
Sellotaiteilija Markus Hallikainen, Varkauden KesäKlassisen perustaja ja johtaja. Kuva © E. Tarasti.
Varkauden KesäKlassinen 4.-6.7. 2025, kaupungilla eri paikoissa.
Kyllä Varkaudessa alkaa jo olla sitä kuulua ’paikan henkeä’ eli genius loci, kun sellisti Markus Hallikainen jo kahdeksatta kertaa järjestää tämän Savossa ja koko valtakunnassa merkittävän kamarimusiikkitapahtuman. Tällä kertaa rahoitusta riitti vain nelipäiväiseen festivaaliin. Mutta lyhyt kesto ei merkinnyt festivaalin sisällön niukkuutta… vaan päin vastoin se oli innoittanut suorastaan ylitsepursuavaan musiikin lajien, soitinten ja säveltäjien rikkauteen.
Mutta mitä on kamarimusiikki lajina? Sen peruskokoonpano on jousikvartetti, joka syntyi 1700-luvun puolivälissä. Saksalaisessa musiikkitieteessä puhutaan siitä, miten vain ne musiikin lajit, jotka ovat theoriefähig eli teoriakelpoisia (Eggebrecht) ovat säilyneet musiikin historiassa. Esimerkiksi sinfonialla ei ole teoriaa, niitä sävellettiin vain siellä, missä tuo laji oli arvossaan.
Jousikvartetolla – ja siitä laajentaen kaikilla trioilla, kvintetoilla, sekstetoilla, septetoilla, okteteilla ja noneteilla – oli kaksi lähtökohtaa: ankara neliääninen satsi fuuga esikuvana. Mozartista alkaen säveltäjien koulutus alkoi siitä. Kun Sibelius oli kirjoittanut ensimmäisen suurimuotoisen teoksensa, viisiosaisen pianokvinteton Berliinissä 1887 ja näytti sen opettajalleen Martin Wegeliukselle, tämä sanoi: Olisit nyt edes ensiksi tehnyt kunnollisen jousikvarteton!
Kvarteton toinen aspekti on keskustelu: se on neljän äänen, karaktäärin, välistä diskurssia. Muuan italialainen kirjoitti Haydnin kvartetoista: 1. viulu on kuin henkevä keski-ikäinen mies, joka johtaa keskustelua; 2. viulu on häntä säestävä ystävä; sello on iäkkäämpi vakava mies, joka esittää kommenttinsa lakonisesti – ja altto on naishenkilö, joka puuttuu vilkkaasti keskusteluun, vaikkei hänellä ole juuri mitään sanottavaa! Melkoisen sovinistinen käsitys siis, jonka nyt ainakin tässä festivaalissa kumosivat Amy Beachin ja Clara Schumannin inspiroituneet teokset.
Kaiken musiikin ensimmäinen elementti on sointi (Klang), on kapellimestari Christian Thielemann sanonut. Mutta sointi ei ole vain akustista stimulanssia, vaan merkitsevää. Siinä toteutuu tuo nykyinen jo kaikkeen mediaan levinnyt muotitermi: merkityksellisyys (joka tulee Roland Barthesin luomasta käsitteeestä signifiance, siis ei signification, merkitys). Ja samalla kamarimusiikki on yhteisöllistä, mikä on toinen aikamme päähänpintyymä. Vackert så, ainakaan siis kamarimusiikki ei ole mitään pölyttynyttä historiaa, vaan elää ajassamme.
Itse asiassa kaikilla soittimilla on perusmerkityksensä, jotka ilmenevät niiden edustamissa lajeissa: on siis pianomusiikkia, viulumusiikkia, huilumusiikkia, kantelemusiikkia, harmonikkamusiikkia. Lukemattomia musiikin lajeja. Pohjimmaltaan laji voi olla lähes mitä tahansa musiikissa: soitin, muoto, tyyli ja niin edelleen. Mutta se on aina sopimus säveltäjän ja kuulijan välillä. Teoksen otsake paljastaa lajin, jonka perusteella kuulija tietää odottavansa määrätynlaista musiikkia, laji on siis tärkeää musiikin kommunikaatiossa. Samalla lajit uudistuvat alinomaa, kun niitä käytetään yllättävästi.
Varkauden KesäKlassisen avauskonsertti ravintolassa Kaksi Ruusua perjantaina 4.7.2025 oli otsikoitu Tarinoita kielillä. Keskeisenä oli kantele. Tämä soitin on noin 1000 vuotta vanha ja vahvasti symbolinen Suomessa: ensinnä tulee kukaties mieleen Kreeta Haapasalo ja ”Mun kanteleeni kauniimmin/taivaassa kerran soi”… ja tietenkin Väinämöinen, kantelesankarimme. Siinä missä sampo takasi aineellisen hyvinvoinnin, siinä kantele turvasi henkistä puolta. Wilhelm Ekmanin maalaus Väinämöisen soitosta, jota kaikki kuuntelevat, on nähtävillä Helsingissä Vanhan Ylioppilastalon toisen kerroksen salissa.
Laura Linkola on kanteleelle omistautunut muusikko, joka on sovittanut yllättävää musiikkia soittimelleen. J.S. Bachin teoksissa kantele on tietenkin cembalon korvike, kuten taiteilija sanoi. Mutta Ravelin Hanhiemon Pavane yllätti, vaikkei tämä ollut se Pavane, jonka kaikki tuntevat pianoteoksena yhtenä Ravelin soitetuimmista teoksista (jota kuuluu soittaa äärimmäisen hitaasti, kuten säveltäjä itse; tämäkin Pavane tosin kuultiin pari päivää myöhemmin sovitettuna harmonikalle Tony Iivosen, varkautelaista syntyperää olevan virtuoosin, kartanokonsertissa). Joka tapauksssa Hanhiemossakin kanteleen sointikapasiteetti paljastui Keijujen puutarhassa. Hämmästyttävää, mutta tietenkin soitin oli sähköisesti vahvistettu. Tietyn modernistisen efektin luo se, että kanteleella vierekkäiset äänet sekoittuvat helposti klustereiksi. Joka tapauksessa tämän jälkeen oli luontevaa esittää myös argentiinalaista Piazzollaa, joka toi tangon taidemusiikkiin. Se nyt on sitä varsinaista lajien crossoveria kuten sanotaan. Linkola vakuutti kuulijansa tulkinnoillaan.
Lauantai alkoi musiikillisella aamuhartaudella niille, jotka jaksoivat laittautua aamulla 5.7. Kangaslammin kirkkoon 20 km:n päähän. Moderni kirkkorakennus on Kai Mikaelin piirtämä ja puiset alttarikoristeet tumman ruskeaa betoniseinää vasten ovat Eeva Ryynäsen. Nyt esiintyi koko festivaalin keskeinen ’yhteisö’: Johanna Koponen viulu, Elias Nyman viulu, Jussi-Matti Haavisto alttoviulu, Markus Hallikainen sello, Laura Linkola kantele ja Alise Methuen piano. Kuultiin lyhyitä vakavahenkisiä kappaleita, Sibeliuksen Des-duuriromanssista O. Merikantoon ja Toivo Kuulaan. N.E. Fougstedtin elokuvasta tuttu Romanssi oli sovitettu tuoreesti, samoin Suvivirsi.

Kangaslammin kirkko, Varkaus. Kuva © Eila Tarasti.
Illaksi siirryttiin uuteen paikkaan Varkauden Vanhalle asemalle, joka toimii nyt juhlatilana. Erittäin sopiva miljöö musiikille kahvi- ja kakkutarjoiluineen. Keskeisessä roolissa oli nyt piano ja sitä soittanut Maija Väisänen. Hän on erikoistunut muun muassa Poulencin musiikkiin, jota olisi joskus hienoa kuulla hänen soittamanaan. Joka tapauksessa hänen pianistinen ilmaisuskaalansa ja tekninen valmiutensa on harvinaisen laaja. Kuulen taustalla hänen opettajansa Liisa Pohjolan ideoita, häneltähän sai itse kukin omaksua juuri muusikkoutta. Robert Schumannin Phantasiestückessä Markus Hallikainen osoittautui myös romantiikan tyylilajia hallitsevaksi. Rasch-elementti tuli oikein etualalle (vrt. Barthesin kuulu essee).
Sitten kuultiin amerikkalaisen Amy Beachin sarja From Grandmother’s Garden, ei siis mihinkään lajiin kuuluvaa musiikkia. Oli arpeggioita, vähän Sindingiä, romanssia, etydiä, kuten jossain Palmgrenin En Routessa, mutta muuntuen välitaitteessa salonkivalssiksi.
Clara Schumannin Kolme romanssia viululle ja pianolle toi lavalle Johanna Koposen, taitavan ja tyylitietoisen viulistin Tampereelta. Siinä oli näiden soittimien musisointia dialogué tapaan, hieman Im Legendenton sävyä (Robertilta!), trillejä, säestys oli hetkittäin stürmisch, aaltoileva, mutta oli myös staccato-tekstuuria, brava sen toteutuksesta pianolla Väisäselle!
Konsertin kruunasi itse asiassa harvoin kuulemani Šostakovitšin varhaisteos Pianotrio nro .1. Siinä oli vakava huokauksenomainen muisteleva pääaihe, mutta pian myös jo säveltäjän tyypillistä ironiaa, pianon repetitiota, sellon valitusta, hieman Rahmaninovin kaltaisia huipennuksia, pianon klusterisointuja à la R.Straussin Rosenkavalier.
Juhlat jatkuivat Luttilan kappelissa yöklassisella klo 21. Hautausmaan kirkko on paikallisille tuttu, mutta vieraille aika kaukana keskustasta.Tässä koruttomassa miljöössä kuultiin Piae cantiones -sävelmä ”Nyt maailman ahdistavan” Jussi-Matti Haviston hienostuneena sovituksena, jossa hyödynnettiin alton kielien näppäilyä soinnillisena keinona. Tuo keskiaikainen laulukokoelmahan painettiin 1582, ja sen sävelmät ovat enimmäkseen keskieurooppalaisia, mutta jotkut on ehkä sävelletty jopa Suomessa. Professori Timo Mäkinen on tutkinut niitä väitöskirjassaan. Kuultiin myös orientaalinen laulu Gurdijeffilta… eli ne varietatem timeamus, emme pelkää vaihtelevuutta, voisi todeta.
Koko päivä huipentui sitten Markus Hallikaisen tulkintaan J.S. Bachin soolosellosarjasta d-molli. Hallikainen on erikoistunut näihin sarjoihin aivan kuten Pablo Casals aikanaan, ja hän esitti teoksen vaikuttavalla intensiteetillä tuoden esiin jokaisen osan erityisen karaktäärin barokin tansssina. Preludi taas oli mielestäni sukua Händelin d-molli cembalosarjalle. Se oli sitä varsinaista ’lineaarista kontrapunktia.’ Tilaisuus oli täynnä yleisöä, kuten lähes kaikki muutkin konsertit.
Tässä vaiheessa jouduin jättämään festivaalin, vaikka edessä olisi ollut harmonikkaan keskittyvä Tony Iivosen matinea sunnuntaina 6.7. klo 13 Rauhalan kartanossa, minkä viehättävän historiallisen miljöön sen emäntä Kirsti Lumiala oli tarjonnut jälleen festivaalin käyttöön. Myös 90 vuotta täyttävä Aulis Sallinen, taitava harmonikkasäveltäjäkin, oli huomioitu.
Saman päivän iltana oli päätöskonsertti Varkauden pääkirkossa, jossa tärkein teos oli Schubertin myöhäisen tuotannon unohtumaton C-duurijousikvintetto. Siinä tuli mukaan myös Tampereen orkesterin mestarillinen sellon äänenjohtaja Kalle-Pekka Koponen. Joka tapauksessa tuo teos on juuri tuota ’traagista duuria’, kuten Ralf Gothóni on schubertinsa määritellyt… mutta samalla Schubert on aina wieniläistä, kategoriassa gemütlich(mukava)! Lopuksi oli Sibeliuksen Andante festivo, Se jos mikä on lajia, jonka määrittää sen funktio – promootiomusiikkia, joka kuullaan loputtomana toistona akateemisissa tilaisuuksissa.
– Eero Tarasti