Kuva E.Tarasti.

John Storgårds. Kuva Giorgia Bertazzi.

Turun Musiikkitalo Fuuga, Konserttisali, Avajaiskonsertti 13.11. klo 18. John Storgårds, kapellimestari; Karita Mattila, sopraano. Turun Filharmoninen Orkesteri. Richard Wagner: Alkusoitto oopperasta Nürnbergin mestarilaulajat; Jean Sibelius, Viktor Rydberg: Höstkväll; Jean Sibelius, Johan Ludvig Runeberg: Den första kyssen; Viktoria Polevá: Eiren; Alban Berg: Sieben frühe Lieder; Jean Sibelius: Lemminkäinen op. 22.

Joskus maksaa vaivan herätä aamulla varhain, ajaa autolla hämärässä ja sateessa pari sataa kilometriä, seikkailla Turun sekavassa liikenteessä, etsiä hotellia… ja päätyä Fuugaan! Palkinto on nimittäin mahtava. Ensi reaktioni tässä konsertissa oli käyttääkseni ranskalaista ilmaisua: stupéfiant, tyrmistyttävä. Nimittäin positiivisessa mielessä. Siksi haluaisin tässä lainata Friedrich Nietzschen mielestäni parasta teosta, Die Geburt der Tragoedie aus deim Geiste der Musik eli Tragedian synty musiikin hengestä. Siinä filosofi luonnostelee musiikin ja taiteen prinsiipit dionyysinen ja apolloninen. Dionyysinen taiteilija elää hurmoksessa, hänessä on pelkkää Rauschia; kun taas apolloninen taiteilija tekee ”doorista arkkitehtuuria sävelillä”; hän on unitaiteilija, harmoninen, tasapainoinen. Sanoisin siis, että vierailu Turun Fuugassa on eräänlainen yhteistaideteos, jossa arkkitehtuuri virittää apolloniseen tunnelmaan: vaalean ruskeat kaartuvat raikkaat puupinnat, valoisuus, avaran tilan tuntu; kun taas musiikki on akustiselta luonteltaan täysin haltioittava, dionyysinen. Tuntuu liioittelematta selvältä, että tämän jälkeen Turku on musiikkielämämme keskipiste ja Turun orkesteri, joka saa soittaa ja kehittyä tässä salissa, on vastedes ykkösorkesterimme!

Mitä tapahtui siis? Ei tarvinnut kuulla kuin muutama tahti Meistersingerin alkusoittoa, niin havahtui tähän akustiseen ihmeeseen. On kuin orkesteri ei olisi soittanut lainkaan, vaan musiikki valui saliin jostain sfääreistä täyttäen sen joka sopukan täyteläiselle soinnillaan. Ja juuri tämä olisi ollut Wagnerin unelmien täyttymys; siksi hän upotti Bayreuthin orkesterin monttuun piiloon, jotta kuulija saisi vaikutelman jostain täysin immateraalisesta äänestä, kuin jostain transsendenssin musiikista.

Ja mikäpä sopiikaan juhlaviin avajaisiin paremmin kuin Mestarilaulajien alkusoitto. Kuten tiedetään se on sitten koko oopperan finaali pähkinänkuoressa, siinä on mukana kaikki olennainen. Mestarilaulajat on yksi Wagnerin väärinymmärretyimpiä teoksia. Se valmistui 1871 Preussin-Ranskan sodan aikaan ja siitä tuli yksi saksalaisen patriotismin symboleja. Vielä 1920-luvulla oli tavallista, että yleisö Saksassa nousi lopuksi seisomaan ja lauloi yhdessä Deutschland über alles. Mutta se ei ollut lainkaan säveltäjän tarkoitus. Hän tahtoi kirjoittaa tuotantonsa ainoan komedian. Siksi kaikki tässä oopperassa on nähtänä ja koettava komedian ja huumorin valossa. Tämä kuuluu heti alkusoitossa: heti kun musiikki uhkaa muuttua liian vakavaksi, tapahtuu täyskäännös; sävelet muuttuvat humoristisiksi ja romanttisetkin melodiat koomisiksi. Tämä olisi syytä muistaa teoksen tulkinnassa. Eli sitä ei voi paahtaa fortessa alusta loppuun. Jos kaikki on ekspressiivistä, mikään ei ole enää ekspressiivistä. Näin nyt ei tietenkään käynyt tässä suvereenissa filharmonikkojen esityksessä. Erityisesti Fuugan salin täydellisessä akustiikassa tämä on kuitenkin olennaista. Yksi esimerkki: Waltherin kilpalaulun giocoso-versio kahdesti. Tällöin täytyy vetäytyä ja rentoutua. Sinänsä salin etu on, että Wagnerin äärimmäisen kontrapunktinen ja polyfoninen tekstuuri artikuloituu, ja saattoi kuulla muun muassa sellaisia puhaltimien väliääniä, jotka yleensä peittyvät orkestraaliseen huminaan. Yhtäkaikki Mestarilaulajat on yhteisöllisen ilon ja riemun musiikkia. Tuntuu kuin se tahtoisi sanoa: Hei, tulkaa kaikki mukaan! Mikä siis olisikaan sopinut paremmin Fuugan avajaisiin.

Karita Mattila on suuri oopperaprimadonnamme, jonka valtavat äänivarat, ammattitaito, kaiken musiikin oikea karakterisointi ja eri säveltäjin tyylien taju ovat aina ihmetyksen ja ihailun aiheita. Mutta kun hän aloitti Sibeliuksen Höstkvällin. säpsähdin: eihän tämä ole Brünnhilde. Sitten tapahtui se ihme, että ääni alkoi kiiriä ympäri salia säteillein joka nurkkaan. Tämän täytyy olla laulajalle itselleenkin aika uskomaton kokemus.Muistan, kun vanhempani kertoivat aikoinaan Finlandia-talon avajaisista joskus 1970, miten Mariaheidi Rautavaara esiintyi, mutta hänen äänestään ei kuulunut juuri mitään.

Laulunumeroita seurasi kiinnostava uutuus: ukrainalaisen säveltäjän Viktoria Polevan teoksen Eirene kantaesitys. Nimi on kreikkaa ja tarkoittaa rauhaa. Mikä olisikaan ajankohtaisempaa, ettei juhlahetkelläkään unohdeta, mitä tapahtuu seinien ulkopuolella. Teoksen idea oli asteittain kasvava sointikenttä johtaen sitten kuin uuden universumin syntyyn heleissä yläsävelissä ja koloristisissa aiheissa. Säveltäjä itse oli paikalla.

Karita Mattila saapui uudestaan lavalle. Nyt oli vuorossa Alban Bergin laulusarja eri kirjailijoiden runoihin, jotka edustivat vuosisadan vaihteen modernismia, wieniläisen atmosfäärin laskevia auringonsäteitä. Joku olisi tahtonut kuulla tekstiä äännettävän tarkemmin, mutta se nyt ei ollut lainkaan tarpeen, sillä runot olivat luettavissa käsiohjelmassa (onneksi se oli paperisena eikä QR-koodin takana!). Karita Mattila piti yleisön otteessaan loppuun saakka ja huipensi esityksensä Sibeliuksen lauluun Illalle – esimerkki kalevalaisen runonlaulun muuntumisesta Sibeliuksella jatkuvan toiston eli rotaation prinsiipiksi.

Väliajalla olisi tehnyt mieli nauttia jotain virkistystä, mutta satoja henkilöitä palveli buffet’ssä vain yksi tarjoilija, joten niukinnaukin ehti hotkaista voileivän ja kupin kahvia.

Illan odotettu päätös oli Sibeliuksen Lemminkäinen-sarja. Sen Tuonelan joutenestahan alkoi Sibeliuksen ura muun muassa Ranskassa. Esitys oli äärimmäisen keskittynyt, tauot hengittäviä ja kaikki soolot ilmeikkäitä Storgårdsin hienovaraisessa johdossa.Muutenkin hän oli koko illan keskipisteenä ja otti ansaitusti vastaan yleisön juhlinnan. ”Lemminkäinen Tuonelassa”taas on järisyttävä infernon kuvaus, täysin Danten tunnelmissa, mutta musiikillisesti likellä Götterdämmerungin raskaita vaskikuoroja – ja miksei myös ylipäätään Richard Straussia. Tämä jos mikä oli dionyysistä siinä Nietzschen mielessä, että siinä on tuo ”hurman ihmeellinen sekoitus, että tuskassa nähdään mielihyvää”. Sarjan huipentaa ”Lemminkäisen kotiinpaluu”, jonka mielestäni ainoastaan suomalaiset orkesterit ymmärtävät. Kun kotitanhuat alkavat näkyä, muuttuu musiikki duurivoittoiseksi, vapautuneeksi, subjektisankari on vahvasti läsnä tässä ja nyt.

Yleisö oli luonnollisesti haltioissaan kokemastaan. Mihin tätä Fuugaa voisi verrata maailman konserttisalien kirjossa? Lähimpinä vertauskohtana voisivat olla Berliinin filharmonikkojen sali ja sitten Budapestin MÜPA, 2005 rakennettu kulttuuripalatsi korkealla mäellä Tonavan rannalla, jossa ovat paikalla musiikki, teatteri, visuaaliset taiteet, kirjallisuus ja sirkus. Myös Fuugassa pääsee korkealle tasanteelle ihailemaan Aura-jokea, mutta nyt oli pimeä ja sateista, joten sinne ei tehnyt mieli. Sitä paitsi talon nimeksi oli ehdolla myös Aura.

On selvää, että tämä oli merkittävimpiä musiikkitapahtumia maassamme pitkään aikaan. Miten suuret kiitokset onkaan lausuttava kaikille tämän jättiprojektin toteuttajille. Ja itse avajaistapahtuman ohjaajalle Nikke Isomöttöselle. Oi kunpa tämä nyt olisikin Helsingissä, huokaisi joku. Mutta eihän kaikki hyvä nyt mitenkään voi olla vain Helsingissä!

– Eero Tarasti

Savonlinnan konsertin ohjelma.

Savonlinna-kvartetin konsertti Savonlinnan teatterin Savonlinnasalissa 7.11. klo 19 teemana ”Musiikkia Marskin Makuun. Tarinoita Mannerheimista ja hänen mielimusiikistaan”. Marjukka Tepponen, sopraano, Savonlinnakvartetti Andrey Nikulin, 1, viulu, Alexandra Serebrjakova, 2. viulu, Katja Inkala, alttoviulu, Ilkka Vesioja, sello ja Tuomas Haapalainen, kontrabasso.

Aiheen tällaiseen harvinaiseen konserttiin antoi sitä ennen samassa paikassa klo 13-17 esitetty näytelmäensi-ilta ”Mannerheimin ennustus”, jonka oli kirjoittanut elokuvaohjaaja JP Siili ja ohjannut Aleksander Anna, näyttelijät Savonlinnan teatterista. Täytyy sanoa, että suomalaisten innostuksella marsalkkaansa ei ole rajoja. Lasse Lehtinen kertoi esitelmässään, että hänestä on julkaistu 400 kirjaa, ja nytkin sali oli koko päivän ääriään myöten täynnä. Kuulijoita oli tullut pitkienkin matkojen takaa.

Siilin näytelmä oli vakuuuttavan dramaattinen kuvaus kahden ajallisen hetken välissä; kehyskertomuksena oli ruotsalaisen kreivittären Gertrud d’Arcon, Mannerheimin viimeisen ihastuksen, kommentit tämän muistelmista. Hän kovisteli marskia siitä, ettei hän muistelmissaan kertonut mitään itsestään. Mutta sitten palattiin alkuun eli vuoteen 1917, jolloin Mannerheimin oli menettänyt kenraalimajurin arvon Venäjän vallankumouksen takia, perheensä ja omaisuutensa, ja oli siis Odessassa täydellisessä nollapisteessä. Silloin hän tuli osallistuneeksi spiritistiseen istuntoon, jossa meedio ennusti hänen tulevaisuutensa, jonka nyt tiedämme melko tarkkaan. Mannerheim sanoo muistelmissaan pitäneensä sitä tuolloin hölynpölynä. Mutta juuri tämä ennustus oli JP Siilin näytelmän johtolankana ja läpikulkevana teemana. Valtaosin näytelmä on dialogia joko Mannerheimin ja ruotsalaisen kreivittären Gertrud d’Arcon välillä tai Mannerheimin ja hänen ukrainalaisen kamaripalvelijansa Ignat Karpatsevin kanssa. Näitä rooleja esittivät sitä paitsi täsmälleen oikeanlaiset ’tyypit’: Lauri Kortelainen, Aino Mankonen ja Kari Suhonen. Heidän suorituksensa samoin kuin kaikki muut näyttelijät ansaitsevat täyden ihailun taidokkuudestaan ja professionellista työstään. samoin ohjaaja Aleksander Anna. Kortelaisen ja Suhosen vuoropuhelu sai tosin joskus raisujakin ilmaisutapoja, tuli aivan mieleen Cervantesin Don Quijote ja Sancho Panza

Näytelmässä oli myös hyvin valittua musiikkia taustalla, siis non-diegeettisenä elementtinä, kuten sanotaan elokuvan teoriassa. Kuorolaulua, On suuri sun rantas autius… Syvä iskumme on… Suomis sång…Tuonen lehto… Ne loivat tunnelmaa, mutta oli tarkoitettu yleisölle, ei osaksi näyttämön tapahtumia. Siili kertoi minulle väliajalla, että ainoa musiikkinumero, jonka hän itse oli valinnut oli lopun Finlandia naiskvartetin laulamana, johon sitten näyttelijätkin liittyivät. Se saattoi yleisön liikutuksen valtaan. Lopulta kun aplodien raikuessa lavalle astui Puolustusvoimien edustaja antamaan tunnustuksen näytelmän esittämisestä, koko tilaisuus sai isänmaallis-patrioottisen luonteen.

***

Nyt kuitenkin asia on niin, että tämä musiikki ei ollut sitä, mikä pohjimmaltaan liikutti Mannerheimia itseään. Sen sijaan illan konsertti johdatti meidät chevalier-kaartin illallisille, Pietarin hovitanssiaisiin, Mariinskin ooppera- ja balettinäytöksiin ja Mikkelin päämajan laulajattarien iltoihin sekä Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistoihin. Oli hauskaa, että kuultiin Marjukka Tepposen tulkintana muun muassa Sibeliuksen Säv säv susa; Mannerheim nimittäin kerran kuuli Berliinin radion lähetyksen, jossa esiintyi hänen suuri suosikkinsa Aulikki Rautawaara. Hän toivoi salaa itsekseen: Voi kun hän nyt laulaisi Säv säv susan! Ja yllättäen niin kävikin vastoin ilmoitettua ohjelmaa.

Marjukka Tepponen on vaikuttava dramaattinen sopraano, joka osasi kuitenkin muuntua eri oopperatyyleihin Glinkasta Verdiin ja lopuksi suomalaiseen musiikkiin. Hän ymmärsi, mitä eroa on slaavilaisella ja italialaisella ilmaisulla. Hän huipensi illan tuohon kohottavaan Var det en dröm Sibelius-numeroon. Sen säestys on alunperin pianolle ja niin vaikea rytmisesti, että monet korrepetiittorit eivät suostu sitä soittamaan. Nyt se kuultiin sovituksena jousiyhtyeelle, joka sekin toimii. Ilkka Vesiojan, Katja Inkalan, Alexandra Serebrjakovan sekä Flavio Regis Cunhan sovitukset olivat taitavia. Savonlinna-kvartetti soitti hienovireisesti ja tarkasti näitä salonkikappaleita. Tšaikovskin Kukkaisvalssi sai kuvittelemaan millaista elämä oli Mannerheimin kohdalla chevalier-kaartin aikaan.

Savonlinna-kvartetti ja Marjukka Tepponen. Kuva E. Tarasti.

***

Rohkenen liittää tähän vielä jatkeeksi Savonlinnan teatterille kirjoittamani ohjelmistokommentin musiikin taustatarinaksi, jollaista minulta oli pyydetty.

Mannerheim ja musiikki

Miksi meitä kiinnostaa Mannerheimin musiikkimaku yhtä paljon kuin hänen asiantuntemuksensa ruoanlaitossa? Syy on, että ne ovat osa Mannerheimin niin sanottua non-verbaalia käytöstä, joka osoittautui huipputärkeäksi, kun hänen alaisensa yrittivät ymmärtää hänen arvoituksellista olemustaan ja käytöstään. Asian tausta on hänen henkilöhistoriassaan.

Lapsuudessaan Mannerheim ei saanut musiikissa koulutusta toisin kuin sisarensa. Tämä ei johtunut siitä, että ylipäätään musiikki ei olisi kuulunut aatelispoikien kasvatukseen, sillä hieman aiemmin elänyt Leo Mechelin, joka kävi sitten Haminan kadettikoulun siinä missä Mannerheimkin, kirjoitti jo 9-vuotiaana: spelat pianoforte. Näin kertoo Tero Halonen tuoreessa kirjassaan. Kuten tunnettua Mannerheim epäonnistui lähes täydellisesti ensi alkuun, hänet erotettiin häirikkönä lähes kaikkialta minne meni. Lopulta Julinien suku neuvoi lähtemään Pietariin sotilaskoulutukseen (näin minulle kertoi muun muassa näyttelijätär Christina Indrenius-Zalewska, o.s. Julin). He myös rahoittivat Mannerheimin toimintaa siellä.

Hänet hyväksyttiin Nikolajevin ratsastuskouluun ja sieltä hän onnistui pääsemään tavoiteltuun keisarin chevalier-kaartiin. Häntä auttoi siinä hänen taustansa, sillä kun hän oli sairaana, sattui keisarinna, joka oli Tanskan prinsessa Dagmar, vierailemaan lasaretissa; hän saattoi ilahtuneena puhua tanskaa Mannerheimin kanssa. Puoli huolimattomasti hän sanoi, että teidän pitäisi oikeastaan tulla chevalier-kaartiin. Mannerheim meni oitis ilmoittautumaan sen komentajalle sanoen, että keisarinna käski tulla. Tämä ei ollut kuullut mitään siitä, mutta totesi, että jos keisarinna niin ilmoitti, niin kai se piti paikkansa. Myöskään Dagmar ei enää muistanut tapausta, mutta sanoi, että voihan se olla niinkin. Näin Mannerheim siis pääsi lähelle hovipiirejä.

Chevalier-kaartin koulutukseen kuului olennaisesti esteettinen aspekti. Kaartin jäsenet komennettiin joka viikko Mariinskiin seuraamaan balettia ja oopperaa. Aterioiden menuihin painettiin myös niissä kuultavat musiikkinumerot. Kaartilaisten ohjelmaan kuului niinikään osallistuminen hovin loistokkaisiin tanssiaisiin ja naamiaisiin. Musiikki, jota esitettiin, oli katkelmia lähinnä italialaisista oopperoista ja joistakin venäläisen musiikin klassikoista, kuten Glinkan teoksista. Myös uskomattoman Aasian ratsastuksen aikana 1907-1908 Mannerheim teki havaintoja kiinalaisten ja tiibetiläisten musiikista. Hän oli herkkä kaikille akustisille ilmiöille ja toi tullessaan lukuisia eksoottisia soittimia Kansallismuseon kokoelmiin.

Mannerheimin musiikkimaku oli kuitenkin täysin klassinen. Sittemmin Mikkelin päämajassa hän komensi kenraalinsa kuuntelemaan radiosta Helsingin kaupunginorkesterin konserttia, jossa soitettiin Beethovenin sinfonioita. Kun vuorossa oli Eroica, Mannerheim kertoi alaisilleen sinfonian synnystä ja Napoleonin osuudesta teoksen otsakkeessa. Niin sota-aikana kuin 30-luvulla Mannerheim harrasti musiikkia, hän kävi erityisesti Kaupunginorkesterin konserteissa Helsingissä ja vieraili laulajattarien konserteissa. Hänen suosikkejaan olivat Aulikki Rautawaara, Lea Piltti ja Hanna Granfelt. Ensiksimainittu kertoi allekirjoittaneelle (viimeisellä illallisella Liisa Aroheimo-Marvian ja Einari Marvian luona 1993) kuinka hän esiintyi Mannerheimille usein juuri Marvian säestyksellä. Mannerheim otti aina selvää, minkävärinen oli laulajattaren iltapuku ja sävytti kukkapukettinsa sen mukaan. Taas Heikki A. Reenpää, joka oli kuului hänen muistelmiensa kustantajiin, kertoi, että Marski kerran kysyi: ”Mikä se on se Lili Marleen, josta kaikki puhuvat?” Sovittiin sitten, että Yleisradio lähettäisi sen tiettynä ajankohtana ja niin se tuli hänellekin tutuksi.

— Eero Tarasti

Elias Miettinen ja Silja Aalto. Kuva © E. Tarasti.

Tero Halosen Leo Mechelinin elämäkerran (vuodet 1839-1860) julkistaminen Helsingin Aikuisopistolla, Runeberginkatu 22, 29.10. 2026 klo 17; Wagner-seuran jäsentilaisuus, jossa vieraina sopraano Silja Aalto ja korrepetiittori Elias Miettinen. Laulutaiteen ja -tieteen keskuksessa Malminkatu 24, 29.10.2026 klo 18.

Helsingissä oli eilen kaksi huomionarvoista tilaisuutta miltei samaan aikaan, joista jälkimmäiseen ehti kyllä kiiruhtaa, vaikka osa tri Tero Halosen esitelmästä jäi kuulematta. Yksi syy miksi tällä palstalla mainitsen tuon sinänsä tärkeän historiakirjan julkistamisen on, että kirjoittaja on tunnettu myös muusikkona, lukuisien promootioiden musiikin järjestäjänä, laulajana HYMSin tilaisuuksissa esittäen erityisesti Wagneria sekä laulaen oopperassa kuten pääroolissa Paolo Rosaton oopperan Il straniero Helsingin ensi-illassa Metropoliassa ja Kansallisoopperassa Mestarilaulajissa. Hän on myös Helsingin oopperayhdistyksen perustaja. Mutta varsinaiselta koulutukseltaan hän on Matti Klingen opit käynyt historioitsija.

Leo Mechelin (1839-1914) onkin kiehtova aihe, sillä vaikka hän kuuluu kansallisgalleriaamme ja törmäämme aina Kruunuhaassa hänen patsaaseen Säätytalon kupeella (jonka juurella lumikinoksissa leikimme pikkupoikina), ei hänestä tiedetä muuten paljoakaan. Hän oli silti vaikuttava valtiomies, jonka suku oli taiteellista, sisar Pariisissa koulutettu oopperaprimadonna Emilie Mechelin ja äiti pianonsoitonopettaja Turusta. Mechelin osallistui opiskeluaikana teatteriesityksiin ja laati libreton yhteen oopperaankin. Leosta tuli sitten suuri suomalaisuuden puolustaja, mutta yllättävää oli, että hänen ensimmäinen kielensä oli saksa. Sitten tuli ruotsi ja lopulta Suomi. 9-vuotiaana hän kirjoitti, että har spelat pianoforte. Hän siis erosi Mannerheimista, joka oli myös musikaalinen mutta ei tiettävästi soittanut pianoa. Leo menestyi Haminan kadettikoulussa (josta Mannerheim erotettiin) sen tanssiaisissa ja naamiaisissa, mutta sai suomalaisherätyksensä vasta vähän myöhemmin. Hän oli passiivisen vastarinnan johtaja maassamme. Halosen kirja on kuvaus siitä, kuinka tullaan suureksi valtiomieheksi.

* * *

Saman illan jatkeena järjestetty musiikkitilaissuus osoitteessa Malminkatu 24 eli tuossa Laulutaiteen ja -tieteen keskuksessa opittiin, miten tullaan oopperatähdeksi. Tuon komealta kalskahtavan instituutin ovat perustaneet oopperalaulajat Jere Hölttä ja Tiia Maria Saari. Hölttä on jo saanut lukuisia rooleja nykyoopperoissa ja hänet muistetaan myös viime vuoden Keravan oopperan Valkoisen hevosen esiintymisestään.

Nyt tähän Wagner-seuran kaikille avoimeen jäseniltaan oli kutsuttu Silja Aalto ja Elias Miettinen, mutta musiikkia kuultiin loppujen lopuksi vain kaksi numeroa: ”Dich teure Halle” Tannhäuserista ja Butterflyn aaria Puccinilta. En tiennytkään, että nämä illat olikin tarkoitettu taiteilijoiden esittelylle ja juttelulle heidän kanssaan. Paikka Malminkadun kellarissa on kuin jännittävä siirtymä Nibelheimiin Reininkullasta, ja osoitteen kyllä löytää käytyään paikalla riittävän monta kertaa. Tila on sinänsä kodikas, mutta jos on suuriääninen laulaja, joutuu hillitsemään voimavarojaan.

Sellaisena olin kokenut Silja Aallon, kun kuulin häntä ensi kertaa viime kesänä Mikkelin festivaalissa lontoolaisen Philharmonia Orchestran solistina Straussin Vier letzte Liederissä. Hänen äänensä on raikas ja vahva, pohjoismainen – joskin on ehkä vaikea luokitella ääniä ihan tuolla perusteella. Aikoinaan oli Helsingissä Kansallisoopperassa Kansainvälisen laulupedagogiyhdistyksen kongressi, jonka teemana oli ”Voice and identity”. Minun piti pitää siellä juhlaesitelmä ja yritin perehtyä teemaan olematta itse laulaja. Tapasin siellä muun muassa Birgit Nilssonin. Käsitykseni äänestä ja laulusta toin sitten julki esseessäni ”Ääni ja identiteetti” (Musiikin todellisuudet, Säveltaiteen ensyklopedia, Yliopistopaino 2003, ss. 314-329).

Ääni on selvästi jotain keskeistä ihmisen olemisessa ja eksistenssissä. Se ilmentää ihmisen halua ja tahtoa ilmaista. Peter Oswald kirjoitti 1973: ”Kukaan ei voi elää yksinään muista erillään (…)” Ääni on kaikkivoipa väline murtauduttaessa ulos yksilöllisestä kuoresta ja otettaessa kontaktia toisiin. Kommunikaation alkuperä saa meidät tekemään hypyn minuudesta kohti toista, ottamaan riskin tulla torjutuksi, väärinymmärretyksi, naurettavaksi. Missään tällainen akti ei ilmene selvemmin kuin laulussa. Laulaja, äänen tuottaja, on kasvokkain alttiina yleisön edessä. Lisäksi laulamiseen liittyvä lihasjännitys ja elehtiminen eivät ole välttämättä yhteisön prokseemisten koodien mukaan edes esteettistä (…) Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvin häiriöaltis viestinnän laji (…) Ääni myös kantaa mukanaan merkityksiä (…)

Liisa Linko-Malmio sanoi kerran laulukurssillaan Mikkelissä, että laulu ist eine darstellende Kunst eli kirjaimellisesti laulaja asettaa ’eteen’, dar, jotain, jonka pitäisi ulottua salin viimeiselle riville saakka.

Loppujen lopuksi laulu muodostaa koko musiikin historian ytimen. Äänen vastapoolina on soittimellisuus. Jopa laulussa puhutaan soittimellisesta äänestä; Jean Sibelus piti Ida Ekmania parhaimpana, koska hänen äänensä oli soittimellinen. Mutta yhtälailla romantiikan ajoista lähtien yksi suurimpia kohteliaisuuksia on sanoa soittajalle, että hänen pianossaan tai viulussaan on laulava ääni. Pedagogit kehottavat oppilaitaan ’laulamaan sormillaan’, mitä se sitten tarkoittaakaan…

No ei nyt ruveta esitelmöimään, mutta yhtäkaikki oltiin laulutieteen keskuksessa! Silja Aallon tarina on esimerkki siitä, miten laulajan ura kehkeytyy pitkäjänteisesti monien vaiheiden kautta eikä ikä ole este: Sibelius-Akatemiaan hän pääsi monen yrityksen jälkeen vasta 30-vuotiaana, mutta oli sitten erittäin tyytyväinen sieltä saamaansa oppiin. Yleisöstä tosin joku huomautti, että kaikki eivät olleet yhtä tyytyväisiä.

Joka tapauksessa Siljan musikaalisuus kehittyi pianon ja viulun kautta alkaen kolmen vuoden iästä aina Tampereen taidelukioon ja sitten oli töitä muualla: Järvenpään sairaanhoitolinjalla; toimi Kotipizzassa (mieleen tuli tässä, miten Bloomingtonin Indiana Universityn kuulussa oopperatalossa lavalla illalla kuultu bel canto -tähti olikin jo seuraavana aamuna Memorial Unionin kahvilassa pizzan paistajana!); laulua Prima vista -kuorossa, edelleen laulutunteja 22-vuotiaana, ensi kerta kun opettaja kannusti matkustamaan; näin Silja päätyi Finnairin lentoemännäksi, mistä työstä hän piti. Oli myös perhe-elämää ja samalla Sibelius-Akatemian oopperakoulutusta vuodesta 2015; lopulta laulu vei kokonaan Eeva Liisa Saarisen oppilaana.

Mutta aluksi hänelle ei tullut mieleenkään, että laulaja olisi mikään ammatti. Savonlinnan oopperakuoro antoi innoitusta; hän kuuli erään Gutierrezin laulavan ja haltioitui siitä. Edelleen seurasi voitto Toivo Kuula -laulukilpailussa 2016 ja sen jälkeen töitä Virossa. Estonia-teatterin agentti ehdotti heti pestiä siellä ja roolina Siljalle jo entuudestaan tuttu Kreivittären rooli Figaron häissä. Tätä seurasi LaBohèmen Mimi ja Fidelion Leonora. Lopulta selvisi, ettei fakki ollutkaan mezzosopraano vaan sopraano. Ja nyt tuli kiinnityksiä jo ympäri maailmaa. Suuret Wagner- roolit varmaan odottavat, toistaiseksi hän on laulanut Elsaa ja Elisabethia. Kysyttäessä, mistä musiikista hän pitää, Aalto vastasi, että hänen musiikkimakunsa on main streamia. Voisiko hän ajatella itseään tangomarkkinoilla? Mikä ettei (naurahdus). Työ opettaa. Eniten hän haluaa laulaa italialaista, mutta myös saksalainen käy. Hankalista rooleista kannattaa kieltäytyä jo hyvissä ajoin. Mutta hän on laulanut myös modernia kuten Saariahoa ja Rautavaaraa. Terve elämä ja tukiverkot ovat tärkeät käytännössä. Hän on ollut aina ilmeisen määrätietoisesti eteenpäin menevä ja lujan itseluottamuksen omaava taiteilija.

Aallon säestäjänä toiminutta Elias Miettistä haastateltiin myös. Hän opiskeli Turussa Marko Aution johdolla ja sai pian oopperan korrepetiittorin tehtäviä ja sai soittaa kahdeksan viikkoa montussa Taikahuilua, kun varsinainen johtaja oli poissa. Hänelle jokainen hetki musiikin parissa on huippuhetki. Suomessa on paljon kantaesityksiä, joihin hän menee mielellään mukaan. Tulossa on muun muassa talvella Ida Mobergin harvinaisuus Asiens ljus.

Mutta kun korrepetiittorin musiikki on aina reduktiota alkuperäisestä, voi se joskus olla rasittavaa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei työ ole helppoa, ja jos laulaja ei onnistu, on vika sitten helposti pianistin. Sivutoimena Miettisellä on työtä IT-koodarina! Mielellään hän soittaa myös kamarimusiikkia. Nyt hän paljasti erittäin kokeneen yhteissoiton otteen Aaltoa säestäessään.

On hyvä tietää aivan realistisesti, millaista on taiteilijan työ; tällainen demytologisointi on varmasti ihan tarpeellista, eikä suinkaan vähennä ihailuamme heitä kohtaan lavalla.

– Eero Tarasti