Joel Papinoja ja Elias Nyman. Kuva © E. Tarasti.
HYMSin Viulun kevät -sarjan luentokonsertti matineassa Helsingin yliopiston Kielikeskuksen musiikkisalissa 29.4.2026 klo 16. Elias Nyman, viulu, ja Joel Papinoja, piano. Eugen Ysayë: Sooloviulusonaatti nro. 4; César Franck: Sonaatti viululle ja pianolle.
Marcel Proust kirjoitti romaanisarjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä, että jokainen muusikko, niin säveltäjä kuin esittäjä, etsii aina kadonnutta isänmaataan. Joskus hän löytää sen ja joskus ei. Voi sanoa, että tässä tilaisuudessa näin kävi joka suhteessa.
Elias Nymanin ja Joel Papinojan yhteissoitto on mestarillista, he luovat musiikista tiiviin kudoksen, joka lumoaa pitkällä linjallaan, dramaattisilla huipennuksillaan ja soinnin pehmeydellään. Elias Nyman on koulutettu Zürichissa Ilja Gringoltsin oppilaana – tätä opettajaahan olemme saaneet kuulla Helsingissä. Hänen viulun äänensä on mielestäni ohut ja kimaltava ja jotain siitä on myös Nymanilla. Nymanin kyky muotoilla musiikista nautittavaa tarinaa on kyllä vaikuttavaa, siinä on jotain suurten viulumestareiden vakavuudesta ja ehdottomuudesta. Joel Papinojan ilmiömäistä pianismia hämmästeltiin jo viime keväänä kun hän esitti Lisztin sovituksen Beethovenin Eroica-sinfoniasta, jota kukaan muu ei suostunut soittamaan. Hän hallitsee erinomaisesti musiikin rytmin, joten ei ole ihme, että hänet on hiljaittain nimitetty Sibelius-Akatemian korrepetition lehtoriksi. Se on vaativa tehtävä, puhun pienestä kokemuksesta kun olin Hannu Heikkilän oopperastudion pianistina ja vastaavana Hilkka Kinnuselle, mutta se hermostutti minua: jos laulajalla meni joku vikaan, se oli yleensä aina pianistin syytä.
Papinojan sointi kohoaa kyllä vaikuttavaan forteen muttei koskaan mene tietyn rajan yli, joten hän sopi erinomaisesti Franckin musiikkiin. Säveltäjän pianotekstuuri on kuin katolisen kirkon lasivitriinien sinertävää valoa, näin minua neuvoi aikoinaan Jacques Février Pariisissa. Viulusonaatti on Franckin pääteoksia sinfonian rinnalla. Sitä soitetaankin usein. Preludi, koraali ja fuuga on myös keskeistä Franckia. Mutta – ce n’est pas Parsifal – neuvoi Février jälleen. Franck osasi säveltää pianolle. ”Tämä on sitä oikeata klaveerimusiikkia”, totesi Tapani Valsta kerran allekirjoittaneelle.
Wagnerista päästäänkin takaisin matinean teemaan eli Marcel Proustiin, joka oli myös wagneriaani. Hänen mielioopperansa oli juuri Parsifal. Loppujen lopuksi Kadonnutta aikaa etsimässä romaanin taustajuoni on sama kuin Parsifalin: Wagnerilla nuori tietämätön ja taitamaton sankari, der reine Tor, puhdas hullu, kehittyy lopulta kutsumukseensa Erlöserinä, lunastajana. Samoin Proustin romaanin lopussa, seitsemän niteen jälkeen, kertojaminästä tulee kirjailija.
Marcel Proust.
Mutta ilman musiikkia Proust ei olisi romaaniaan kirjoittanut. Hänen monipolvinen proosansa toimii aivan samoilla periaatteilla kuin Wagnerin unendliche Melodie tai Kunst der Überganges (jatkuvan ylimenon taide). Proustin romaanin fiktiivinen säveltäjä on nimeltään Vinteuil, ja hänen yhdeksi esikuvakseen on arvuuteltu Franckia. Tiedetään, että Proust eräänä yönä kutsui asuntoonsa Boulevard Haussmanille Poulet-kvartetin soittamaan Franckin kvartettoa. Ja Capet-kvartetti vieraili myös samoissa merkeissä – käytyään sitä ennen Helsingissä soittamassa Gabriel Faurén kanssa tämän pianokvartettoa (1910). Emme siis ehkä olekaan niin kaukana Proustin maailmasta täällä Pohjolassa.
– Eero Tarasti