olla karua, koska nykymaailmassa ei ole mitään syytä mihinkään hilpeyteen. Tämähän oli Adornon teesi Philosophie der neuen Musik -teoksessa ja siitä tuli kaiken eurooppalaisen sotienjälkeisen modernismin vaalilause. Jos siis kuullaan oktaaveja, pitää Heininen huolen, että toisen käden oktaavit ovat sekunnin tai noonin päässä niistä ja jos kuullaan kvartteja tai sekstejä, sama juttu. Ei ikinä mitään konsonanssia, kolmisointua tai terssiä. Eikä mitään musiikin muodon tavallisia klassisromanttisia funktioita: alkavaa, kehittelevää, päättävää. Musiikki alkaa mistä sattuu ja päättyy vailla mitään kadenssia. Etydeillä on kyllä karakteristiset otsakkeet, jotka ehkä vähän auttavat orientoitumaan tähän peräti ja yhä vieläkin radikaaliin sointimaailmaan: ”pulppuaa”, ”hyppelee”,”kutoilee”, ”sirittelee”, ”inisee”, ”kehräilee”,”suppukämmen”, (tulee mieleen Ingeborg Hymanderin pianonopettajan ’räpyläkäsi’), ”iltalaulu”, ”pistelee”, ”lepokämmen”, ”purskuilee” ja variaatioita. Mutta ei näistä kuulija saa aikaiseksi mitään johdonmukaisia narraatioita.

Säveltäjä on onneksi antanut muutamia ohjeita partituurissa, kun hän sanoo, että etydejä voi soittaa vaikka eri järjestyksessä tai valiten vain muutamia. (John Cagekin sanoi että hän voisi kyllä johtaa kaikki Beethovenin sinfoniat – jos ne saisi soittaa päällekkäin!) Hän myös liittää ne laajempiin sävellyksellisiin suunnitelmiinsa, jotka kuitenkin saattavat olla suurelle yleisölle tuntemattomia. Heininen vertaa etydejään Szymanovskin vastaaviin teoksiin. Ja kertoo että ’etydi’ otsake esiintyy usein hänen tuotannossaan eri puolilla ja ennen kaikkea Opus Sylvanum teoksessa. Hän viittaa myös Palmgrenin etydeihin – esikuvana? – ja neuvoo muodostamaan rohkeasti konsertteja, joissa lajeja sekoitetaan; esimerkiksi etydit limittäin Heinisen pianotanssien kanssa: etydi – masurkka – etydi – valssi – etydi. ”Hivenen pianoa”-sarja ja niin edelleen.

Kun tarkemmin katsoo etydien tekstuuria on todettava, että niissä toki tietyt kuviot toistuvat eli siis on tiettyä redundanssia, ei vain entropiaa: tyypillinen on rinnakkaskvinttien tai kvarttien kuvioinnit ja usein hemiolana: oikean käden neljä tai viisinottia vasemmman käden kolmea, seitsemää, yhdeksää tai muuta vastaan. Oktaavit tai pikemmin noonit esiintyvät usein kompaktina repetitiona säästämättä kuulijaa dissonanssilta. Riitasoinnun ei tarvitse enää edes yrittää miellyttää, mistä jo Nietzsche puhui Tragedian synnyssään. Joskus esitysohjeet hämmästyttävät. Miksi esimerkiksi Variaatio-teoksen tahdissa 88 pitää soittaa cantando sonore, solenne vaikkei itse musiikin subtanssi ole mitenkään sellaista? Miksi osan nimi on Canto vaikkei siinä ole mitään laulullista? Mutta muutoin esitysohjeet ovat ilmeikkäitä ja auttavat kyllä varmaan tulkinnassa. Käden täytyy kyllä olla iso ja yltää reilusti oktaavin yli.

Malmgren toi siis lavalle tämän sangen monumentaalisen suomalaisen pianokirjallisuuden teoksen erittäin vakuuttavasti. Hän pystyy muuntamaan otettaan pianoon, kosketusta ja tekniikkaansa aina tarpeen mukaan, niin että samaan iltaan mahtuu vaivatta herkkää romantiikkaa ja rajua avantgardea.

On aivan selvä, että tämä kantaesitys oli merkittävä tapahtuma musiikkielämässäme. Tempppeliaukion kirkko sopii kyllä pianolle, mutta sen sointi kuulostaa aika erilaiselta riippuen siitä, istuuko edessä vai takana. Tämän havaitsi muun muassa paikalla ollut Meri Louhos. Mutta kyllä piano silti saliin sopii. Hankalampia ovat muut kokoonpanot. Konsertti oli hauskasti otsikoitu Planetaario. Kyllä, tosiaan, ainakin Heininen vei meidät kuin kokonaan toiselle planeetalle!

Eero Tarasti

arvio: Sinivalkoiset sävelet

Anu Komsi. Kuva © Ville Paasimaa.

Kristian Sallinen. Kuva © Antti Rintala.

Helsingin kaupunginorkesteri sunnuntaina 8.12.2024. Kristian Sallinen, kapellimestari, Anu Komsi, sopraano. Musiikkitalo. Konsertti on katsottavissa Areenassa.

Filharmonia juhli suomalaisen musiikin päivää ja Sibeliusta varsin omaperäisellä ohjelmalla…, jossa ei ollutkaan yhtään Sibeliusta. Päänumerona oli tietenkin konsertin päättänyt Leevi Madetojan toinen sinfoniavuodelta 1918, siis tuon ”vara-Sibeliuksemme” merkittävä orkesteriteos, jossa hän astuu esiin Sibeliuksen varjosta. Alfred Einsteinin teoria Grösse in der Musik, musiikin suuruus, ei taidakaan pitää paikkaansa eli että suuren säveltäjän rinnalla on aina toinen melkein yhtä tärkeä niin kuin Mozart ja Salieri, Beethoven ja Cherubini ja niin edelleen. Heidät erottaa tuo moniselitteinen käsite Verdichtung, tiheys, jonka voi tulkita myös psykoanalyyttisesti. Kyllä Madetojassa on tiheyttä, siitä ei ole epäilystä!

Konsertin aloitti mielenkiintoinen uutuus ja tutustuminen ainakin itselleni täysin uuteen säveltäjään Jouni Hirvelään (1982-). Kyseessä oli hänen teoksensa Muistijälkiä/Engrams tältä vuodelta. Sen tyyli, voi sanoa, oli ultra-radikaalia, se koostui pointillistisen kudoksen tavoin irrallisista sointitapahtumista, joita yleensä erottivat tauot. Idea on sama kuin vaikka John Cagen Changes-teoksessa. Tarkoitus oli aktivoida kuulija kuulemaan noiden sointirypäleiden tai -kimppujen mahdollisia yhteyksiä. Ideana hieman sama kuin ranskalaisessa nouveau romanissa, jossa ei ole lainkaan välimerkkejä, tai Apollinairen kalligrammeissa: kuulijan tehtävä on olla aktiivinen muodon luoja ja kenties piilevän narraation erottaja, ei vain passiivinen receiver, kuten sanotaan informaatioteoriassa, tai destinataire, kuten semiotiikka ehdottaa.

Hallitsevana ideana oli hieman agressiivisten vaskien törähdykset versus heleät, harpun, jousien ja puupuhaltimien lausahdukset. Sointi varioi lakkaamatta hienostuneesti. Jos kyseessä oli muistikuvien seuraaminen, ei ollut ihan helppoa tunnistaa, oliko joku sävelkombinaatio kenties jo esiintynyt vai ei. Hieman keskivaiheen tuolla puolen vasket intoutuivat väkivaltaiseen purkaukseen, mutta sitä seurasikin yllättävä suvanto, tyyni katharsis, lähes koraalimainen, lineaarinen tekstuuri kuin vastauksena vaskien tarjoamaan haasteeseen. Lopussa teos vetäytyi jälleen pistemäiseen maailmaansa.

Mukanani ollut bengalilainen tohtoriopiskelijamme, joka tekee väitöstä Helsingin yliopistoon James Joycesta, kysyi: ”What is the philosophy of this music?” Hyvä kysymys! Ei se ainakaan ollut hegeliläinen hyytelömaailma vaan ennemmin atomistinen raehaulikasa, kuten Bertrand Russell on luonnehtinut tuota toista näkemystä. Mielestäni teoksen filosofia oli se, että se johdatti kuulijan ennen tuntemattomiin soiviin universumeihin, joiden merkityksen määrittelee hän itse. Näinhän se on uudessa musiikissa, josta emme voi koskaan etukäteen tietää, millaista se on tai pitäisi olla.

Jatkossa oltiin yhtä avantgarden linjalla mutta sata vuotta aiemmin. Kuultiin kaksi Aarre Merikannon harvinaisuutta Anu Komsin suvereenisti tulkitsemana. Syyssonetti, tumman synkkä laulu vuodelta 1922 ja Savannah-la-Mar vuodelta 1915, hieman romanttisempi mutta yhtälailla hallitsevana tuo Wienin koulun düstere Abblendung des Klanges. Siinä oli ehkä jopa hieman orientalismia. Komsi oli asettunut laulamaan orkesterin takaosaan korokkeelle; en tiedä oliko se oikea ratkaisu koko salin kannalta. Oma paikkani oli E5 vasemmalla eli siinä se ainakin toimi. Komsin dramaattinen esitys oli sangen vaikuttava ja sopi juuri tällaiseen musiikkiin.

Väliajan jälkeen kuultiin lisää vokaalimusiikkia, teoksia joita nimenomaan odotin. Nimittäin äärimmäisen harvoin kuultua Heidi Sundblad-Halmetta (1903-1958). Hänestä muistetaan musiikkipiireissä lähinnä vain se, että hän oli Helsingin naisorkesterin johtaja ja perustaja. Hiljattain kuultiin hänen sävellyksiään konsertissa Välimäen ja Koivisto-Kaasikin teoksen Sävelten tyttäret julkistamisessa Ritarihuoneella. Heti kiinnitin huomiotani ja innostuin: tämähän on todella omintakeista ja luovaa musiikkia. Nyt kyseessä oli kaksi Pan-myyttiin liittyvää teosta, joissa sopraano ja huilu olivat dialogissa keskenään. Oli hetkittäin suorastaan vaikea sanoa, milloin soitto alkoi ja milloin laulu. Jälkimmäisessä Pan-teoksessa Pan soittaa (1955) oli myös hauska tanssillinen välitaite, jota Komsi markkeerasi osuvin elein.

Palatkaamme Madetojaan, hänen toista sinfoniaansahan on tutkinut Erkki Salmenhaara kirjassa Suomen musiikin historia 2. Kansallisromantiikan valtavirta.1885-1918 (s. 311-313). Hän luonnehtii sitä ”kauneuden, luonnon, sodan ja resignaation sinfoniaksi”. Se on tunnustuksellinen teos liittyen säveltäjän kokemiin traagisiin tapahtumiin tuona sotavuonna. Mutta suuret sävellykset eivät tyhjene säveltäjän psykologian kuvaukseen. Sasha Mäkilä on puolestaan laatimassa tästä teoksesta kriittistä editiota ja väitöskirjaa. Sinfonia alkaa Allegro moderato -osalla, rytmikkäällä ostinatoaiheella hieman kuin Sibeliuksen II. Es-sävelen ympärille kietoutuva axis-theme, kuten L. B. Meyer sanoisi, on Salmenhaaran mielestä tyypillistä Madetojaa laskevine tersseinen – siis ei mitään triolikuviota kuten Sibeliuksella niin toistuvasti. Huipennuksen jälkeen siirrytään suoraan andanteen, jonka avaa paimentytön huhuilun puhallinaiheet hyvin lyyrisesti. Nuo aiheet säveltäjä oli kuullut kuulemma Oulunsalon metsissä kesällä 1918. Seuraava osa on teoksessa eniten ajankohtaansa viittaava meluisa, virtuoosinen orkesterifantasia à la Richard Strauss. Toisaalta johtoaiheen omainen marssiteema on mielestäni sukua Vincent d’Indyn Symphonie montagnardin kansanmusiikkilainaukselle. Madetoja opiskeli Pariisissa. Mutta hälyisä orkesterikudos vaimenee ja kooda on Madetojalle ominaista pysähtynyttä lyyrisyyttä tempossa andantino. Säveltäjä palaa sisäiseen perustempoonsa andanteen, hän on löytänyt patrie perdun, kadonneen isänmaansa.

Kristian Sallista kuulin nyt ensi kertaa mittavassa tehtävässä. Hän on yksi näitä uusia hypernuoria kapellimestaritähtiämme, jota jo viedään ulkomaille vinhaa vauhtia. Ulkonaisesti Sallista voisi pitää Robert Kajanuksen reinkarnaationa: hän on ryhdikäs, eleiltään hillitty, tyylikäs ja orkesteria kohteliaasti opastava, miellyttävä lavalla. Yleisö otti hänet vastaan erittäin lämpimästi ja innostuneesti. On jännittävää seurata, miten hänen lupaava uransa kehittyy. Toivon mukaan saamme sentään vielä kuulla hänen johtavan Suomessakin. Konsertissa oli myös paljon musiikkiväkeä, erityisesti nuoremman polven säveltäjiämme.

— Eero Tarasti

arvio: …ja kirkko oli täynnä

Katkelma Requiemin käsikirjoituksesta.

Suomen laulu ja Helsinki Metropolitan Orchestra Sasha Mäkilän johdolla Temppeliaukion kirkossa sunnuntaina 3.11.2024 klo 19. Solistit: Tanja Niemelä, sopraano; Fanny Henn, altto; Eero Lasorla, tenori; Henri Jussila, basso. Suomen laulun valmennus Esko Kallio, korrepetiittorit Joonas Minkkinen ja Timo Latonen. Wolfgang Amadeus Mozart: Requiem eli Messu d-molli KV 626; Felix Mendelssohn: Sinfonia jousille no. 10, h-molli

Temppeliaukion kirkko oli todellakin tupaten täynnä sunnuntai-iltana, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun ajattelee Pyhäinpäivän viikonlopun Requiem-boomia pääkaupunkiseudulla ja varmasti myös maakunnissa. Pelkästään Mozartin kuolematonta teosta esitettiin yhtaikaa monessa paikassa. Yleisö oli saapunut paikalle jo puoli tuntia aiemmin ja syvä harras hiljaisuus täytti salin ennen esityksen alkua. Olivatko he siis tulleet kuin jumalanpalvelukseen vai konserttiin? Siinäpä on kaiken kirkkomusiikin ongelma: onko se kirkollista, henkistä vai uskonnollista (kirchlich,geistlich oder religiös), kuten suuri itävaltalainen musiikkitieteilijä Guido Adler kysyy kirjassaan Der Stil in der Musik (1911). Jos musiikkiesitys on ensisijassa uskonnollinen kokemus, niin voi kysyä, onko siitä sopivaa kirjoittaa musiikkiarvostelua ollenkaan?

Mutta kyllä Mozart jo sinänsä kutsui paikalle kuulijoita, onhan Requiem hänen viimeinen teoksensa, jonka säveltäminen keskeytyi Lacrymosan kahdeksannen tahdin jälkeen.Tuskin sitä voi pitää kuitenkaan minään testamenttina, vaikka mytologisoivat huhut lähtivät välittömästi liikkeelle sävellyksen tuntemattomasta tilaajasta ja mahdollisesta kateellisen Salierin myrkytysteosta. Lääketiede ei ole kyennyt selvittämään, mihin Mozart oikeastaan kuoli. Lähtö tuli äkkiä; hän ei ikinä ollut eläessään erityisen sairas, yhtään matkaa tai konserttia hän ei joutunut peruttamaan. Näin ollen vahva syy voi olla tuon ajan alkeellinen sairaanhoito suoneniskentöineen ja elohopealääkkeineen. Valmistuneiden nuottien käsiala on selkeää, varmaan pöydän ääressä kirjoitettu, ei vuoteessa. Ehkä Mozarti oli vain tuollainen Kurzleben-tyyppi?

Kaikki tämä on tietenkin lisännyt romanttista hohdetta teoksen ympärillä. Se ei kuitenkaan selitä, miksi tämä Requiem on erityisesti yhä niin kiehtova ja myös pohdintoihin haastava teos. Se on siis kirkkomusiikkia, se on selvä. Mozart ei riko lajin rajoja, kaikki perinteisen katolisen sielunmessun osat löytyvät Kyrie eleisonista Sanctukseen. Mutta Lacrymosasta alkaen sävellys ei ole Mozartia, vaan hänen oppilastaan Süssmayeria. Sen huomaa siitä, että musiikki on loppupuolella konventionaalisempaa, sillä Mozart – vaikka pitäytyykin lajin ja muodon rajoihin – tekee aina jotain yllättävää, odottamatonta. Siksi hän onkin Mozart, joka toteuttaa tuota suuren musiikin vaatimusta Verdichtungista, tiheydestä (Alfred Einstein).

Adlerin mielestä taas liturgiselta kannalta ainoa kirkollinen tyyli, joka vastasi kirkon vaatimuksia oli koraali, liturginen rukous. Ja se oli vuosisataisen kehityksen tulosta, puhdasta konventiota (s. 144). Romantikot julistivat sitten a cappellan ainoaksi oikeaksi kirkolliseksi tyyliksi. Katolinen kirkko ei hyväksynyt periaatteessa soittimia lainkaan kirkkomusiikissa. Ongelma oli se, mikä ilmenee wieniläiskassikoilla, mistä Charles Rosen huomautti, nimittäin että soitinmusiikin kautta maalliset musiikin lajit, aariat, marssit ja konsertoivat elementit, kulkeutuivat vakavasta ja koomisesta oopperasta ja orkesterimusiikista kuin salaa kirkkomusiikkiin. Niinpä Haydnilla Mozartilla tai Beethovenilla vaikka sävelsivätkin messuja, ei ollut mitään omaa kirkollista tyyliä. Ainoa keino saavuttaa kirkkomusiikin vakavuus oli arkaismissa, paluussa korkean barokin mestareihin; kontrapunktinen kirjoitustapa ja erityisesti fuugan tekniikka olivat sen tunnusmerkkejä. Mozart oli paroni Swietenin kautta perehtynyt Bachiin ja Händeliin ja sen kyllä kuulee Requiemissäkin. Mutta Mozartin melodinen kyky on tuota varhaisromantiikan Empfidsamkeitia, tunteelllista tyyliä, jonka huipppu on tietenkin tässä tapauksessa Lacrymosa; se liikuttaa kuulijoita aina. Mutta oopperan vokaalityyli pääsi esiin kvartetissa, joiden osuudet olivat jo kuin puhdasta opera seriaa ellei suorastaan buffaa.

Musiikillisessa mielessä Suomen laulun Requiem oli vaikuttava, onhan kuoro todella kappale Suomen musiikin historiaa, sitä johti Heikki Klemetti jo vuodesta 1900 alkaen. Mozartin Requiemin se esitti 1907. Kun laulajia alkoi marssia lavalle, ei siitä tullut loppua ollenkaan. Hyvä kun mahtuivat estradille. Tällaisen kuoron johtaminen, toisin sanoen näin suurten massojen liikuttelu ei ole varmasti mikään helppo tehtävä. Sasha Mäkilä onnistui pitämään teoksen koossa, pitkät fugatot olivat iskeviä ja kontrapunktissaan selkeitä, huippukohdissa yllettiin suuriin ja dramaattisiin hetkiin, jotka pysäyttivät. Kvartetin laulajat oli valittu oivaltaen äänien erilaisuus. Mikä mahtava basso Tuba mirumissa ja selkeästi artikuloivat ja soivat naisäänet. Tenorin loistava bel canto erottui.

Tärkeä rooli oli tietenkin orkesterilla. Mikä on tämä Metropolia, saattaa joku ihmetellä – ei nyt sentään olla Metropolitan-oopperassa. Mäkilä tavoitti monumentaalisia tehoja, mutta periaatteessa hänen johtamistyylinsä on lempeää, pehmeää ja siroa. Hän kyllä sai orkesterinsa myös Mendelssohnissa oikeaan vireeseen sen perpetuum mobile -kuvioinnissa unohtamatta tämän sinfonian ’ahnungsvoll’, aavisteluttavaa (termin suomennos V. A. Koskenniemen) luonnetta – valmistuksena Mozartin aina kohtalokkaalle d-mollille.

Orkesteri on puhtaasti Sasha Mäkilän ehtymättömän tarmon ja sitkeyden tulosta. Se konsertoi hyvin ahkeraan. Mikä on sen taloudellinen perusta? Sasha vastaa kysymykseen:

No tosiasiahan on, että meillä ei ole Helsinki Metropolitan Orchestralle mitään jatkuvaa rahoitusta. Monet projektit ovat siis riippuvaisia lipputuloista. Mukana on ehkä kolmisenkymmentä innostunutta vakisoittajaa (osa ammattimuusikoita), joiden varassa projektit pyörivät – ja päälle sitten kysellään kiinnostuneita ”vapaita” soittajia, joita onneksi aina on löytynyt.

Orkesterin hallinto perustuu myös talkoovoimiin ja idealismiin:

On yhdistys, ja sen hallitus hoitaa vapaaehtoisvoimin kaiken. Vain konserttimestarille ja joillekin harvinaisemman soittimen soittajille maksetaan palkkiot (ja kapellimestarille). Soittajien taustat ovat hyvin monenlaisia – on musiikin ammattiopiskelijoita, eläköityneitä orkesterimuusikoita, musiikinopettajia, jonkin toisen musiikkigenren ammattilaisia, joita huvittaa soittaa klassista, ja sitten tietenkin omistautuneita amatöörejä. Ideana on esiintyä aina useamman kerran samalla ohjelmalla ympäri pääkaupunkiseutua, jos vain budjetti antaa myöten. Temppeliaukion kirkko on ”kotiareena”, jossa mielellään esiinnymme. Teemme omia sinfoniakonsertteja, kuoroyhteistyötä, silloin tällöin oopperaa, ja orkesteri toimii joka vuosi myös kapellimestarikurssini orkesterina.

Tässä tarinassa on jotain liikuttavan tyypillistä Suomen kansan kulttuuritahdosta, joka raivaa kaikki esteet tieltään ja uskoo työnsä arvoon, vaikkei sitä kukaan muu huomaisi. Huomaan muuttuneeni pateettiseksi. Mutta tänä aikakautena on kaikki syy olla sitä. Tämä on se henkinen ja toiminnallinen sisältö, joka kannattaa tuota ”sivistystä”, josta nykyisin niin paljon puhutaan. Paras katsoa kalenterista, milloin ja missä Metropolitan esiintyy jälleen Sashan johdolla.

– Eero Tarasti