
Erkki Melartin Kaarlo Enqvist-Atran maalaamana.
Melartin-näyttelyn avajaiset Kansalliskirjaston Rotundassa 6.2.2025 sekä muotokuvan paljastus ja konsertti Sibelius Akatemian R-talosa 7.2.2025 klo 18.15 ja 19. Muotokuvan maalannut Kaarlo Enqvist-Atra; esiintyjät Sibelius-Akatemian opettajia ja oppilaita
Erkki Melartin -seuran monivuotinen uurastus säveltäjämestarin hyväksi kantaa nyt hedelmää juhlavissa merkkivuoden tapahtumissa, jotka oli sopivasti ajoitettu hänen syntymäpäivänsä tienoille. Kyllä monella on Suomessa jo jonkinlainen Vorverständnis eli ’esiymmärrys’ Melartinista. Pianistien alut ovat soittaneet hänen idyllisiä karaktäärikappaleitaan Finlandia-vihkoista. Oma ensimmäinen syvästi vaikuttanut teatterielämys pikkupoikana oli Topeliuksen näytelmän Prinsessa Ruusunen esitys Melartinin musiikilla Kansallisteatterissamme (vasta myöhemmin tajusin, että koreografiat siihen oli laatinut tanssitaiteilija Ilta Leiviskä).
Näyttelyn ja koko juhlavuoden keskeinen henkilö on Tuire Ranta-Meyer, seuran puheenjohtaja, jolta odotetaan tänä keväänä vielä laajaa ja perinpohjaista Melartin-elämäkertaa. Lisäksi on mainittava kokenut näyttelyiden laatija Inkeri Pitkäranta, joka niin ikään johti Melartin-yhdistystä pitkän aikaa. Näyttely kannattaa käydä katsomassa, jos liikkuu siellä päin kaupunkia. Suuri määrä alkuperäistä esineistöä, muotokuvia, kirjeitä, käsikirjoituksia, valokuvia, esineitä, Melartinin omia maalauksia, mietekokoelmia – kaikki aseteltuina kauniisti tunnelmalliseen hämärään.
Nyt ei voi kuin ihmetellä sitä suunnatonta henkistä tarmoa, varsinaista élan vitalia, joka oli kaiken tuon takana säveltäjän melko lyhyen elämän aikana, sillä hän poistui keskuudestamme jo 62-vuotiaana oltuaan sairaalloinen koko ikänsä. Säveltäjän työnsä ohessa hän ehti opettaa ja toimia Helsingin Konservatorion rehtorina, kun sen rakennus valmistui Eduskuntatalon kupeeseen 1931.
Nyt kuitenkin lähestymme Melartinia ensi sijassa hänen musiikkinsa myötä, ja on se hienoa, että hänen työstään muistuttaa nyt muotokuva konserttisalin aulassa jättimäisen Sibelius-portretin vieressä (näyttelyssä oli hänestä kookkaampiakin kuvia, muun muassa yksi olisi tähän sopinut siellä vitriinissä, mutta sen jo omistaa Pekka Hakon mukaan Teosto, jota sitäkin Melartin ehti johtaa. Joka tapauksessa tämä Atran maalaama henkevä kuva löysi tiensä Ranta-Meyerin ansiosta Hyvinkään kaupunginkirjastosta lopulta tähän sille kuuluvaan paikkaan. Rehtori Kaarlo Hildén otti sen vastaan Taideyliopiston puolesta.
Konsertin ohjelmisto valotti Melartinin säveltäjänprofiilin valoja ja varjoja. Erkki Salmenhaara toteaa laajassa artikkelissaan säveltäjästä kirjassa Suomalaisia säveltäjiä (1994, 304-313), että hänen tuotantonsa kaksi pääaluetta ovat ”tyylillisesti uudistuksellinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen vakava musiikki ja kevyempi salonkityyliä lähelläoleva käyttömusiikki”. En nyt kuitenkaan jälkimmäistäkään ryhmää laskisi tuohon tunnettuun triviaalimusiikin kategoriaan, joka on lähellä kitshiä (saksalaisten teoreetikoiden mukaan). Hänen miltei kansanmusiikiksi muuntuneet sävelmänsä Totuuden henki. Minä metsän polkuja kuljen Mirjamin laulu, Häämarssi, Perhosvalssi ja niin edelleen ovat kaikki aitoa ja omakohtaisesti tunnettua estetiikkaa. Sibelius-Akatemian konsertissa ei nyt kuultu näitä kaikkein tutuimpia sävelmiä, mutta saatiin silti hyvin tuntumaa Melartinin eri tyyleihin.
Konsertin avausnumeroa Marionnettes op. 1 (1897) ei varmaan kukaan ollut kuullut aiemmin… niin, opus yksi eli kaiken alku! Todella hauska teos, oikea ilopilleri keskellä suomalaiskansallista synkkyyttä. Lievästi wagneriaaninen Duo amoureux eli 3. osa toi mieleen Reynaldo Hahnin Duo mimén. Adieux au soir tombant. Neliosaisen neljän käden sarjan pianolle soittivat mestarillisesti Kirill Kozlovski ja Ilmo Ranta. Todellinen harvinaisuus, toivottavasti nyt tuli löydettyä jatkoonkin!
Ruusu-Maaria Brousseau, laulu, ja Joona Uusitalo, piano, esittivät sitten kolme laulua V.A. Koskenniemen runoihin. Vanha Fauni oli yllättäen diskantissa ostinatokululla, jota ei liittäisi vanhuuteen. Mutta siinä oli myös villiä dramatiikkaa.
Samuel Eriksson soitti sarjan Noli me tangere. Stämningsbilder op. 87 ”Metsän synkän sokkeloissa…” lauletaan lumitunnelmassa; pyhäaamun tunnelma huipentui kirkonkelloihin; Aning on vähän kuin Tristania, Höstvind on ilmeisesti Chopinin b-mollisonaatin finaalin innoittama. Kiinnitin jo huomiota, miten näissä lyhyissäkin kappaleissa on usein dramaattinen ja juuri oikeasti mitoitettu huipentuma. Jos väittää Melartinia miniatyyrisäveltäjäksi, niin siinä ei ole välttämättä halveeraamista, sillä suppeassa muodossa voi ilmaista keskittyneesti sanomaansa paljon tiiviimmin ja vakuuttavammin kuin vuolaan monisanaisessa musiikissa. Eriksson on myös taidokas ja tyylin hallitseva muusikko.
Joona Uusitalo palasi lavalle soittaen tutun kappaleen I höjden op. 98 nro 3 (1918?). Muunnesointujen ilmeikkyys kiinnitti huomiota tässä herkässä tulkinnassa.
Laulun vuoro tuli sävelmällä Klarer himmel, joka on alun perin Paul Verlainen teksti, mutta Melartin käytti saksalaista käännöstä. Miksei hän säveltänyt suoraan ranskalaista? Lyhyeen melodiaan oli lisätty myös viulustemma (Aimar Tobalina).
Ensimmänen puoliaika huipentui Jenni Lättilän tulkitsemaan kolmeen lauluun saksalaisiin teksteihin. Heinen Der Tod das ist die kühle Nacht op. 42 on myös Brahmsin säveltämä… ja siitä muuten on kokonainen Musiikki-lehden numero (toim. Lauri Suurpää) omistettu sen erilaisille analyyseille. Jenni Lättilä on vaikuttava, upea ilmestys lavalla, hän ottaa heti yleisönsä ja nyt Kozlovskin myötä hän lisäsi draamallista painotusta Melartiniin.
Väliajan jälkeen siiryttiinkin enemmän soitinmusiikin puolelle. Sibelius-Akatemian käyrätorvikvartetti (jota kutsuttiin hauskasti ’corni’ ja yhtyeen nimi oli Moi Horn Quartet)esitti pienen kvartetin op. 185. Ei voi mitään sille, että tuo kärätorvien sointi on oma genrensa, joka heti tuo mieleen Weberin Taika-ampujan ja Paciuksen Kaarle Kuninkaan. Kvartetissa soittivat taidokkaasti Borge Rekstad, Tiago Nogueira, Rodrigo Freitas ja Yi-Ling Shih. Muuten jo nimet paljastavat, miten kansainvälinen laitos Sibelius-Akatemiasta on tullut.
Seurasi jakso lauluja Ture Aran ohjelmistosta, muun muassa Runebergin, Kallion, Hamsunin ja Melartinin itsensä teksteihin. Olen kuullut Ture Aran laulua opereteissa Mikkelissä. Hän oli Melartinin ystävä Ruusu-Ristissä. Sureva oli sävyltään traaginen. Pan oli yllätys, sillä siinä Melartin yhtäkkiä lainaa kansalaulua Tuolla mun kultani ain’ yhä tuolla… Kun et tule jo, kun et tule jo… Mitä se tarkoittaa? Pan on mytologinen, villi, metsäinen hahmo, joka kuitenkin kaipaa kiihkeästi inhimillistä lämpöä Hamsun runossa ja Melartinin musiikissa. Siksi tuttu kansansävelmä on kuin lupaus sellaisesta muutoin pakahduttavan tunnepitoisessa laulussa. Taidemusiikissa on toki vastaavia tapauksia, esimerkiksi Schumann lainaa C-duurifantasiansa ensi osan lopussa Beethovenin laulua An die ferne geliebte. Mutta ei juuri kukaan nykyajan kuulija sitä enää osaa tunnistaa! Sitä vastoin Tuolla mun kultani tunnetaan tietenkin Suomessa ja siihen voi reagoida välittömästi. Petteri Salomaa laittoi tähän kaiken taitonsa ja kokemuksensa oopperalavoilta ja onnistui! Yleisö liikuttui tästä sydämeen käyvästä tulkinnasta, jossa Ilmo Rannalla oli myös tärkeä rooli: hän kuunteli tarkoin laulajan vivahteita ja fraseerausta tullen esiin ja vetäytyen tarvittaessa.
Loppuun oli säästetty siirtymä absoluuttiseen musiikkiin. Melartinhan itse piti päätyönään kuutta sinfoniaansa (on vähän harmi, että siitä voidaan olla eri mieltä). Jousikvartetosta nro 4 F-duuri op. 62 (1908-1910) kuultiin jo edellisenä iltana Kansalliskirjaston Rotundassa ensimmäinen ja kolmas osa. Nyt kuultiin koko teos. Moderato-osassa Melartin kirjoitti sujuvaa lineaarista tekstiä; siinä on myös kansanomainen sivuaihe ja vapauttava melodia loppupuolella kaiken yllä. Scherzo on aluksi fugato raisussa kolmijakoisessa rytmissä: tässä on topos ’laukkaavat hevoset’ pastoraalityyliin; sitten sen ylle kohoaa harkitun kulmikas ja kömpelö suomalainen teema vähän kuin Uuno Klamilla. Andante on melankolisen ilmaiseva. Loppu osoittaa jo, samoin kuin ensi osa, taipumusta hieman bruckneriaanisiin Steigerungsanlageihi eli huipennussuunnitelmiin – piirre, jonka Helvi Leiviskä sitten peri sinfonioihinsa – vaikka Melartin sanoikin Helville tämän orkestraatiosta: ”Hups. Olettepas te maalannut paksusti!” (Ks. Eila Tarasti: Nouse ole kirkas, Helvi Leiviskän elämä ja teokset). Viime osassa on unisonohuipentuma hieman sibeliaaniseen tai tshaikovskiaaniseen tapaan.
Kvartetto on ehdottomasti mestariteos, jonka tulisi nyt levitä ohjelmistoihin. Siitä sai myös erittäin myönteisen kuvan juuri tämän eittämättä virtuoosisen Sibelius-Akatemian Ainola-kvartetin, Aimar Tobalna, Margaux Rouzeau, Harry Swanston ja Nadia Barrow, esittämänä. He valloittivat ja suorastaan villitsivät yleisön. Musiikki ei tunne rajoja!
–Eero Tarasti