Kuva © E. Tarasti.
Johann Strauss nuorempi: Mustalaisparoni, operetti; alkuperäinen näytelmä Ignaz Schnitzer Mor Jokain, sovitus Ulrich Baumgartner. Ohjaaja Ville Saukkonen, kapellimestari Tomas Takolander, koreografi Osku Heiskanen, puvustaja Rita Lampinen, lavastaja Mikko Rantanen, projisoinnit Mils Krogell, korrepetiittori Jussi Miilunpalo. Ensi-ilta Keuda-talossa 10.10.2026 klo 17.
Mustalaisparoni Keravalla! Mahtavaa, sinne täytyy heti mennä. Nimittäin tuoreessa muistissa on vielä vuoden takainen sykähdyttävä Valkoinen hevonen. Näin sen tuolloin kolme kertaa (mitä en kehdannut sanoa kollegoilleni). Joka tapauksessa Kerava on onnistunut taas kokoamaan laajat kulttuurivoimansa tällaiseen kollektiiviseen yritykseen, joka on mittakaavaltaan oopperan luokkaa. Näin totesi väliajalla Petteri Salomaa ja kertoi nähneensä operetin jo 1972 Kansallisoopperassamme. Kuten Merja Halmetoja sanoo esipuheessaan käsiohjelmaan: ”Suuri esiintymiskoneisto sekä lukuisat kulissien takana työskentelevät ihmiset ovat loihtineet näyttämölle Straussin maailman […] olemme saaneet kokea yhdessä tekemisen riemua, kaikkea sitä mikä tekee elävästä musiikkiteatterista ainutlaatuisen taidemuodon.” Niin, voi todeta että tämä on sitä aitoa kulttuurianimaatiota, jollaisen perustuu eri paikkakunnilla elinvoimanen musiikkikulttuuri. On selvä, että perustana on lukemattomien innostuneiden taiteen ystävien yhteisö, joka ansaitsee kiitokset ja rohkaisun jatkoon.
Mustalaisoperetin juoni on sinänsä sekava ja tyhjänpäiväinen, mutta juuri niin pitää ollakin, tämähän on operettia. Ja operetti taas on wieniläisen tai itävaltalaisen kulttuurin tyypillisimpiä ilmentymiä. Tässä maassa ei olla vakavia, vaan kaikki on gemütlich, mukavaa, ja se juuri erottaa heidät yhteisesä kielestä huolimatta saksalaisista. Wieniläinen pianoprofessori Bruno Seidlhofer kertoi Suomessa käydessään tunnetun anekdootin: Mikä erottaa saksalaisen itävaltalaisesta? Saksalaiselle tilanne on vakava, mutta ei katastrofaalinen. Itävaltalaiselle tilanne on katastrofaalinen – mutta ei vakava.
Sinänsä Mustalaisparonin tapahtumat johdattavat pohtimaan sitä hyvin keskeistä kysymystä, että miten tuossa keisarinna Maria Teresian hallitsemassa maassa 1740-luvulla – johon Mustalaisparonin juoni sijoittuu – saattoi syntyä jotain niin nerokasta kuin taidemusiikin klassinen tyyli. Mozart, Haydn, Beethoven ja niin edelleen. Yksinkertaisesti tämä on tapaus musiikin ja taiteen suhteesta yhteiskuntaan. Toisin sanoen kyse on episteemeistä, joista joskus versoo jotain näin nerokasta. Mutta mikä on se mekanismi, joka tekee tämän välitystyön?
Itävalta-Unkarin vanhoillinen keisarikunta, konservatiiviset arvot, uskonnollinen ahdasmielisyys (protestanttien, juutalaisten, romanien ym. syrjiminen), järjettömät sodat ja taistelu keisarin kruunusta – kuinka on mahdollista, että tämän keskipisteessä oli monikulttuurinen ja elämäniloinen Wien ja että wieniläiset pystyivät siihen. Vai onko niin, että juuri yhteisö, jossa on keskenään ristiriitaisia episteemejä, onkin hedelmällinen suuren taiteen synnylle?
Maria Teresa halusi olla Landesmutter ja ainakin hänestä on näkyvä muisto Schönbrunnin linnassa ja puistossa, jossa on Johann Straussin patsas. Wieniläiset tahtoivat erota saksalaisista, jotka olivat liian kunnianhimoisia ja tarmokkaita, siinä missä wieniläinen mieluummin meni teatteriin, tai kahvilaan keskustelemaan taiteesta ja kulttuurista. Parhaiten tätä atmosfääriä on kuvannut Stefan Zweig kirjassaan Eilispäin maailma (Die Welt vom Gestern). Zweig kävi koulunsa Wienissä rakennuksessa, jossa itsekin aikoinaan opiskelin saksan kieltä Wienin Sommeruniversitätissä. Tosin Zweig inhosi tätä koulua ja sen jäykkyyttä. Kaikki oli peräisin Maria Teresian kaudelta, jolloin hän halusi jo sulkea juutalaiset gettoihinsa, mistä ei tullut mitään hänen älykkäämpien ministeriensä vastustuksen johdosta. Silti kun yhä vieläkin kysyy itävaltalaisten identiteetistä, ketkä ovat heidän ikoniset henkilönsä, ne ovat Johann Strauss, Mozart ja Maria Teresia.
Itävalta-Unkari oli monikansallinen valtio, joka kävi alinomaisia sotia mutta menestyi silti. Tämä maailma on myös Mustalaisparonin taustana.
Siinä tapahtumat sijoittuvat Banaattiin eli Temesvarin ympäristöön ja Wieniin vuosina 1740-42. Nuorukainen Sandor Barinkay on päähenkilö, joka palaa takaisin kotiseudulleen, josta hänen perheensä pakeni turkkilaissodan riehuessa. Mutta perheen tilukset ovat joutuneet siankasvattaja Zsupan haltuu. Barinkayn raunoitunutta linnaa asuttavat romanit. Sando kosii Zsupan tytärtä, mutta hän, Arsena, torjuu tämän alempiarvoisena; nuori pehtori Ottokar rakastaa Arsenaa salaisesti. Mutta paikalle palaa myös itävaltalainen komissaari, joka yllättäen löytääkin entisen puolisonsa kotiopettajattaren Mirabellan, josta joutui aikoinaan eroon. Alueen romanit ja myös vanha Csipra tunnistavat Sandorin entisen tilanherran pojaksi ja ottavat hänet isännäkseen nimittäen häntä mustalaisparoniksi. Titteli ei kuitenkaan kelpaa Arsenalle, Sandor purkaa kihlauksensa ja hän onkin itse asiassa rakastunut Czipran kasvattityttäreen Saffiin ja ottaa hänet vaimokseen.
Komissaari edustaa kuitenkin Itävallan siveyskomissiota ja on kauhuissaan, kun Sandor viettää hääyötä esi-isiensä linnan raunioilla. Czipran avulla Sandor löyää aarteen, joka sijaitsee puun juurella suvun mailla. Kuka sen oikeastaan omistaa ja epäsäätyinen suhde ovat riidan aiheita. Paikalle saapuu nyt keivi Homonay, joka kerää husaarijoukkoja sotaan. Kaikki miehet tulevat viinin avulla värvätyiksi. Saffin syntyperä paljastuu pashan tyttäreksi; Sandor masentuu ja lähtee sotaan.
Kolmannessa näytöksessä husaarijoukot saapuvat Wieniin sotimisen jälkeen. Komissaari Carneron siveyskomitea lakkautetaan ja hän menettää työnsä. Miehiä palkitaan ansioista. Sandor saa nyt kreiviltä oikean paronin arvonsa ja oikeuden aarteeseen. Ottokar ja Arsena voivat nyt mennä namisiin ja Saffi palaa ylättäen, jolloin Sandor voi uudessa arvossaan avioitua hänen kanssaan. Tyypillistä, että vasta Itävallan armeijan upseeri voi päästää sankarin pälkähästä, sivuuttaa rasismin ja kohottaa hänet oikeaan arvoonsa eikä silloin ole enää väliä onko hän mustalais- tai joku muu paroni.
Juonesta ei tietenkään jää paljon mieleen kerrottuna, se täytyy nähdä; on sanottava, että Ville Saukkosen ohjaus teki kaikkensa tehdäkseen tästä kohellusten sarjasta nautittavaa teatteria. Hän harrastaa huumoria kaikissa yksityiskohdissa, myös lavasteissa, taustakuvissa ja tanssijoiden elekielessä, mennen joskus myös groteskin puolelle.
Pystyykö musiikki tekemään tästä sekavasta tapahtumasarjasta seurattavan? Kyllä ja ei. Nimittäin olettaisi, että Tonava kaunoisen säveltäjän kynästä tulisi jatkuvasti vastaavaa myös operetissa, mutta näin ei mielestäni ole etenkään teoksen alkupuolella. Kuulija saa kauden standardia funktiomusiikkia, mitään ei jää siitä erityisesti mieleen. Huomio on näyttämön toilailuissa. Mutta kolmannessa näytöksessä kun palataan Wienin, sävy muuttuu; nyt saadaan vihdoin sarja hersyviä valssisävelmiä ja päästään oikeaan operettitunnelmaan. Tietenkin myös alkupuolella on kansallista väriä mustalaistematiikassa ja unkarilaisuudessa omina topoksinaan. Mutta vasta kun päästään husaarien Wieniin on palattu kotiin.
Kuitenkin Keravan ooppera teki tästä erttäin nautittavan taide-elämyksen. Orkesteri oli koko ajan mukana iskuvoimaisena Tomas Takolanderin käsissä. Kuorot kunnostautuivat ja heillä onkin runsaasti vaativaa laulettavaa. Tanssijoita seurasi myös mieluusti juonen elementteinä. Pääroolien laulajissa oli jo kokeneempia oopperassa esiintyneitä kuten Ann-Marie Walsh voimakasäänisen vanhan romaninaisen Czipan roolissa. Päätehtävä Sandor oli annettu aivan oikein tenori Casper Lambergille joka oli myös näyttämöllisesti vaikuttava. Samoin jyhkeä huraarikomentaja Petter Korkman. Komissaaria esitti Kari Storckovius monine puherooleineen. Arsena oli Henrietta Grünn, Ottokar oli Antti Tuomaala ja ennen kaikkea Saffi, Fanny Henn – kaikki varmasti mukana jo lupaavien laulajanurien virrassa. Yhteislaulu oli myös aivan saumatonta. Kuoro oli hyvin valmennettu ja liikkui sulavasti lavalla koreografian mukaisesti, ja samoin romaneja, sirkuslaisia, possuja ja husaareja esittävät tanssijat.
Ennen kaikkea yhteinen innostus oli konkreettisesti aistittavaa eikä ilman sitä kuulijaakaan saataisi mukaan uskomaan operetin satumaailmaan.
– Eero Tarasti
