
Kuva E.Tarasti
HNMKY:n Sinfoniaorkesterin konsertti sunnuntaina 15.11.2026 klo 17 NMKY:n salissa Vuorikatu 17. Kapellimestari Tapio von Boehm; Elias Nyman, viulu. Edward Elgarin viulukonsertto op. 61; Serge Prokofjev: Romeo ja Julia orkesterisarja nro 2.
Tämä konsertti oli yksi niistä lukuisista musiikkitapahtumista, joita oli tarjolla Helsingissä kyseisenä iltana. Ne, jotka tämän valitsivat, eivät varmasti pettyneet. Paikka on kyllä tuttu, NMKY:n orkesterissa siellä soittivat aikoinaan sellaiset legendaariset henkilöt kuin muun muassa Totti Carlander-Reutenfelt ja Aarni Leiviskä, Helvi Leiviskän nuorempi veli. Vanha kansakouluni on ihan vieressä ja toi mieleen musiikkielämyksiä siellä, kuten baletin Prinsessa Ruusunen. Sali on tunnelmallinen, perällä Kristus-aiheinen fresco, lainaus psalmeista, korkeutta on riittävästi jopa näinkin isolle orkesterille. Hämmästyttävää, että on saatu yhteen näin täydellinen kokoonpano, esimerkiksi vaskiakin on aivan riittävästi.
Tapio von Boehmin ansio on, että orkesterin taso on huikeasti noussut aiemmalta kuulemaltani (en tosin muista tarkkaan, milloin se oli). Hän tekee pääkaupunkiseudulla muutenkin sangen kunnioitettavaa työtä ei-ammattilaisorkesterien parissa, jotka suoraan sanoen kuulostavat usein jo aivan ammattilaisilta. Ei ole monta viikkoa siitä, kun kuultiin Uuden ajan ensemblea Tapion johdolla, ja Sipoon orkesteri on soittanut laadukkaita ohjelmia jo pidempään. Tapio von Boehmillä on ilmiömäinen kyky innostaa soittajat ylittämään itsensä. Nyt Elgarin melko harvoin kuultu viulukonsertto alkoi heti täyteläisen dramaattisella soinnilla ja energialla. Juuri tällaista sinfonista otetta tämä teos vaatiikin, sillä siitä vaistoaa kyllä uutteran temaattisen työstämisen, tiettyjen johtoaiheiden vilahtelun kautta eri osien. Tekstuuri on kuin Wagnerin jatkuvan ylimenon taidetta, eräänlaista ’puhuvaa’ orkesterin käsittelyä. Kuulijan on melko vaikea hahmottaa teoksen muotoa perinteisten kaavojen mukaan. Onneksi Tapio von Boehm näytti myös musiikkitieteilijän taitoja ohjelmatekstin analyysissa, joka kannatti lukea ennen esitystä.

Edward Elgar 1900-luvun alkupuolella. (Wikipedia; public domain..)
Mutta mitä sanottavaa nyt keksisi Elgarista, jonka musiikki on aina niin siloiteltua, romanttista, soivaa, lyyristä, ei kovin dramaattista ja kohtuullista hieman samaan tapaan kuin Brahmsilla? Ranskan musiikista vertauskohtana voisi olla César Franck, joskin Elgarin sävelkieli on vähemmän kromaattista. Useimpien assosiaatiot menevät tietenkin Pomp and circumstanceen, jonka hymnimelodia on kuin brittiläisen imperiumin symboli, tuoden mieleen Pokka pitää -sarjan Mrs Buckettin. Sitähän lauletaan Proms-konserteissa. Pohjimmaltaan siinä ollaan kuitenkin sangen likellä Wagneria. En nyt halua häntä tuputtaa joka paikkaan, mutta muistan kun kerran Charles Rosen harjoitteli yliopiston juhlasalin flyygelillä ja tuli puheeksi Elgar. Hän soitti tuota kohtaa ja heti perään Parsifalista Graalin ritarien marssia: ihan samaa musiikkia todellakin!
Kun konsertto alkoi, astui solisti sisään hyvin erilaisella materiaalilla kuin orkesteri. Minusta tuntuu, että Elias Nymanilla ja Tapiolla oli vähän eri näkemys tästä teoksesta. Tapion mielestä se oli dramaattinen, hän tarvitsi paljon eleitä ja liikkuvuutta – joskin ehkä ne olivat tarpeen juuri tämäntapaisen soittajiston sytyttämiseksi. Joka tapauksessa kun viulu tuli mukaan, se oli hienostunutta ja rauhallista intonointia. Ennen kaikkea ratkaisevaa oli Elias Nymanin soittimen laulavuus, jalo sointi. Olen aina ihmetellyt, että joillakin viulisteilla on se hallussaan, toisilla ei. Eli vähän niin kuin pianossa Rolf Bergroth sanoi aikoinaan: Toiset oivaltavat, toiset eivät!
Oli miten, ei tarvitttu montakaan tahtia Elias Nymanin soittoa, kun saattoi huoata: Ihanaa, tätä täytyy saada lisää, tähän ei kyllästy. Olen keskustellut tästä viulun laulavuudesta monien kanssa, sillä on suuriakin viulisteja, joilta se puuttuu. Se ei ole vain hienon arvosoittimen ansiota, vaan jotenkin käsien toiminnan ja kuuloaistin yhteispeliin pohjautuva ilmiö. Eliaksen opettajista ainakin Ilja Gringoltsilla on tällainen ääni, muistan kun hän esiintyi Musiikkitalossa; Elgarin konserton Elias oli kaiketi jo valmistanut hänen johdollaan.
Muuten Nymanin soittoa on nautinto kuulla sen erinomaisen professionellin leiman johdosta, mikä ei tarkoita minkäänlaista kuivakkuutta, vaan vakaata, varmaa otetta niin musiikkiin kuin soittimeenkin. Minulla on ollut ilo todeta nämä kvaliteetti hänessä myös kamarimusiikissa; hän on soittanut vaativia teoksia HYMSin ensemblessa kuten Sibeliusta, Chaussonia ja Hahnia. Erityisen tarkka hän on rytmin täsmällisyydestä. Tietenkin tuo kyky kehittyy jo orkesterinsoitossa sinänsäkin.
Niinpä hänen viulunsa soi kauniisti kaikissa otteissa, niin korkeissa yläsävelissä kuin rajummissa kaksoisotteissa ja kadenssin virtuoosisissa välähdyksissä.
Elgarin konsertossa on mielenkiintoista, kuten kaikissa konsertoissa, solistin ja ritornellojen dialogi. Usein viulu ei toista anaforan tavoin sitä, mitä orkesteri edellä tarjoaa, vaan lähtee omille teilleen. Mutta tätä sangen pitkäkestoista teosta estää hajoamasta tuo niin sanottu temaattinen työstäminen, motiivien verkosto, josta sitten erottuu jokin johtoaiheen tapainen kuin koko konserton symboliksi. Sellainen oli kai tuo Windflower-aihe. Pidän Nymanin tulkintaa tästä vaativasta konsertosta merkittävänä saavutuksena. Olisi kiintoisaa kuulla tämä sama hänen tulkintanaan vaikka Turun Fuugassa, joka on nyt päivän puheenaihe. Mutta tällaisissa pienemmissä saleissa ja orkestereissa on myös aivan oma viehätyksensä. Itse asiassa soitto tällaisessa yhteisössä luo juuri sitä koko suomalaisen musiikkikulttuurin kivijalkaa, johon kaikki perustuu.
– Eero Tarasti







