Savonlinnan konsertin ohjelma.

Savonlinna-kvartetin konsertti Savonlinnan teatterin Savonlinnasalissa 7.11. klo 19 teemana ”Musiikkia Marskin Makuun. Tarinoita Mannerheimista ja hänen mielimusiikistaan”. Marjukka Tepponen, sopraano, Savonlinnakvartetti Andrey Nikulin, 1, viulu, Alexandra Serebrjakova, 2. viulu, Katja Inkala, alttoviulu, Ilkka Vesioja, sello ja Tuomas Haapalainen, kontrabasso.

Aiheen tällaiseen harvinaiseen konserttiin antoi sitä ennen samassa paikassa klo 13-17 esitetty näytelmäensi-ilta ”Mannerheimin ennustus”, jonka oli kirjoittanut elokuvaohjaaja JP Siili ja ohjannut Aleksander Anna, näyttelijät Savonlinnan teatterista. Täytyy sanoa, että suomalaisten innostuksella marsalkkaansa ei ole rajoja. Lasse Lehtinen kertoi esitelmässään, että hänestä on julkaistu 400 kirjaa, ja nytkin sali oli koko päivän ääriään myöten täynnä. Kuulijoita oli tullut pitkienkin matkojen takaa.

Siilin näytelmä oli vakuuuttavan dramaattinen kuvaus kahden ajallisen hetken välissä; kehyskertomuksena oli ruotsalaisen kreivittären Gertrud d’Arcon, Mannerheimin viimeisen ihastuksen, kommentit tämän muistelmista. Hän kovisteli marskia siitä, ettei hän muistelmissaan kertonut mitään itsestään. Mutta sitten palattiin alkuun eli vuoteen 1917, jolloin Mannerheimin oli menettänyt kenraalimajurin arvon Venäjän vallankumouksen takia, perheensä ja omaisuutensa, ja oli siis Odessassa täydellisessä nollapisteessä. Silloin hän tuli osallistuneeksi spiritistiseen istuntoon, jossa meedio ennusti hänen tulevaisuutensa, jonka nyt tiedämme melko tarkkaan. Mannerheim sanoo muistelmissaan pitäneensä sitä tuolloin hölynpölynä. Mutta juuri tämä ennustus oli JP Siilin näytelmän johtolankana ja läpikulkevana teemana. Valtaosin näytelmä on dialogia joko Mannerheimin ja ruotsalaisen kreivittären Gertrud d’Arcon välillä tai Mannerheimin ja hänen ukrainalaisen kamaripalvelijansa Ignat Karpatsevin kanssa. Näitä rooleja esittivät sitä paitsi täsmälleen oikeanlaiset ’tyypit’: Lauri Kortelainen, Aino Mankonen ja Kari Suhonen. Heidän suorituksensa samoin kuin kaikki muut näyttelijät ansaitsevat täyden ihailun taidokkuudestaan ja professionellista työstään. samoin ohjaaja Aleksander Anna. Kortelaisen ja Suhosen vuoropuhelu sai tosin joskus raisujakin ilmaisutapoja, tuli aivan mieleen Cervantesin Don Quijote ja Sancho Panza

Näytelmässä oli myös hyvin valittua musiikkia taustalla, siis non-diegeettisenä elementtinä, kuten sanotaan elokuvan teoriassa. Kuorolaulua, On suuri sun rantas autius… Syvä iskumme on… Suomis sång…Tuonen lehto… Ne loivat tunnelmaa, mutta oli tarkoitettu yleisölle, ei osaksi näyttämön tapahtumia. Siili kertoi minulle väliajalla, että ainoa musiikkinumero, jonka hän itse oli valinnut oli lopun Finlandia naiskvartetin laulamana, johon sitten näyttelijätkin liittyivät. Se saattoi yleisön liikutuksen valtaan. Lopulta kun aplodien raikuessa lavalle astui Puolustusvoimien edustaja antamaan tunnustuksen näytelmän esittämisestä, koko tilaisuus sai isänmaallis-patrioottisen luonteen.

***

Nyt kuitenkin asia on niin, että tämä musiikki ei ollut sitä, mikä pohjimmaltaan liikutti Mannerheimia itseään. Sen sijaan illan konsertti johdatti meidät chevalier-kaartin illallisille, Pietarin hovitanssiaisiin, Mariinskin ooppera- ja balettinäytöksiin ja Mikkelin päämajan laulajattarien iltoihin sekä Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistoihin. Oli hauskaa, että kuultiin Marjukka Tepposen tulkintana muun muassa Sibeliuksen Säv säv susa; Mannerheim nimittäin kerran kuuli Berliinin radion lähetyksen, jossa esiintyi hänen suuri suosikkinsa Aulikki Rautawaara. Hän toivoi salaa itsekseen: Voi kun hän nyt laulaisi Säv säv susan! Ja yllättäen niin kävikin vastoin ilmoitettua ohjelmaa.

Marjukka Tepponen on vaikuttava dramaattinen sopraano, joka osasi kuitenkin muuntua eri oopperatyyleihin Glinkasta Verdiin ja lopuksi suomalaiseen musiikkiin. Hän ymmärsi, mitä eroa on slaavilaisella ja italialaisella ilmaisulla. Hän huipensi illan tuohon kohottavaan Var det en dröm Sibelius-numeroon. Sen säestys on alunperin pianolle ja niin vaikea rytmisesti, että monet korrepetiittorit eivät suostu sitä soittamaan. Nyt se kuultiin sovituksena jousiyhtyeelle, joka sekin toimii. Ilkka Vesiojan, Katja Inkalan, Alexandra Serebrjakovan sekä Flavio Regis Cunhan sovitukset olivat taitavia. Savonlinna-kvartetti soitti hienovireisesti ja tarkasti näitä salonkikappaleita. Tšaikovskin Kukkaisvalssi sai kuvittelemaan millaista elämä oli Mannerheimin kohdalla chevalier-kaartin aikaan.

Savonlinna-kvartetti ja Marjukka Tepponen. Kuva E. Tarasti.

***

Rohkenen liittää tähän vielä jatkeeksi Savonlinnan teatterille kirjoittamani ohjelmistokommentin musiikin taustatarinaksi, jollaista minulta oli pyydetty.

Mannerheim ja musiikki

Miksi meitä kiinnostaa Mannerheimin musiikkimaku yhtä paljon kuin hänen asiantuntemuksensa ruoanlaitossa? Syy on, että ne ovat osa Mannerheimin niin sanottua non-verbaalia käytöstä, joka osoittautui huipputärkeäksi, kun hänen alaisensa yrittivät ymmärtää hänen arvoituksellista olemustaan ja käytöstään. Asian tausta on hänen henkilöhistoriassaan.

Lapsuudessaan Mannerheim ei saanut musiikissa koulutusta toisin kuin sisarensa. Tämä ei johtunut siitä, että ylipäätään musiikki ei olisi kuulunut aatelispoikien kasvatukseen, sillä hieman aiemmin elänyt Leo Mechelin, joka kävi sitten Haminan kadettikoulun siinä missä Mannerheimkin, kirjoitti jo 9-vuotiaana: spelat pianoforte. Näin kertoo Tero Halonen tuoreessa kirjassaan. Kuten tunnettua Mannerheim epäonnistui lähes täydellisesti ensi alkuun, hänet erotettiin häirikkönä lähes kaikkialta minne meni. Lopulta Julinien suku neuvoi lähtemään Pietariin sotilaskoulutukseen (näin minulle kertoi muun muassa näyttelijätär Christina Indrenius-Zalewska, o.s. Julin). He myös rahoittivat Mannerheimin toimintaa siellä.

Hänet hyväksyttiin Nikolajevin ratsastuskouluun ja sieltä hän onnistui pääsemään tavoiteltuun keisarin chevalier-kaartiin. Häntä auttoi siinä hänen taustansa, sillä kun hän oli sairaana, sattui keisarinna, joka oli Tanskan prinsessa Dagmar, vierailemaan lasaretissa; hän saattoi ilahtuneena puhua tanskaa Mannerheimin kanssa. Puoli huolimattomasti hän sanoi, että teidän pitäisi oikeastaan tulla chevalier-kaartiin. Mannerheim meni oitis ilmoittautumaan sen komentajalle sanoen, että keisarinna käski tulla. Tämä ei ollut kuullut mitään siitä, mutta totesi, että jos keisarinna niin ilmoitti, niin kai se piti paikkansa. Myöskään Dagmar ei enää muistanut tapausta, mutta sanoi, että voihan se olla niinkin. Näin Mannerheim siis pääsi lähelle hovipiirejä.

Chevalier-kaartin koulutukseen kuului olennaisesti esteettinen aspekti. Kaartin jäsenet komennettiin joka viikko Mariinskiin seuraamaan balettia ja oopperaa. Aterioiden menuihin painettiin myös niissä kuultavat musiikkinumerot. Kaartilaisten ohjelmaan kuului niinikään osallistuminen hovin loistokkaisiin tanssiaisiin ja naamiaisiin. Musiikki, jota esitettiin, oli katkelmia lähinnä italialaisista oopperoista ja joistakin venäläisen musiikin klassikoista, kuten Glinkan teoksista. Myös uskomattoman Aasian ratsastuksen aikana 1907-1908 Mannerheim teki havaintoja kiinalaisten ja tiibetiläisten musiikista. Hän oli herkkä kaikille akustisille ilmiöille ja toi tullessaan lukuisia eksoottisia soittimia Kansallismuseon kokoelmiin.

Mannerheimin musiikkimaku oli kuitenkin täysin klassinen. Sittemmin Mikkelin päämajassa hän komensi kenraalinsa kuuntelemaan radiosta Helsingin kaupunginorkesterin konserttia, jossa soitettiin Beethovenin sinfonioita. Kun vuorossa oli Eroica, Mannerheim kertoi alaisilleen sinfonian synnystä ja Napoleonin osuudesta teoksen otsakkeessa. Niin sota-aikana kuin 30-luvulla Mannerheim harrasti musiikkia, hän kävi erityisesti Kaupunginorkesterin konserteissa Helsingissä ja vieraili laulajattarien konserteissa. Hänen suosikkejaan olivat Aulikki Rautawaara, Lea Piltti ja Hanna Granfelt. Ensiksimainittu kertoi allekirjoittaneelle (viimeisellä illallisella Liisa Aroheimo-Marvian ja Einari Marvian luona 1993) kuinka hän esiintyi Mannerheimille usein juuri Marvian säestyksellä. Mannerheim otti aina selvää, minkävärinen oli laulajattaren iltapuku ja sävytti kukkapukettinsa sen mukaan. Taas Heikki A. Reenpää, joka oli kuului hänen muistelmiensa kustantajiin, kertoi, että Marski kerran kysyi: ”Mikä se on se Lili Marleen, josta kaikki puhuvat?” Sovittiin sitten, että Yleisradio lähettäisi sen tiettynä ajankohtana ja niin se tuli hänellekin tutuksi.

— Eero Tarasti

Elias Miettinen ja Silja Aalto. Kuva © E. Tarasti.

Tero Halosen Leo Mechelinin elämäkerran (vuodet 1839-1860) julkistaminen Helsingin Aikuisopistolla, Runeberginkatu 22, 29.10. 2026 klo 17; Wagner-seuran jäsentilaisuus, jossa vieraina sopraano Silja Aalto ja korrepetiittori Elias Miettinen. Laulutaiteen ja -tieteen keskuksessa Malminkatu 24, 29.10.2026 klo 18.

Helsingissä oli eilen kaksi huomionarvoista tilaisuutta miltei samaan aikaan, joista jälkimmäiseen ehti kyllä kiiruhtaa, vaikka osa tri Tero Halosen esitelmästä jäi kuulematta. Yksi syy miksi tällä palstalla mainitsen tuon sinänsä tärkeän historiakirjan julkistamisen on, että kirjoittaja on tunnettu myös muusikkona, lukuisien promootioiden musiikin järjestäjänä, laulajana HYMSin tilaisuuksissa esittäen erityisesti Wagneria sekä laulaen oopperassa kuten pääroolissa Paolo Rosaton oopperan Il straniero Helsingin ensi-illassa Metropoliassa ja Kansallisoopperassa Mestarilaulajissa. Hän on myös Helsingin oopperayhdistyksen perustaja. Mutta varsinaiselta koulutukseltaan hän on Matti Klingen opit käynyt historioitsija.

Leo Mechelin (1839-1914) onkin kiehtova aihe, sillä vaikka hän kuuluu kansallisgalleriaamme ja törmäämme aina Kruunuhaassa hänen patsaaseen Säätytalon kupeella (jonka juurella lumikinoksissa leikimme pikkupoikina), ei hänestä tiedetä muuten paljoakaan. Hän oli silti vaikuttava valtiomies, jonka suku oli taiteellista, sisar Pariisissa koulutettu oopperaprimadonna Emilie Mechelin ja äiti pianonsoitonopettaja Turusta. Mechelin osallistui opiskeluaikana teatteriesityksiin ja laati libreton yhteen oopperaankin. Leosta tuli sitten suuri suomalaisuuden puolustaja, mutta yllättävää oli, että hänen ensimmäinen kielensä oli saksa. Sitten tuli ruotsi ja lopulta Suomi. 9-vuotiaana hän kirjoitti, että har spelat pianoforte. Hän siis erosi Mannerheimista, joka oli myös musikaalinen mutta ei tiettävästi soittanut pianoa. Leo menestyi Haminan kadettikoulussa (josta Mannerheim erotettiin) sen tanssiaisissa ja naamiaisissa, mutta sai suomalaisherätyksensä vasta vähän myöhemmin. Hän oli passiivisen vastarinnan johtaja maassamme. Halosen kirja on kuvaus siitä, kuinka tullaan suureksi valtiomieheksi.

* * *

Saman illan jatkeena järjestetty musiikkitilaissuus osoitteessa Malminkatu 24 eli tuossa Laulutaiteen ja -tieteen keskuksessa opittiin, miten tullaan oopperatähdeksi. Tuon komealta kalskahtavan instituutin ovat perustaneet oopperalaulajat Jere Hölttä ja Tiia Maria Saari. Hölttä on jo saanut lukuisia rooleja nykyoopperoissa ja hänet muistetaan myös viime vuoden Keravan oopperan Valkoisen hevosen esiintymisestään.

Nyt tähän Wagner-seuran kaikille avoimeen jäseniltaan oli kutsuttu Silja Aalto ja Elias Miettinen, mutta musiikkia kuultiin loppujen lopuksi vain kaksi numeroa: ”Dich teure Halle” Tannhäuserista ja Butterflyn aaria Puccinilta. En tiennytkään, että nämä illat olikin tarkoitettu taiteilijoiden esittelylle ja juttelulle heidän kanssaan. Paikka Malminkadun kellarissa on kuin jännittävä siirtymä Nibelheimiin Reininkullasta, ja osoitteen kyllä löytää käytyään paikalla riittävän monta kertaa. Tila on sinänsä kodikas, mutta jos on suuriääninen laulaja, joutuu hillitsemään voimavarojaan.

Sellaisena olin kokenut Silja Aallon, kun kuulin häntä ensi kertaa viime kesänä Mikkelin festivaalissa lontoolaisen Philharmonia Orchestran solistina Straussin Vier letzte Liederissä. Hänen äänensä on raikas ja vahva, pohjoismainen – joskin on ehkä vaikea luokitella ääniä ihan tuolla perusteella. Aikoinaan oli Helsingissä Kansallisoopperassa Kansainvälisen laulupedagogiyhdistyksen kongressi, jonka teemana oli ”Voice and identity”. Minun piti pitää siellä juhlaesitelmä ja yritin perehtyä teemaan olematta itse laulaja. Tapasin siellä muun muassa Birgit Nilssonin. Käsitykseni äänestä ja laulusta toin sitten julki esseessäni ”Ääni ja identiteetti” (Musiikin todellisuudet, Säveltaiteen ensyklopedia, Yliopistopaino 2003, ss. 314-329).

Ääni on selvästi jotain keskeistä ihmisen olemisessa ja eksistenssissä. Se ilmentää ihmisen halua ja tahtoa ilmaista. Peter Oswald kirjoitti 1973: ”Kukaan ei voi elää yksinään muista erillään (…)” Ääni on kaikkivoipa väline murtauduttaessa ulos yksilöllisestä kuoresta ja otettaessa kontaktia toisiin. Kommunikaation alkuperä saa meidät tekemään hypyn minuudesta kohti toista, ottamaan riskin tulla torjutuksi, väärinymmärretyksi, naurettavaksi. Missään tällainen akti ei ilmene selvemmin kuin laulussa. Laulaja, äänen tuottaja, on kasvokkain alttiina yleisön edessä. Lisäksi laulamiseen liittyvä lihasjännitys ja elehtiminen eivät ole välttämättä yhteisön prokseemisten koodien mukaan edes esteettistä (…) Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvin häiriöaltis viestinnän laji (…) Ääni myös kantaa mukanaan merkityksiä (…)

Liisa Linko-Malmio sanoi kerran laulukurssillaan Mikkelissä, että laulu ist eine darstellende Kunst eli kirjaimellisesti laulaja asettaa ’eteen’, dar, jotain, jonka pitäisi ulottua salin viimeiselle riville saakka.

Loppujen lopuksi laulu muodostaa koko musiikin historian ytimen. Äänen vastapoolina on soittimellisuus. Jopa laulussa puhutaan soittimellisesta äänestä; Jean Sibelus piti Ida Ekmania parhaimpana, koska hänen äänensä oli soittimellinen. Mutta yhtälailla romantiikan ajoista lähtien yksi suurimpia kohteliaisuuksia on sanoa soittajalle, että hänen pianossaan tai viulussaan on laulava ääni. Pedagogit kehottavat oppilaitaan ’laulamaan sormillaan’, mitä se sitten tarkoittaakaan…

No ei nyt ruveta esitelmöimään, mutta yhtäkaikki oltiin laulutieteen keskuksessa! Silja Aallon tarina on esimerkki siitä, miten laulajan ura kehkeytyy pitkäjänteisesti monien vaiheiden kautta eikä ikä ole este: Sibelius-Akatemiaan hän pääsi monen yrityksen jälkeen vasta 30-vuotiaana, mutta oli sitten erittäin tyytyväinen sieltä saamaansa oppiin. Yleisöstä tosin joku huomautti, että kaikki eivät olleet yhtä tyytyväisiä.

Joka tapauksessa Siljan musikaalisuus kehittyi pianon ja viulun kautta alkaen kolmen vuoden iästä aina Tampereen taidelukioon ja sitten oli töitä muualla: Järvenpään sairaanhoitolinjalla; toimi Kotipizzassa (mieleen tuli tässä, miten Bloomingtonin Indiana Universityn kuulussa oopperatalossa lavalla illalla kuultu bel canto -tähti olikin jo seuraavana aamuna Memorial Unionin kahvilassa pizzan paistajana!); laulua Prima vista -kuorossa, edelleen laulutunteja 22-vuotiaana, ensi kerta kun opettaja kannusti matkustamaan; näin Silja päätyi Finnairin lentoemännäksi, mistä työstä hän piti. Oli myös perhe-elämää ja samalla Sibelius-Akatemian oopperakoulutusta vuodesta 2015; lopulta laulu vei kokonaan Eeva Liisa Saarisen oppilaana.

Mutta aluksi hänelle ei tullut mieleenkään, että laulaja olisi mikään ammatti. Savonlinnan oopperakuoro antoi innoitusta; hän kuuli erään Gutierrezin laulavan ja haltioitui siitä. Edelleen seurasi voitto Toivo Kuula -laulukilpailussa 2016 ja sen jälkeen töitä Virossa. Estonia-teatterin agentti ehdotti heti pestiä siellä ja roolina Siljalle jo entuudestaan tuttu Kreivittären rooli Figaron häissä. Tätä seurasi LaBohèmen Mimi ja Fidelion Leonora. Lopulta selvisi, ettei fakki ollutkaan mezzosopraano vaan sopraano. Ja nyt tuli kiinnityksiä jo ympäri maailmaa. Suuret Wagner- roolit varmaan odottavat, toistaiseksi hän on laulanut Elsaa ja Elisabethia. Kysyttäessä, mistä musiikista hän pitää, Aalto vastasi, että hänen musiikkimakunsa on main streamia. Voisiko hän ajatella itseään tangomarkkinoilla? Mikä ettei (naurahdus). Työ opettaa. Eniten hän haluaa laulaa italialaista, mutta myös saksalainen käy. Hankalista rooleista kannattaa kieltäytyä jo hyvissä ajoin. Mutta hän on laulanut myös modernia kuten Saariahoa ja Rautavaaraa. Terve elämä ja tukiverkot ovat tärkeät käytännössä. Hän on ollut aina ilmeisen määrätietoisesti eteenpäin menevä ja lujan itseluottamuksen omaava taiteilija.

Aallon säestäjänä toiminutta Elias Miettistä haastateltiin myös. Hän opiskeli Turussa Marko Aution johdolla ja sai pian oopperan korrepetiittorin tehtäviä ja sai soittaa kahdeksan viikkoa montussa Taikahuilua, kun varsinainen johtaja oli poissa. Hänelle jokainen hetki musiikin parissa on huippuhetki. Suomessa on paljon kantaesityksiä, joihin hän menee mielellään mukaan. Tulossa on muun muassa talvella Ida Mobergin harvinaisuus Asiens ljus.

Mutta kun korrepetiittorin musiikki on aina reduktiota alkuperäisestä, voi se joskus olla rasittavaa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei työ ole helppoa, ja jos laulaja ei onnistu, on vika sitten helposti pianistin. Sivutoimena Miettisellä on työtä IT-koodarina! Mielellään hän soittaa myös kamarimusiikkia. Nyt hän paljasti erittäin kokeneen yhteissoiton otteen Aaltoa säestäessään.

On hyvä tietää aivan realistisesti, millaista on taiteilijan työ; tällainen demytologisointi on varmasti ihan tarpeellista, eikä suinkaan vähennä ihailuamme heitä kohtaan lavalla.

– Eero Tarasti

Kuva © E. Tarasti.

Johann Strauss nuorempi: Mustalaisparoni, operetti; alkuperäinen näytelmä Ignaz Schnitzer Mor Jokain, sovitus Ulrich Baumgartner. Ohjaaja Ville Saukkonen, kapellimestari Tomas Takolander, koreografi Osku Heiskanen, puvustaja Rita Lampinen, lavastaja Mikko Rantanen, projisoinnit Mils Krogell, korrepetiittori Jussi Miilunpalo. Ensi-ilta Keuda-talossa 10.10.2026 klo 17.

Mustalaisparoni Keravalla! Mahtavaa, sinne täytyy heti mennä. Nimittäin tuoreessa muistissa on vielä vuoden takainen sykähdyttävä Valkoinen hevonen. Näin sen tuolloin kolme kertaa (mitä en kehdannut sanoa kollegoilleni). Joka tapauksessa Kerava on onnistunut taas kokoamaan laajat kulttuurivoimansa tällaiseen kollektiiviseen yritykseen, joka on mittakaavaltaan oopperan luokkaa. Näin totesi väliajalla Petteri Salomaa ja kertoi nähneensä operetin jo 1972 Kansallisoopperassamme. Kuten Merja Halmetoja sanoo esipuheessaan käsiohjelmaan: ”Suuri esiintymiskoneisto sekä lukuisat kulissien takana työskentelevät ihmiset ovat loihtineet näyttämölle Straussin maailman […] olemme saaneet kokea yhdessä tekemisen riemua, kaikkea sitä mikä tekee elävästä musiikkiteatterista ainutlaatuisen taidemuodon.” Niin, voi todeta että tämä on sitä aitoa kulttuurianimaatiota, jollaisen perustuu eri paikkakunnilla elinvoimanen musiikkikulttuuri. On selvä, että perustana on lukemattomien innostuneiden taiteen ystävien yhteisö, joka ansaitsee kiitokset ja rohkaisun jatkoon.

Mustalaisoperetin juoni on sinänsä sekava ja tyhjänpäiväinen, mutta juuri niin pitää ollakin, tämähän on operettia. Ja operetti taas on wieniläisen tai itävaltalaisen kulttuurin tyypillisimpiä ilmentymiä. Tässä maassa ei olla vakavia, vaan kaikki on gemütlich, mukavaa, ja se juuri erottaa heidät yhteisesä kielestä huolimatta saksalaisista. Wieniläinen pianoprofessori Bruno Seidlhofer kertoi Suomessa käydessään tunnetun anekdootin: Mikä erottaa saksalaisen itävaltalaisesta? Saksalaiselle tilanne on vakava, mutta ei katastrofaalinen. Itävaltalaiselle tilanne on katastrofaalinen – mutta ei vakava.

Sinänsä Mustalaisparonin tapahtumat johdattavat pohtimaan sitä hyvin keskeistä kysymystä, että miten tuossa keisarinna Maria Teresian hallitsemassa maassa 1740-luvulla – johon Mustalaisparonin juoni sijoittuu – saattoi syntyä jotain niin nerokasta kuin taidemusiikin klassinen tyyli. Mozart, Haydn, Beethoven ja niin edelleen. Yksinkertaisesti tämä on tapaus musiikin ja taiteen suhteesta yhteiskuntaan. Toisin sanoen kyse on episteemeistä, joista joskus versoo jotain näin nerokasta. Mutta mikä on se mekanismi, joka tekee tämän välitystyön?

Itävalta-Unkarin vanhoillinen keisarikunta, konservatiiviset arvot, uskonnollinen ahdasmielisyys (protestanttien, juutalaisten, romanien ym. syrjiminen), järjettömät sodat ja taistelu keisarin kruunusta – kuinka on mahdollista, että tämän keskipisteessä oli monikulttuurinen ja elämäniloinen Wien ja että wieniläiset pystyivät siihen. Vai onko niin, että juuri yhteisö, jossa on keskenään ristiriitaisia episteemejä, onkin hedelmällinen suuren taiteen synnylle?

Maria Teresa halusi olla Landesmutter ja ainakin hänestä on näkyvä muisto Schönbrunnin linnassa ja puistossa, jossa on Johann Straussin patsas. Wieniläiset tahtoivat erota saksalaisista, jotka olivat liian kunnianhimoisia ja tarmokkaita, siinä missä wieniläinen mieluummin meni teatteriin, tai kahvilaan keskustelemaan taiteesta ja kulttuurista. Parhaiten tätä atmosfääriä on kuvannut Stefan Zweig kirjassaan Eilispäin maailma (Die Welt vom Gestern). Zweig kävi koulunsa Wienissä rakennuksessa, jossa itsekin aikoinaan opiskelin saksan kieltä Wienin Sommeruniversitätissä. Tosin Zweig inhosi tätä koulua ja sen jäykkyyttä. Kaikki oli peräisin Maria Teresian kaudelta, jolloin hän halusi jo sulkea juutalaiset gettoihinsa, mistä ei tullut mitään hänen älykkäämpien ministeriensä vastustuksen johdosta. Silti kun yhä vieläkin kysyy itävaltalaisten identiteetistä, ketkä ovat heidän ikoniset henkilönsä, ne ovat Johann Strauss, Mozart ja Maria Teresia.

Itävalta-Unkari oli monikansallinen valtio, joka kävi alinomaisia sotia mutta menestyi silti. Tämä maailma on myös Mustalaisparonin taustana.

Siinä tapahtumat sijoittuvat Banaattiin eli Temesvarin ympäristöön ja Wieniin vuosina 1740-42. Nuorukainen Sandor Barinkay on päähenkilö, joka palaa takaisin kotiseudulleen, josta hänen perheensä pakeni turkkilaissodan riehuessa. Mutta perheen tilukset ovat joutuneet siankasvattaja Zsupan haltuu. Barinkayn raunoitunutta linnaa asuttavat romanit. Sando kosii Zsupan tytärtä, mutta hän, Arsena, torjuu tämän alempiarvoisena; nuori pehtori Ottokar rakastaa Arsenaa salaisesti. Mutta paikalle palaa myös itävaltalainen komissaari, joka yllättäen löytääkin entisen puolisonsa kotiopettajattaren Mirabellan, josta joutui aikoinaan eroon. Alueen romanit ja myös vanha Csipra tunnistavat Sandorin entisen tilanherran pojaksi ja ottavat hänet isännäkseen nimittäen häntä mustalaisparoniksi. Titteli ei kuitenkaan kelpaa Arsenalle, Sandor purkaa kihlauksensa ja hän onkin itse asiassa rakastunut Czipran kasvattityttäreen Saffiin ja ottaa hänet vaimokseen.

Komissaari edustaa kuitenkin Itävallan siveyskomissiota ja on kauhuissaan, kun Sandor viettää hääyötä esi-isiensä linnan raunioilla. Czipran avulla Sandor löyää aarteen, joka sijaitsee puun juurella suvun mailla. Kuka sen oikeastaan omistaa ja epäsäätyinen suhde ovat riidan aiheita. Paikalle saapuu nyt keivi Homonay, joka kerää husaarijoukkoja sotaan. Kaikki miehet tulevat viinin avulla värvätyiksi. Saffin syntyperä paljastuu pashan tyttäreksi; Sandor masentuu ja lähtee sotaan.

Kolmannessa näytöksessä husaarijoukot saapuvat Wieniin sotimisen jälkeen. Komissaari Carneron siveyskomitea lakkautetaan ja hän menettää työnsä. Miehiä palkitaan ansioista. Sandor saa nyt kreiviltä oikean paronin arvonsa ja oikeuden aarteeseen. Ottokar ja Arsena voivat nyt mennä namisiin ja Saffi palaa ylättäen, jolloin Sandor voi uudessa arvossaan avioitua hänen kanssaan. Tyypillistä, että vasta Itävallan armeijan upseeri voi päästää sankarin pälkähästä, sivuuttaa rasismin ja kohottaa hänet oikeaan arvoonsa eikä silloin ole enää väliä onko hän mustalais- tai joku muu paroni.

Juonesta ei tietenkään jää paljon mieleen kerrottuna, se täytyy nähdä; on sanottava, että Ville Saukkosen ohjaus teki kaikkensa tehdäkseen tästä kohellusten sarjasta nautittavaa teatteria. Hän harrastaa huumoria kaikissa yksityiskohdissa, myös lavasteissa, taustakuvissa ja tanssijoiden elekielessä, mennen joskus myös groteskin puolelle.

Pystyykö musiikki tekemään tästä sekavasta tapahtumasarjasta seurattavan? Kyllä ja ei. Nimittäin olettaisi, että Tonava kaunoisen säveltäjän kynästä tulisi jatkuvasti vastaavaa myös operetissa, mutta näin ei mielestäni ole etenkään teoksen alkupuolella. Kuulija saa kauden standardia funktiomusiikkia, mitään ei jää siitä erityisesti mieleen. Huomio on näyttämön toilailuissa. Mutta kolmannessa näytöksessä kun palataan Wienin, sävy muuttuu; nyt saadaan vihdoin sarja hersyviä valssisävelmiä ja päästään oikeaan operettitunnelmaan. Tietenkin myös alkupuolella on kansallista väriä mustalaistematiikassa ja unkarilaisuudessa omina topoksinaan. Mutta vasta kun päästään husaarien Wieniin on palattu kotiin.

Kuitenkin Keravan ooppera teki tästä erttäin nautittavan taide-elämyksen. Orkesteri oli koko ajan mukana iskuvoimaisena Tomas Takolanderin käsissä. Kuorot kunnostautuivat ja heillä onkin runsaasti vaativaa laulettavaa. Tanssijoita seurasi myös mieluusti juonen elementteinä. Pääroolien laulajissa oli jo kokeneempia oopperassa esiintyneitä kuten Ann-Marie Walsh voimakasäänisen vanhan romaninaisen Czipan roolissa. Päätehtävä Sandor oli annettu aivan oikein tenori Casper Lambergille joka oli myös näyttämöllisesti vaikuttava. Samoin jyhkeä huraarikomentaja Petter Korkman. Komissaaria esitti Kari Storckovius monine puherooleineen. Arsena oli Henrietta Grünn, Ottokar oli Antti Tuomaala ja ennen kaikkea Saffi, Fanny Henn – kaikki varmasti mukana jo lupaavien laulajanurien virrassa. Yhteislaulu oli myös aivan saumatonta. Kuoro oli hyvin valmennettu ja liikkui sulavasti lavalla koreografian mukaisesti, ja samoin romaneja, sirkuslaisia, possuja ja husaareja esittävät tanssijat.

Ennen kaikkea yhteinen innostus oli konkreettisesti aistittavaa eikä ilman sitä kuulijaakaan saataisi mukaan uskomaan operetin satumaailmaan.

– Eero Tarasti

Budapestin Festivaaliorkesteri MÜPAN konserttisalissa.

Konsertit 3.10.2026 Budapestin Liszt-Akatemiassa: József Balog, piano, ja 4.10. 2026 MÜPA Taiteiden Palatsissa, Budapestin Festivaaliorkesteri Sir John Gardinerin johdolla

Ei nyt ole kyllä ylitseampuvaa puhua Unkarin musiikkielämän kukoistuksesta, semminkin kun siitä ei aina tiedetä täällä pohjoisessa paljoakaan. Ferenc Liszt on tietenkin kaiken lähtökohta, mutta yhtälailla vannotaan Kodályn nimeen ja sitten Béla Bartókin, ja jos ollaan vielä radikaalimpia, niin Ligetin ja György Kurtágin. Viime mainittu täytti juuri 100 vuotta ja saimme nähdä talon, jossa hän asuu. Itse asiassa ansiokas oppaamme oli nuori pianisti, pianopedagogi ja musiikintutkija László Stachó (László on siis etunimi), jonka erityinen ansio oli, että hän puhuu täydellisesti suomea – kuten semiootikot Vilmos Voigt ja jopa amerikanunkarilainen Thomas A. Sebeok.

György Kurtág asuu tässä talossa 100-vuotiaana.

Jollei päässyt kaupunkikierrokselle Lászlón kanssa Budapestin historiallisissa kortteleissa, voi lukea hänen erinomaisen esseensä antologiassa Kurkistuksia unkarilaiseen nykykulttuuriin, jonka on julkaissut Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen osasto 2025. Tuntuu kuin kaikki keskittyisi tällä hetkellä Taiteiden Palatsiin nimeltä MÜPA, joka kokoaa kaikki taidealat yhteen mahtavaan kolossiin: klassisen musiikin, popin ja maailmankulttuurin, jazzin, oopperan, sirkuksen, tanssin, kirjallisuuden ja elokuvan. Se sijaitsee Etelä-Pestissä Tonavan rannalla, ja on niinkuin László sanoo: alueen ilmassa tuoksuu musiikki. Hän toteaa, että suurin osa länsimaista taidemusiikkia syntyi Wieniä ympäröivällä 300 kilometrin alueella, joka kattoi Budapestin, Prahan, Bratislavan ja Salzburgin. Maantiede siis suosii tätä paikkaa… joskin se on myös kiistetty. Vladimir Karbusický arvosteli Eggebrechtin laajaa musiikin historiaa, jossa sanotaan: alles andere bleibt am Rande. Ei se tietenkään ihan noinkaan mene!

Mutta puhukaamme nyt ihmisistä eli taiteilijoista näissä tiloissa ja keskellä tätä ’paikan henkeä’. József Balog on unkarilainen, romanitaustainen pianisti, ehdoton tähti omassa maassaan, mutta ei ole varmaan kovin tunnettu toisessa finnougrisessa musiikkimaassa, Suomessa. Hän on keski-ikäinen ja ehtinyt voittaa monia kilpailuja, soittaa suurten orkesterien ja kapellimestarien kanssa, levyttää kymmenen CD:tä. Hän omaa aivan erityisen lavasäteilyn astuessaan Liszt-Akatemian perinteikkäälle lavalle epätavallisessa kultaisin kuvioin koristellussa mustassa takissaan.

Virallisesti illan ohjelma oli seuraava:

Rameau: G major Suite » excerpts
Chopin: Polonaise in C-sharp minor, Op. 26/1
Chopin: Waltz in C-sharp minor, Op. 64/2
Chopin: Waltz in D-flat major, Op. 64/1 (‘Minute’)
Chopin: Étude in A-flat major, Op. 25/1 (‘Harp’)
Chopin: Étude in C-sharp minor, Op. 25/7
Chopin: Étude in F minor, Op. 10/9
Chopin: Etude in E-flat minor, Op. 10/6
Chopin: Étude in C minor, Op. 10/12 (ʻRevolutionaryʼ)

Väliaika

Ravel: Miroirs
Wolf Péter: Sonata
(Katkelmia György Kurtágin teoksista kuultiin numeroiden väleissä.)

József Balogin resitaali Liszt-Akatemiassa.

Pianisti ei heti astukaan pianon ääreen, vaan kiertelee ja kaartelee sitä, sieppaa äänen sieltä, toisen täältä, vetää glissandon. Sitten hän istuu ja Rameaun sarja alkaa. Balog soittaa hyvin nopeassa termpossa, kevyesti, mutta kaikki kuuluu vaikka pianon perussointi on eräänlaista huminaa. Tai oikeammin Rameauta edeltävät Kurtágin aforistiset katkelmat. Ne pakottavat uuteen kuulemistapaan, asennoitumaan klassiseen repertoaariin uudella tavalla. Tämä toteuttaa todella ensi kevään Torinon kollokviomme ohjelman: In the Search for CreativeEvents of Cultural Heritages. Tässä on kyllä taustalla Kodály-metodin prinsiippi eli sisäinen kuuleminen, (joskaan Kodály nyt ei luonut mitään varsinaista metodia!), joka uudisti koko unkarilaisen musiikkikasvatuksen perusteita myöten. Balog opettaa myös Szegedin yliopistossa. Hänen Chopininsa sisälsi niinikään myös monia uudenlaisia intonaatioita. Yhtä kaikki, kun hän lopettaa on yleisö hänen puolellaan. Hän osaa, kuten sanotaan, ’ottaa kuulijakuntansa’.

Väliajan jälkeen vaihtui musiikillinen maisema: Ravelin Miroirs-sarja. Jälleen höysteenä Kurtágia lähes kaikissa väleissä. Oiseaux tristes oli niin surullinen kuin olla voi ja viittasi jo Messiaeniin. Une barque sur l’océan on yksi noita valloittavia musiikin merimaisemia. Alborada graciosoa harvoin kuulee näin virtuoosisena, teoshan on äärimmäisen vaikea, mutta se ei pelottanut pianistia. Yleisö puhkesi spontaanisti aplodeihin sen jälkeen, vaikka jäljellä oli vielä tuo proustlainen Vallée des cloches.

Viimeinen numero oli unkarilaisen hieman iäkkäämmän säveltäjän, Péter Wolfin Sonata, sekin täynnä virtuositeettia, mutta myös lainauksia eri tyyleistä. Säveltäjä saapui kiittämään. Huomasin sittemmin, että hän on säveltänyt myös sarjan Das WOLF Temperierte Klavier.

Ennen konserttia olin saanut tavata Akatemian kansainvälisen osaston nuoren vararehtorin, jonka musiikkiala oli saksofoni, minkä hän hieman kainosti ’tunnusti’. Hänellä oli Suomessa alan tuttavia kuten Jonatan Rautiola ja aiemman sukupolven Pekka Savijoki. Akatemiaa esitteli myös musiikkitieteen professori, nuori Peteri Lorant, joka oli juuri käynyt Helsingissä viime kesäkuussa Musical Signification 16 -kongressissa Sibelius-Akatemiassa. Muutoin hän on Mahler-tutkija.

Beethovenin flyygeli Unkarin Kansallismuseossa; soitin siirtyi sittemmin Lisztin haltuun.

* * *

Seuraavana päivänä onnistuimme saamaan jälleen ystävällisen Lászlón avulla liput Taiteiden palatsin loppuunmyytyyn konserttiin upeassa puulla vuoratussa suuressa konserttisalissa. Budapestin Festivaali-orkesteri, jota ei todellakaan paljoa tunneta Suomessa, vaikka se on yksi Euroopan merkittävimpiä soittokuntia, esiintyi. Orkesteri oli saanut nyt johtajakseen kuuluisan vieraan Sir John Gardinerin, joka tunnetaan tietenkin vanhan musiikin tulkkina. Konsertin alkupuolella kuultiinkin ihailtavan henkevänä ja tarkkana esityksenä Haydnin sinfonia nro 103. Sen alkuun on pantu patarumpujen signaali. Mutta sitäkin ennen oli varattuna yllätys: nimittäin osa orkesterista jätti soittimensa ja esitti kuorona Sibeliuksen Sydämeni laulun. Se on liikuttava, kun liittyy Suomessa niin moniin historiallisiin tapahtumiin, ei vähiten Sibeliuksen hautajaisiin 1957. Kuoro lauloi puhtaasti, sointi olisi voinut olla tummempi, suomen kielen finessit eivät aina kuuluneet, l-konsonantti oli kapea, laulajattaren l eikä sellainen paksumpi.

Oli erinomainen ajatus laittaa Haydn ja Sibeliuksen II sinfonia peräkkäin. Alkaahan jälkimmäinen D-duurissa, klassisten sinfonioiden kaikkein yleisimmässä sävellajissa ja viittaa Brahmsin II:een ja sitä kautta Beethovenin II:een. Orkesterin taito on loistava, kaikki muusikot tuovat esiin parastaan. Mutta siinä ehkä onkin pieni ongelma: he soittavat liian hyvin. Osa sointia on jätettävä taka-alalle syvyysefektin luomiseksi. Väliajalla yleisö huomasi, että ollaan Suomesta: eräs vanhempi herra tarttui käteeni ja sanoi: Hyvä Suomi!

Gardiner kyllä ymmärsi sinfonian sanoman. Hitaan osan narratiivinen jakso, Il commandatoren eli kuoleman vierailu säveltäjä-subjektin luona, ja Kristus-teeman lunastus tulivat esiin. Viimeinen osa alkoi äärimmäisen nopeasti, jousien kuviointi oli silti selkeydessään fantastista. Ja kun lopulta puhkeaa esiin tuo kaikkien odottama laulava unisono-teema, Gardiner levittää ja laventaa niin kuin täytyy; ja pisteellisen kuvion lennokas aksentti oli kerrankin oikein. Tässä on lupa sanoa: verweile doch du bist so schön (Faust).

Loppua kohti orkesterin volyymi saavutti nietzscheläisen Rauschinsa, hurmion ja ekstaasin, bucknerlaisen massiivisen huipennuksen. Jousisto loisti. Oppaamme Lászlókin myönsi, ettei ollut koskaan kuullut tällaista ja että kyllä Sibelius on todella suuri säveltäjä.

Näkymä MÜPAn kattoterassilta Tonavalle.

Väliajalla oli jo saatu ihailla Taiteiden palatsin kattoterassilla näkymiä Tonavalle. Kaukana häämötti Polytekninen korkeakoulu: sieltä alkoi Unkarin kansannousu 1956 lokakuun 26. päivänä, joten edessä on kohta suuret juhlat. Mutta neuvostotankit vyöryivät kaduille jo 4.11. Kaikki on täällä historiaa. Tämä on Suomessakin monien lukeman romaanin Egerin tähdet tapahtumapaikka, siis osmaanien hyökkäyksen 1526. Nyt eletään onneksi toista kautta, ja kaikkialla, kaduilla ja saleissa oli vapautunut ilmapiiri. Unkari elää aivan uutta aikaa.

– Eero Tarasti (teksti ja kuvat)