Amfion pro musica classica

arvio: Turkulaisten veijarikonsertti Helsingissä

Kuva E.Tarasti

Radion Sinfoniaorkesterin keskiviikkosarja Musiikkitalossa 18.11.2026 klo 19. Vieraana Turun Filharmoninen Orkesteri, kapellimestari Kevin John Edusei, viulu Minami Yoshida. Dora Pejačević : Alkusoitto op. 49; Max Bruch: Skotlantilainen fantasia viululle ja orkesterille op. 46; Zoltán Kodály: Háry János -sarja; Richard Strauss: Till Eulenspiegelin lystikkäät kujeet, sinfoninen runo op. 28.

Onko turkulainen Helsingissä vähän niin kuin American in Paris? Ei lainkaan, vaan päinvastoin: helsinkiläinen Turussa on kuin American in Paris. Turkuhan on miltei Pariisiin verrattava kulttuurin kehto – vaikka muistaakseni Mikkeli oli Savon Pariisi ja Jyväskylä Keski-Suomen Ateena.

Joka tapauksessa minut hälytti paikalle orkesterin nuori alttoviulutähti Alexander Pozdniakovas eli muusikkopiireissä Santtu. Päätinkin lähteä, sillä ajattelin tehdä vertailua, missä määrin Turun filharmonian kvaliteetti, josta jo raportoin Amfionissa pari päivää sitten, oli peräisin Fuugan lumoavasta akustiikasta vai missä määrin se oli orkesterin varsinaista olemusta. Konsertti olikin loppuun myyty, varmaan kaikki Helsinkiin emigroituneet turkulaiset olivat rynnänneet paikalle.

Ohjelmisto oli mielenkiintoisen persoonallinen ja näin jälkeen päin ajatellen valittu orkesterin vahvuuksia heijastaen. Oliko kyseessä jotenkin folkloristinen programmi, kun oli unkarilaista, kroatialaista, skotlantilaista ja kansanomaista saksalaista? Tuskin, sillä nuo vaikutteet oli kaikki suodatettu taidemusiikin 1900-luvun vaihteen loisteliaimpiin orkesteriväreihin ja tekniikoihin. Dora Pejačević (1885-1923) kuuluu sarjaan unohdettuja naissäveltäjiä, jotka nyt saavat ansaitun kunnian palautuksen. Hän on myös Kroatian musiikin suuruuksia, jonka teoksia ehdittiin aikoinaan jo esittää Keski-Euroopan suurissa saleissa. Alkusoitto ol nimensä mukaisesti suppea, mutta voimakkaita dramaattisia sävyjä sisältävä hieman Brahms-Straussin-linjaa noudattava teos. Mielellään kuulisi tämän jälkeen hänen pianokonserttonsa 1913 tai sinfoniansakin 1916-1917/1920.

Max Bruchin viuluteoksista taas sitä aina odottaa kuulevansa viulukonserton. Nyt olikin vuorossa Skotlantilainen fantasia, jossa viulu on tietenkin keskeinen, mutta jää jotenkin obligato-ääneksi orkesterin päälle. Teoksen soitti kyllä erittäin vivahteikkaasti Minami Youshida, ja vaadittaessa sangen virtuoosisestikin. Mutta paikalleni E-sektiossa vasemmalla ylhäällä viulu soi aika etäältä, nyt olisi tarvittu Fuugan akustiikkaa! Itse teos on jonkinlainen maisemakortti Skotlannista, se alkaa synkästi – ei silti onhan Edinburghkin tietyssä mielessä synkähkö kaupunki harmaine kivilinnoineen. Sitten teoksessa seuraa skottilaisia teemoja ja rytmejä sekä kvinttiharmonioita eli elementtejä, joita tietämätönkin voisi pitää skottilaisina. Ainakaan se ei ollut British–tyyliä à la Elgar. Muistan, kun vierailin Edinburghin yliopiston musiikkiosastossa ja vahingossa sanoin olevani Englannissa, jolloin isäntäni,Independent-lehden musiikkiavrvoslija Raymond Monelle, totesi: Jollet heti lopeta tuota, sanon, että olet Helsingforsista! Bruchin teos oli sinänsä fantasiarakenteineen harmoninen kokonaisuus, värikäs ja myös dramaattinen.

Konsertin pääpaino lankesi ehkä kuitenkin jälkipuoliskolle. Kodálya pidetään Unkarin musiikin perustajana, ja hänen musiikkikasvausmetodinsa on levinnyt laajalti, Suomeenkin. Mutta kun kuullaan Hary Janos –sarja, kuulija odottaa vain yhtä osaa, tuota kuuluisaa Hary Janosin teemaa Intermezzossa, jota soitetaan monin sovituksin. Nyt se kuultiin varmaan alkuperäisenä, jossa jokin Unkarin folkloren gussli-tyyppinen (se taitaa olla nimeltään cimbalon) soitin antoi omaa väriään. Hary Janosin tarinat ovat hassunkurisen kerskailevia, joten tämä musiikkikin on narratiivista, mutta perustuu välähdyksenomaisiin soitinsooloihin ja niiden grotesteihin vastakohtiin.

Zoltán Kodály noin 1930. (c) Wikipedia.

Saatiinkin siis oiva johdatus sitten päätösnumerolle Till Eulenspiegelille. Sen pääahe tuo aina mieleen yhden musiikkianalyyttisen kokeilun, jossa tuo kuuluisa ilkikurinen teema johdetaan jostain niin ylevästä kuin Schubertin C-duuri sinfonian pääteemasta. Tämä Strauss-numero on taitavalle orkesterille loistava tilaisuus näyttää kykyjään.

Näin oli juuri Turun filharmonian kanssa, jota maineikas Levin John Edusei johti erittäin tottunein otten. Hän saattoikin luottaa tähän orkesteriin. Erityisesti ihailtavaa on puhaltimien ja vaskien soolot ja yhteistyö, ne reagoivat toistensa soloihin murto-osasekunnin tarkalla ajoituksella ja artikulaatiolla. Ovatko he saaneet koulutuksensa Ranskassa, puhallinmusiikin valiomaassa? Mistä he ovat oppineet tuollaisen varmuuden? Myös jousisto työskenteli valppaasti; Santun alttoviulusoolo oli erittäin ilmeikäs. Joka tapauksessa tällä orkesterilla on aivan oma profiilinsa ja sointinsa – jo sinänsä eikä vain määrätyissä olosuhteissa. Quod erat demonstrandum!

– Eero Tarasti

arvio: Viulun ja orkesterinjohdon aatelia

Kuva E.Tarasti

HNMKY:n Sinfoniaorkesterin konsertti sunnuntaina 15.11.2026 klo 17 NMKY:n salissa Vuorikatu 17. Kapellimestari Tapio von Boehm; Elias Nyman, viulu. Edward Elgarin viulukonsertto op. 61; Serge Prokofjev: Romeo ja Julia orkesterisarja nro 2.

Tämä konsertti oli yksi niistä lukuisista musiikkitapahtumista, joita oli tarjolla Helsingissä kyseisenä iltana. Ne, jotka tämän valitsivat, eivät varmasti pettyneet. Paikka on kyllä tuttu, NMKY:n orkesterissa siellä soittivat aikoinaan sellaiset legendaariset henkilöt kuin muun muassa Totti Carlander-Reutenfelt ja Aarni Leiviskä, Helvi Leiviskän nuorempi veli. Vanha kansakouluni on ihan vieressä ja toi mieleen musiikkielämyksiä siellä, kuten baletin Prinsessa Ruusunen. Sali on tunnelmallinen, perällä Kristus-aiheinen fresco, lainaus psalmeista, korkeutta on riittävästi jopa näinkin isolle orkesterille. Hämmästyttävää, että on saatu yhteen näin täydellinen kokoonpano, esimerkiksi vaskiakin on aivan riittävästi.

Tapio von Boehmin ansio on, että orkesterin taso on huikeasti noussut aiemmalta kuulemaltani (en tosin muista tarkkaan, milloin se oli). Hän tekee pääkaupunkiseudulla muutenkin sangen kunnioitettavaa työtä ei-ammattilaisorkesterien parissa, jotka suoraan sanoen kuulostavat usein jo aivan ammattilaisilta. Ei ole monta viikkoa siitä, kun kuultiin Uuden ajan ensemblea Tapion johdolla, ja Sipoon orkesteri on soittanut laadukkaita ohjelmia jo pidempään. Tapio von Boehmillä on ilmiömäinen kyky innostaa soittajat ylittämään itsensä. Nyt Elgarin melko harvoin kuultu viulukonsertto alkoi heti täyteläisen dramaattisella soinnilla ja energialla. Juuri tällaista sinfonista otetta tämä teos vaatiikin, sillä siitä vaistoaa kyllä uutteran temaattisen työstämisen, tiettyjen johtoaiheiden vilahtelun kautta eri osien. Tekstuuri on kuin Wagnerin jatkuvan ylimenon taidetta, eräänlaista ’puhuvaa’ orkesterin käsittelyä. Kuulijan on melko vaikea hahmottaa teoksen muotoa perinteisten kaavojen mukaan. Onneksi Tapio von Boehm näytti myös musiikkitieteilijän taitoja ohjelmatekstin analyysissa, joka kannatti lukea ennen esitystä.

Edward Elgar 1900-luvun alkupuolella. (Wikipedia; public domain..)

Mutta mitä sanottavaa nyt keksisi Elgarista, jonka musiikki on aina niin siloiteltua, romanttista, soivaa, lyyristä, ei kovin dramaattista ja kohtuullista hieman samaan tapaan kuin Brahmsilla? Ranskan musiikista vertauskohtana voisi olla César Franck, joskin Elgarin sävelkieli on vähemmän kromaattista. Useimpien assosiaatiot menevät tietenkin Pomp and circumstanceen, jonka hymnimelodia on kuin brittiläisen imperiumin symboli, tuoden mieleen Pokka pitää -sarjan Mrs Buckettin. Sitähän lauletaan Proms-konserteissa. Pohjimmaltaan siinä ollaan kuitenkin sangen likellä Wagneria. En nyt halua häntä tuputtaa joka paikkaan, mutta muistan kun kerran Charles Rosen harjoitteli yliopiston juhlasalin flyygelillä ja tuli puheeksi Elgar. Hän soitti tuota kohtaa ja heti perään Parsifalista Graalin ritarien marssia: ihan samaa musiikkia todellakin!

Kun konsertto alkoi, astui solisti sisään hyvin erilaisella materiaalilla kuin orkesteri. Minusta tuntuu, että Elias Nymanilla ja Tapiolla oli vähän eri näkemys tästä teoksesta. Tapion mielestä se oli dramaattinen, hän tarvitsi paljon eleitä ja liikkuvuutta – joskin ehkä ne olivat tarpeen juuri tämäntapaisen soittajiston sytyttämiseksi. Joka tapauksessa kun viulu tuli mukaan, se oli hienostunutta ja rauhallista intonointia. Ennen kaikkea ratkaisevaa oli Elias Nymanin soittimen laulavuus, jalo sointi. Olen aina ihmetellyt, että joillakin viulisteilla on se hallussaan, toisilla ei. Eli vähän niin kuin pianossa Rolf Bergroth sanoi aikoinaan: Toiset oivaltavat, toiset eivät!

Oli miten, ei tarvitttu montakaan tahtia Elias Nymanin soittoa, kun saattoi huoata: Ihanaa, tätä täytyy saada lisää, tähän ei kyllästy. Olen keskustellut tästä viulun laulavuudesta monien kanssa, sillä on suuriakin viulisteja, joilta se puuttuu. Se ei ole vain hienon arvosoittimen ansiota, vaan jotenkin käsien toiminnan ja kuuloaistin yhteispeliin pohjautuva ilmiö. Eliaksen opettajista ainakin Ilja Gringoltsilla on tällainen ääni, muistan kun hän esiintyi Musiikkitalossa; Elgarin konserton Elias oli kaiketi jo valmistanut hänen johdollaan.

Muuten Nymanin soittoa on nautinto kuulla sen erinomaisen professionellin leiman johdosta, mikä ei tarkoita minkäänlaista kuivakkuutta, vaan vakaata, varmaa otetta niin musiikkiin kuin soittimeenkin. Minulla on ollut ilo todeta nämä kvaliteetti hänessä myös kamarimusiikissa; hän on soittanut vaativia teoksia HYMSin ensemblessa kuten Sibeliusta, Chaussonia ja Hahnia. Erityisen tarkka hän on rytmin täsmällisyydestä. Tietenkin tuo kyky kehittyy jo orkesterinsoitossa sinänsäkin.

Niinpä hänen viulunsa soi kauniisti kaikissa otteissa, niin korkeissa yläsävelissä kuin rajummissa kaksoisotteissa ja kadenssin virtuoosisissa välähdyksissä.

Elgarin konsertossa on mielenkiintoista, kuten kaikissa konsertoissa, solistin ja ritornellojen dialogi. Usein viulu ei toista anaforan tavoin sitä, mitä orkesteri edellä tarjoaa, vaan lähtee omille teilleen. Mutta tätä sangen pitkäkestoista teosta estää hajoamasta tuo niin sanottu temaattinen työstäminen, motiivien verkosto, josta sitten erottuu jokin johtoaiheen tapainen kuin koko konserton symboliksi. Sellainen oli kai tuo Windflower-aihe. Pidän Nymanin tulkintaa tästä vaativasta konsertosta merkittävänä saavutuksena. Olisi kiintoisaa kuulla tämä sama hänen tulkintanaan vaikka Turun Fuugassa, joka on nyt päivän puheenaihe. Mutta tällaisissa pienemmissä saleissa ja orkestereissa on myös aivan oma viehätyksensä. Itse asiassa soitto tällaisessa yhteisössä luo juuri sitä koko suomalaisen musiikkikulttuurin kivijalkaa, johon kaikki perustuu.

– Eero Tarasti

arvio: Turun dionyysinen hurmio

Kuva E.Tarasti.

John Storgårds. Kuva Giorgia Bertazzi.

TFO/John Storgårds ja Karita Mattila. Kuva Tuomas Tenkanen.

Turun Musiikkitalo Fuuga, Konserttisali, Avajaiskonsertti 13.11. klo 18. John Storgårds, kapellimestari; Karita Mattila, sopraano. Turun Filharmoninen Orkesteri. Richard Wagner: Alkusoitto oopperasta Nürnbergin mestarilaulajat; Jean Sibelius, Viktor Rydberg: Höstkväll; Jean Sibelius, Johan Ludvig Runeberg: Den första kyssen; Viktoria Polevá: Eiren; Alban Berg: Sieben frühe Lieder; Jean Sibelius: Lemminkäinen op. 22.

Joskus maksaa vaivan herätä aamulla varhain, ajaa autolla hämärässä ja sateessa pari sataa kilometriä, seikkailla Turun sekavassa liikenteessä, etsiä hotellia… ja päätyä Fuugaan! Palkinto on nimittäin mahtava. Ensi reaktioni tässä konsertissa oli käyttääkseni ranskalaista ilmaisua: stupéfiant, tyrmistyttävä. Nimittäin positiivisessa mielessä. Siksi haluaisin tässä lainata Friedrich Nietzschen mielestäni parasta teosta, Die Geburt der Tragoedie aus deim Geiste der Musik eli Tragedian synty musiikin hengestä. Siinä filosofi luonnostelee musiikin ja taiteen prinsiipit dionyysinen ja apolloninen. Dionyysinen taiteilija elää hurmoksessa, hänessä on pelkkää Rauschia; kun taas apolloninen taiteilija tekee ”doorista arkkitehtuuria sävelillä”; hän on unitaiteilija, harmoninen, tasapainoinen. Sanoisin siis, että vierailu Turun Fuugassa on eräänlainen yhteistaideteos, jossa arkkitehtuuri virittää apolloniseen tunnelmaan: vaalean ruskeat kaartuvat raikkaat puupinnat, valoisuus, avaran tilan tuntu; kun taas musiikki on akustiselta luonteltaan täysin haltioittava, dionyysinen. Tuntuu liioittelematta selvältä, että tämän jälkeen Turku on musiikkielämämme keskipiste ja Turun orkesteri, joka saa soittaa ja kehittyä tässä salissa, on vastedes ykkösorkesterimme!

Mitä tapahtui siis? Ei tarvinnut kuulla kuin muutama tahti Meistersingerin alkusoittoa, niin havahtui tähän akustiseen ihmeeseen. On kuin orkesteri ei olisi soittanut lainkaan, vaan musiikki valui saliin jostain sfääreistä täyttäen sen joka sopukan täyteläiselle soinnillaan. Ja juuri tämä olisi ollut Wagnerin unelmien täyttymys; siksi hän upotti Bayreuthin orkesterin monttuun piiloon, jotta kuulija saisi vaikutelman jostain täysin immateraalisesta äänestä, kuin jostain transsendenssin musiikista.

Ja mikäpä sopiikaan juhlaviin avajaisiin paremmin kuin Mestarilaulajien alkusoitto. Kuten tiedetään se on sitten koko oopperan finaali pähkinänkuoressa, siinä on mukana kaikki olennainen. Mestarilaulajat on yksi Wagnerin väärinymmärretyimpiä teoksia. Se valmistui 1871 Preussin-Ranskan sodan aikaan ja siitä tuli yksi saksalaisen patriotismin symboleja. Vielä 1920-luvulla oli tavallista, että yleisö Saksassa nousi lopuksi seisomaan ja lauloi yhdessä Deutschland über alles. Mutta se ei ollut lainkaan säveltäjän tarkoitus. Hän tahtoi kirjoittaa tuotantonsa ainoan komedian. Siksi kaikki tässä oopperassa on nähtänä ja koettava komedian ja huumorin valossa. Tämä kuuluu heti alkusoitossa: heti kun musiikki uhkaa muuttua liian vakavaksi, tapahtuu täyskäännös; sävelet muuttuvat humoristisiksi ja romanttisetkin melodiat koomisiksi. Tämä olisi syytä muistaa teoksen tulkinnassa. Eli sitä ei voi paahtaa fortessa alusta loppuun. Jos kaikki on ekspressiivistä, mikään ei ole enää ekspressiivistä. Näin nyt ei tietenkään käynyt tässä suvereenissa filharmonikkojen esityksessä. Erityisesti Fuugan salin täydellisessä akustiikassa tämä on kuitenkin olennaista. Yksi esimerkki: Waltherin kilpalaulun giocoso-versio kahdesti. Tällöin täytyy vetäytyä ja rentoutua. Sinänsä salin etu on, että Wagnerin äärimmäisen kontrapunktinen ja polyfoninen tekstuuri artikuloituu, ja saattoi kuulla muun muassa sellaisia puhaltimien väliääniä, jotka yleensä peittyvät orkestraaliseen huminaan. Yhtäkaikki Mestarilaulajat on yhteisöllisen ilon ja riemun musiikkia. Tuntuu kuin se tahtoisi sanoa: Hei, tulkaa kaikki mukaan! Mikä siis olisikaan sopinut paremmin Fuugan avajaisiin.

Karita Mattila on suuri oopperaprimadonnamme, jonka valtavat äänivarat, ammattitaito, kaiken musiikin oikea karakterisointi ja eri säveltäjin tyylien taju ovat aina ihmetyksen ja ihailun aiheita. Mutta kun hän aloitti Sibeliuksen Höstkvällin. säpsähdin: eihän tämä ole Brünnhilde. Sitten tapahtui se ihme, että ääni alkoi kiiriä ympäri salia säteillein joka nurkkaan. Tämän täytyy olla laulajalle itselleenkin aika uskomaton kokemus.Muistan, kun vanhempani kertoivat aikoinaan Finlandia-talon avajaisista joskus 1970, miten Mariaheidi Rautavaara esiintyi, mutta hänen äänestään ei kuulunut juuri mitään.

Laulunumeroita seurasi kiinnostava uutuus: ukrainalaisen säveltäjän Viktoria Polevan teoksen Eirene kantaesitys. Nimi on kreikkaa ja tarkoittaa rauhaa. Mikä olisikaan ajankohtaisempaa, ettei juhlahetkelläkään unohdeta, mitä tapahtuu seinien ulkopuolella. Teoksen idea oli asteittain kasvava sointikenttä johtaen sitten kuin uuden universumin syntyyn heleissä yläsävelissä ja koloristisissa aiheissa. Säveltäjä itse oli paikalla.

Karita Mattila saapui uudestaan lavalle. Nyt oli vuorossa Alban Bergin laulusarja eri kirjailijoiden runoihin, jotka edustivat vuosisadan vaihteen modernismia, wieniläisen atmosfäärin laskevia auringonsäteitä. Joku olisi tahtonut kuulla tekstiä äännettävän tarkemmin, mutta se nyt ei ollut lainkaan tarpeen, sillä runot olivat luettavissa käsiohjelmassa (onneksi se oli paperisena eikä QR-koodin takana!). Karita Mattila piti yleisön otteessaan loppuun saakka ja huipensi esityksensä Sibeliuksen lauluun Illalle – esimerkki kalevalaisen runonlaulun muuntumisesta Sibeliuksella jatkuvan toiston eli rotaation prinsiipiksi.

Väliajalla olisi tehnyt mieli nauttia jotain virkistystä, mutta satoja henkilöitä palveli buffet’ssä vain yksi tarjoilija, joten niukinnaukin ehti hotkaista voileivän ja kupin kahvia.

Illan odotettu päätös oli Sibeliuksen Lemminkäinen-sarja. Sen Tuonelan joutenestahan alkoi Sibeliuksen ura muun muassa Ranskassa. Esitys oli äärimmäisen keskittynyt, tauot hengittäviä ja kaikki soolot ilmeikkäitä Storgårdsin hienovaraisessa johdossa.Muutenkin hän oli koko illan keskipisteenä ja otti ansaitusti vastaan yleisön juhlinnan. ”Lemminkäinen Tuonelassa”taas on järisyttävä infernon kuvaus, täysin Danten tunnelmissa, mutta musiikillisesti likellä Götterdämmerungin raskaita vaskikuoroja – ja miksei myös ylipäätään Richard Straussia. Tämä jos mikä oli dionyysistä siinä Nietzschen mielessä, että siinä on tuo ”hurman ihmeellinen sekoitus, että tuskassa nähdään mielihyvää”. Sarjan huipentaa ”Lemminkäisen kotiinpaluu”, jonka mielestäni ainoastaan suomalaiset orkesterit ymmärtävät. Kun kotitanhuat alkavat näkyä, muuttuu musiikki duurivoittoiseksi, vapautuneeksi, subjektisankari on vahvasti läsnä tässä ja nyt.

Yleisö oli luonnollisesti haltioissaan kokemastaan. Mihin tätä Fuugaa voisi verrata maailman konserttisalien kirjossa? Lähimpinä vertauskohtana voisivat olla Berliinin filharmonikkojen sali ja sitten Budapestin MÜPA, 2005 rakennettu kulttuuripalatsi korkealla mäellä Tonavan rannalla, jossa ovat paikalla musiikki, teatteri, visuaaliset taiteet, kirjallisuus ja sirkus. Myös Fuugassa pääsee korkealle tasanteelle ihailemaan Aura-jokea, mutta nyt oli pimeä ja sateista, joten sinne ei tehnyt mieli. Sitä paitsi talon nimeksi oli ehdolla myös Aura.

On selvää, että tämä oli merkittävimpiä musiikkitapahtumia maassamme pitkään aikaan. Miten suuret kiitokset onkaan lausuttava kaikille tämän jättiprojektin toteuttajille. Ja itse avajaistapahtuman ohjaajalle Nikke Isomöttöselle. Oi kunpa tämä nyt olisikin Helsingissä, huokaisi joku. Mutta eihän kaikki hyvä nyt mitenkään voi olla vain Helsingissä!

– Eero Tarasti

arvio: Jaani Helanderin valloittava sävellysensikonsertti

Jaani Helander. Kuva Tuulikki Pietilä / Cellofest

HYMSin sarjan Sellon syksy konsertti Helsingin yliopiston Kielikeskuksen musiikkisalissa, Fabianinkatu 26, 10.11.2026 klo 16. Jaani Helanderin musiikkia. Jaani Helander, sello; Mikael Stoor, viulu, David Seixas, viulu; Liisa Orava, alttoviulu ja Kirill Kozlovski, piano.

HYMSin koko syksyn kattava matineasarja Sellon syksy pääsi vihdoin alkamaan, kun ensimmäinen tilaisuus pari viikkoa sitten peruuntui ja jouduttiin siirtämään ensi kevääseen, toiseen HYMSin sarjaan nimeltä Musiikin salongit. Silloin Lauri Rantamoijanen, sello ja Ossi Tanner, piano soittavat ranskalaisen illan.

Joka tapauksessa sali oli taas aivan täynnä. Eikä ihme sillä Jaani Helander on tunnettu muusikko niin monesta yhteydestä, ei vähiten Kaupunginorkesterin sellistinä, vaan myös lukuisista kamariyhtyeistä. häntä voi pitää myös mediahenkilönä hänen perustettuaan Cellomania-nimisen yhtyeen sellisti Lukas Stasevskin kanssa.

Mikael Stoor, David Seixas, Liisa Orava ja Jaani Helander (Kiril Kozlovski, piano, puuttuu kuvasta). Kuva E.Tarasti.

Tapaukset, joissa muusikosta tulee jotain muuta kuin mitä olivat aluksi, ovat moninaisia. Sello on oiva lähtökohta uralle vaikka yliopiston rehtorina, ministerinä, huippukapellimestarina tai muuna. Sitä paitsi kaikki eivät edes aloita sellolla vaan pianolla, kuten Jaani Helander pianistiperheessä Kouvolassa. Yhdeksänvuotiaana hän syöksyi aina sellotunnin jälkeen pianon ääreen ja kiintyi selloon pysyvästi mutta ammattimielessä vasta viisitoistavuotiaana. Silti piano innoitti jo varhain ’fiilistelemään’ erilaisilla harmonioilla ja vajoamaan transsiin sopivan löydyttyä. Silti hänen musiikkinsa on nyt nimenomaan soittimellista, mutta myös suorastaan orkestraalista suurimmissa tehoissaan jopa tällaisella pienellä kamarikokoonpanolla. Hänen musiikistaan voi siis etsiä noita Heinrich Besselerin Spielfigureja, soittokuvioita, jotka lankeavat luonnostaan kullekin soittimelle ja muovaavat myös musiikin rakenteita omalla tavallaan. Hänen tuotantonsa ei ole vielä ehtinyt kasvaa kovin laajaksi, 16 opusta tällä hetkellä, mutta kun näkee miten innoissaan soittajat sitä esittävät ja yleisö heittäytyy sen vietäväksi, arvaan että sävellysten luku kasvaa pian radikaalisti.

Mikä on siis Jaani Helanderin musiikin tyyli? Hän kuuluu kategoriaan inventeurs, jotka löytävät uusia ratkaisuja perinteisessä tekstuurissa eikä novateurs, jotka uudistavat itse musiikin kielioppia. Hän haluaa välittää musiikillaan sanomia, mutta käyttäen perinteisiä koodeja. Se onkin järkevää, sillä uudessa musiikissa ajaudutaan ymmärtämättömyyden tilaan jos yritetään uudistaa koodia ja sanomaa molempia yhtaikaa.

Ensimmäinen teos oli Nocturne op. 1. Se alkaa vähän Villa-Lobosin Bachianasien tyyliin (Jaanin johtama selloryhmä pelasti Brasilian itsenäisyysjuhlan konsertin jokin aika sitten juuri Villa-Lobosilla yliopiston juhlasalissa). Eli kuullaan pizzicatoja rytmikkäinä ja hieman jazzahtavina ja sitä vasten barokkimainen cantilena-melodia.

Seuraavan teoksen nimi on yksinkertaisesti ja hieman satiemaisesti vain Song One op. 10 (mikä implikoi, että jatkossa saadaan vielä Song Two, Song Three jne.) Musiikki muuttuu asteittain yhä intensiivisemmäksi, harmoniat ilmeikkäämmiksi; sävy on vakava, passionate, ja päättyy väkevään emotionaaliseen lataukseen. Kirkkaat soinut lopussa assosioivat jo Messiaeniin.

I skymningen (Iltahämärässä)on dramaturgi Juhani Koiviston tilaama teos Hämeenlinnan Sibelius-seuralle. Säveltäjä pyytää meitä kuvittelemaan säveltäjämestarin istumassa Ainolan kirjastossa hämärän aikaan. Helander ei tietenkään väitä matkivansa Sibeliusta, mutta hän pohti, että jos Sibelius olisi säveltänyt jotain sellolle, mitä se olisi ollut. Sibeliuksellahan on sellolle vain melko synkkä Malinconia. Voi siis kuvitella Jannen istuvan pianon ääressä tunnelmoimassa. Teoksen yleisilme on myös vakava, mutta piano-osuus on paikoitellen virtuoosista arpeggiointia. Sävellyksessä on vahva melodinen nousu, Steigerung, vibratoa. Onko tämä nyt sitä kuulua pohjoista melankoliaa?

Freedom-kvarteton taustana on Helanderin jousikvintetto op 2. Teos alkaa valoisissa merkeissä sävellysajankohtanaan 2021; mutta sitä seuraavaa vuotta 2022 raskauttaa jo Ukrainan sota, jota heijastaa musiikin aavemaisen kolkko taite. Onko tämä siis niin sanottua kantaaottavaa musiikkia? Tässä tulee mieleen säveltäjän ystävyys ukrainalaisen sellistin Lukas Stasevskin kanssa, yhdessä he ovat soittaneet aina täysille saleille cellomaniaa, heidän kehittämäänsä uutta kahden sellon lajia. Freedomissaon myös viululla harvinaisen paljon soitettavaa ylärekisterissä kuten kollegat ovat huomauttaneet. Teos alkaa duolla viulu/sello, mutta sitten se muuttuu nopeaksi ratsastusrytmiksi, melkein kuin topos jo klassisismin kaudella; joskaan nämä eivät ole kuitenkaan mitään valkyyrioita. Joka tapauksessa toccatamainen rytmiostinato hallitsee. Sitten seuraa tauko ja musiikin lamento-legato-taite. Tekstuuri on jonkinlaista moniäänistä ”lineaarista kontrapunktia”. Tremolandoa vastaan kimmeltää viulun ylin rekisteri; misterioso-pianissimon päällä soivat viulun, alton ja sellon obligato-melodiat. Seuraa pakahduttava crescendo. Sitten tulee optimistinen käänne. Onko se lupaus voitosta? Kolmas osa on motorista liike-energiaa pursuavaa, tanssillista ja soittimellista musiikkia kautta linjan. Mutta ei harmonioitakaan ole unohdettu, vaikka tämä on kuin nietzscheläistä Rauschia, hurmiota. Teho on täysin orkestraalinen.

Viimeisenä teoksena, melkein kuin ylimääräisenä, kuultiin leikkisä 223, mikä tarkoittaa rytmistä jakoa 2,2,3. Se oli keventävä lopuke.

Helanderin kokoama ensemble soitti erinomaisen tiiviinä yhtyeenä, soittajien yhteistyö vakuutti. Vaan ei ihme, sillä esimerkiksi Helander ja Stoor ovat soittaneet aiemminkin usein yhdessä eikä vähiten HYMSin Etelä-Euroopan kiertueilla muun muassa Kreikassa, Italiassa ja Ranskassa. Soittajien keskinäinen tuttavuus on oikeastaan kaiken kamarimusisoinnin ehto. Pianisti Kirill Kozlovski on myös hyvin kokenut uuden musiikin tulkki. Hän sopeutui tähän ryhmähenkeen sangen ilmeikkäillä sooloillaan mutta tarvittaessa myös pianon massiivisilla tehoilla.

Helanderin säveltäjän ura sai vahvan sysäyksen korona-aikana. jolloin yhtäkkiä kaikki orkesterin työt päättyivät. Ihanaa, vapaata amusta iltaan! Saattoi vaikka katsoa tv:stä elokuvia kello kolmeen saakka aamulla. Mutta nyt hän ei varmaan enää sellaiseen kerkiä, sillä hän soittaa paljon myös ulkomailla ja hänen musiikkiaan esitetään siellä muulloinkin kuin hänen läsnäollessaan. Ennustan, että monet hänen teoksensa jäävät elämään pysyvään ohjelmistoon.

– Eero Tarasti

arvio: Mannerheimia Savonlinnassa

Savonlinnan konsertin ohjelma.

Savonlinna-kvartetin konsertti Savonlinnan teatterin Savonlinnasalissa 7.11. klo 19 teemana ”Musiikkia Marskin Makuun. Tarinoita Mannerheimista ja hänen mielimusiikistaan”. Marjukka Tepponen, sopraano, Savonlinnakvartetti Andrey Nikulin, 1, viulu, Alexandra Serebrjakova, 2. viulu, Katja Inkala, alttoviulu, Ilkka Vesioja, sello ja Tuomas Haapalainen, kontrabasso.

Aiheen tällaiseen harvinaiseen konserttiin antoi sitä ennen samassa paikassa klo 13-17 esitetty näytelmäensi-ilta ”Mannerheimin ennustus”, jonka oli kirjoittanut elokuvaohjaaja JP Siili ja ohjannut Aleksander Anna, näyttelijät Savonlinnan teatterista. Täytyy sanoa, että suomalaisten innostuksella marsalkkaansa ei ole rajoja. Lasse Lehtinen kertoi esitelmässään, että hänestä on julkaistu 400 kirjaa, ja nytkin sali oli koko päivän ääriään myöten täynnä. Kuulijoita oli tullut pitkienkin matkojen takaa.

Siilin näytelmä oli vakuuuttavan dramaattinen kuvaus kahden ajallisen hetken välissä; kehyskertomuksena oli ruotsalaisen kreivittären Gertrud d’Arcon, Mannerheimin viimeisen ihastuksen, kommentit tämän muistelmista. Hän kovisteli marskia siitä, ettei hän muistelmissaan kertonut mitään itsestään. Mutta sitten palattiin alkuun eli vuoteen 1917, jolloin Mannerheimin oli menettänyt kenraalimajurin arvon Venäjän vallankumouksen takia, perheensä ja omaisuutensa, ja oli siis Odessassa täydellisessä nollapisteessä. Silloin hän tuli osallistuneeksi spiritistiseen istuntoon, jossa meedio ennusti hänen tulevaisuutensa, jonka nyt tiedämme melko tarkkaan. Mannerheim sanoo muistelmissaan pitäneensä sitä tuolloin hölynpölynä. Mutta juuri tämä ennustus oli JP Siilin näytelmän johtolankana ja läpikulkevana teemana. Valtaosin näytelmä on dialogia joko Mannerheimin ja ruotsalaisen kreivittären Gertrud d’Arcon välillä tai Mannerheimin ja hänen ukrainalaisen kamaripalvelijansa Ignat Karpatsevin kanssa. Näitä rooleja esittivät sitä paitsi täsmälleen oikeanlaiset ’tyypit’: Lauri Kortelainen, Aino Mankonen ja Kari Suhonen. Heidän suorituksensa samoin kuin kaikki muut näyttelijät ansaitsevat täyden ihailun taidokkuudestaan ja professionellista työstään. samoin ohjaaja Aleksander Anna. Kortelaisen ja Suhosen vuoropuhelu sai tosin joskus raisujakin ilmaisutapoja, tuli aivan mieleen Cervantesin Don Quijote ja Sancho Panza

Näytelmässä oli myös hyvin valittua musiikkia taustalla, siis non-diegeettisenä elementtinä, kuten sanotaan elokuvan teoriassa. Kuorolaulua, On suuri sun rantas autius… Syvä iskumme on… Suomis sång…Tuonen lehto… Ne loivat tunnelmaa, mutta oli tarkoitettu yleisölle, ei osaksi näyttämön tapahtumia. Siili kertoi minulle väliajalla, että ainoa musiikkinumero, jonka hän itse oli valinnut oli lopun Finlandia naiskvartetin laulamana, johon sitten näyttelijätkin liittyivät. Se saattoi yleisön liikutuksen valtaan. Lopulta kun aplodien raikuessa lavalle astui Puolustusvoimien edustaja antamaan tunnustuksen näytelmän esittämisestä, koko tilaisuus sai isänmaallis-patrioottisen luonteen.

***

Nyt kuitenkin asia on niin, että tämä musiikki ei ollut sitä, mikä pohjimmaltaan liikutti Mannerheimia itseään. Sen sijaan illan konsertti johdatti meidät chevalier-kaartin illallisille, Pietarin hovitanssiaisiin, Mariinskin ooppera- ja balettinäytöksiin ja Mikkelin päämajan laulajattarien iltoihin sekä Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistoihin. Oli hauskaa, että kuultiin Marjukka Tepposen tulkintana muun muassa Sibeliuksen Säv säv susa; Mannerheim nimittäin kerran kuuli Berliinin radion lähetyksen, jossa esiintyi hänen suuri suosikkinsa Aulikki Rautawaara. Hän toivoi salaa itsekseen: Voi kun hän nyt laulaisi Säv säv susan! Ja yllättäen niin kävikin vastoin ilmoitettua ohjelmaa.

Marjukka Tepponen on vaikuttava dramaattinen sopraano, joka osasi kuitenkin muuntua eri oopperatyyleihin Glinkasta Verdiin ja lopuksi suomalaiseen musiikkiin. Hän ymmärsi, mitä eroa on slaavilaisella ja italialaisella ilmaisulla. Hän huipensi illan tuohon kohottavaan Var det en dröm Sibelius-numeroon. Sen säestys on alunperin pianolle ja niin vaikea rytmisesti, että monet korrepetiittorit eivät suostu sitä soittamaan. Nyt se kuultiin sovituksena jousiyhtyeelle, joka sekin toimii. Ilkka Vesiojan, Katja Inkalan, Alexandra Serebrjakovan sekä Flavio Regis Cunhan sovitukset olivat taitavia. Savonlinna-kvartetti soitti hienovireisesti ja tarkasti näitä salonkikappaleita. Tšaikovskin Kukkaisvalssi sai kuvittelemaan millaista elämä oli Mannerheimin kohdalla chevalier-kaartin aikaan.

Savonlinna-kvartetti ja Marjukka Tepponen. Kuva E. Tarasti.

***

Rohkenen liittää tähän vielä jatkeeksi Savonlinnan teatterille kirjoittamani ohjelmistokommentin musiikin taustatarinaksi, jollaista minulta oli pyydetty.

Mannerheim ja musiikki

Miksi meitä kiinnostaa Mannerheimin musiikkimaku yhtä paljon kuin hänen asiantuntemuksensa ruoanlaitossa? Syy on, että ne ovat osa Mannerheimin niin sanottua non-verbaalia käytöstä, joka osoittautui huipputärkeäksi, kun hänen alaisensa yrittivät ymmärtää hänen arvoituksellista olemustaan ja käytöstään. Asian tausta on hänen henkilöhistoriassaan.

Lapsuudessaan Mannerheim ei saanut musiikissa koulutusta toisin kuin sisarensa. Tämä ei johtunut siitä, että ylipäätään musiikki ei olisi kuulunut aatelispoikien kasvatukseen, sillä hieman aiemmin elänyt Leo Mechelin, joka kävi sitten Haminan kadettikoulun siinä missä Mannerheimkin, kirjoitti jo 9-vuotiaana: spelat pianoforte. Näin kertoo Tero Halonen tuoreessa kirjassaan. Kuten tunnettua Mannerheim epäonnistui lähes täydellisesti ensi alkuun, hänet erotettiin häirikkönä lähes kaikkialta minne meni. Lopulta Julinien suku neuvoi lähtemään Pietariin sotilaskoulutukseen (näin minulle kertoi muun muassa näyttelijätär Christina Indrenius-Zalewska, o.s. Julin). He myös rahoittivat Mannerheimin toimintaa siellä.

Hänet hyväksyttiin Nikolajevin ratsastuskouluun ja sieltä hän onnistui pääsemään tavoiteltuun keisarin chevalier-kaartiin. Häntä auttoi siinä hänen taustansa, sillä kun hän oli sairaana, sattui keisarinna, joka oli Tanskan prinsessa Dagmar, vierailemaan lasaretissa; hän saattoi ilahtuneena puhua tanskaa Mannerheimin kanssa. Puoli huolimattomasti hän sanoi, että teidän pitäisi oikeastaan tulla chevalier-kaartiin. Mannerheim meni oitis ilmoittautumaan sen komentajalle sanoen, että keisarinna käski tulla. Tämä ei ollut kuullut mitään siitä, mutta totesi, että jos keisarinna niin ilmoitti, niin kai se piti paikkansa. Myöskään Dagmar ei enää muistanut tapausta, mutta sanoi, että voihan se olla niinkin. Näin Mannerheim siis pääsi lähelle hovipiirejä.

Chevalier-kaartin koulutukseen kuului olennaisesti esteettinen aspekti. Kaartin jäsenet komennettiin joka viikko Mariinskiin seuraamaan balettia ja oopperaa. Aterioiden menuihin painettiin myös niissä kuultavat musiikkinumerot. Kaartilaisten ohjelmaan kuului niinikään osallistuminen hovin loistokkaisiin tanssiaisiin ja naamiaisiin. Musiikki, jota esitettiin, oli katkelmia lähinnä italialaisista oopperoista ja joistakin venäläisen musiikin klassikoista, kuten Glinkan teoksista. Myös uskomattoman Aasian ratsastuksen aikana 1907-1908 Mannerheim teki havaintoja kiinalaisten ja tiibetiläisten musiikista. Hän oli herkkä kaikille akustisille ilmiöille ja toi tullessaan lukuisia eksoottisia soittimia Kansallismuseon kokoelmiin.

Mannerheimin musiikkimaku oli kuitenkin täysin klassinen. Sittemmin Mikkelin päämajassa hän komensi kenraalinsa kuuntelemaan radiosta Helsingin kaupunginorkesterin konserttia, jossa soitettiin Beethovenin sinfonioita. Kun vuorossa oli Eroica, Mannerheim kertoi alaisilleen sinfonian synnystä ja Napoleonin osuudesta teoksen otsakkeessa. Niin sota-aikana kuin 30-luvulla Mannerheim harrasti musiikkia, hän kävi erityisesti Kaupunginorkesterin konserteissa Helsingissä ja vieraili laulajattarien konserteissa. Hänen suosikkejaan olivat Aulikki Rautawaara, Lea Piltti ja Hanna Granfelt. Ensiksimainittu kertoi allekirjoittaneelle (viimeisellä illallisella Liisa Aroheimo-Marvian ja Einari Marvian luona 1993) kuinka hän esiintyi Mannerheimille usein juuri Marvian säestyksellä. Mannerheim otti aina selvää, minkävärinen oli laulajattaren iltapuku ja sävytti kukkapukettinsa sen mukaan. Taas Heikki A. Reenpää, joka oli kuului hänen muistelmiensa kustantajiin, kertoi, että Marski kerran kysyi: ”Mikä se on se Lili Marleen, josta kaikki puhuvat?” Sovittiin sitten, että Yleisradio lähettäisi sen tiettynä ajankohtana ja niin se tuli hänellekin tutuksi.

— Eero Tarasti