Category Archives: Arviot

Kuva © E. Tarasti.

Johann Strauss nuorempi: Mustalaisparoni, operetti; alkuperäinen näytelmä Ignaz Schnitzer Mor Jokain, sovitus Ulrich Baumgartner. Ohjaaja Ville Saukkonen, kapellimestari Tomas Takolander, koreografi Osku Heiskanen, puvustaja Rita Lampinen, lavastaja Mikko Rantanen, projisoinnit Mils Krogell, korrepetiittori Jussi Miilunpalo. Ensi-ilta Keuda-talossa 10.10.2026 klo 17.

Mustalaisparoni Keravalla! Mahtavaa, sinne täytyy heti mennä. Nimittäin tuoreessa muistissa on vielä vuoden takainen sykähdyttävä Valkoinen hevonen. Näin sen tuolloin kolme kertaa (mitä en kehdannut sanoa kollegoilleni). Joka tapauksessa Kerava on onnistunut taas kokoamaan laajat kulttuurivoimansa tällaiseen kollektiiviseen yritykseen, joka on mittakaavaltaan oopperan luokkaa. Näin totesi väliajalla Petteri Salomaa ja kertoi nähneensä operetin jo 1972 Kansallisoopperassamme. Kuten Merja Halmetoja sanoo esipuheessaan käsiohjelmaan: ”Suuri esiintymiskoneisto sekä lukuisat kulissien takana työskentelevät ihmiset ovat loihtineet näyttämölle Straussin maailman […] olemme saaneet kokea yhdessä tekemisen riemua, kaikkea sitä mikä tekee elävästä musiikkiteatterista ainutlaatuisen taidemuodon.” Niin, voi todeta että tämä on sitä aitoa kulttuurianimaatiota, jollaisen perustuu eri paikkakunnilla elinvoimanen musiikkikulttuuri. On selvä, että perustana on lukemattomien innostuneiden taiteen ystävien yhteisö, joka ansaitsee kiitokset ja rohkaisun jatkoon.

Mustalaisoperetin juoni on sinänsä sekava ja tyhjänpäiväinen, mutta juuri niin pitää ollakin, tämähän on operettia. Ja operetti taas on wieniläisen tai itävaltalaisen kulttuurin tyypillisimpiä ilmentymiä. Tässä maassa ei olla vakavia, vaan kaikki on gemütlich, mukavaa, ja se juuri erottaa heidät yhteisesä kielestä huolimatta saksalaisista. Wieniläinen pianoprofessori Bruno Seidlhofer kertoi Suomessa käydessään tunnetun anekdootin: Mikä erottaa saksalaisen itävaltalaisesta? Saksalaiselle tilanne on vakava, mutta ei katastrofaalinen. Itävaltalaiselle tilanne on katastrofaalinen – mutta ei vakava.

Sinänsä Mustalaisparonin tapahtumat johdattavat pohtimaan sitä hyvin keskeistä kysymystä, että miten tuossa keisarinna Maria Teresian hallitsemassa maassa 1740-luvulla – johon Mustalaisparonin juoni sijoittuu – saattoi syntyä jotain niin nerokasta kuin taidemusiikin klassinen tyyli. Mozart, Haydn, Beethoven ja niin edelleen. Yksinkertaisesti tämä on tapaus musiikin ja taiteen suhteesta yhteiskuntaan. Toisin sanoen kyse on episteemeistä, joista joskus versoo jotain näin nerokasta. Mutta mikä on se mekanismi, joka tekee tämän välitystyön?

Itävalta-Unkarin vanhoillinen keisarikunta, konservatiiviset arvot, uskonnollinen ahdasmielisyys (protestanttien, juutalaisten, romanien ym. syrjiminen), järjettömät sodat ja taistelu keisarin kruunusta – kuinka on mahdollista, että tämän keskipisteessä oli monikulttuurinen ja elämäniloinen Wien ja että wieniläiset pystyivät siihen. Vai onko niin, että juuri yhteisö, jossa on keskenään ristiriitaisia episteemejä, onkin hedelmällinen suuren taiteen synnylle?

Maria Teresa halusi olla Landesmutter ja ainakin hänestä on näkyvä muisto Schönbrunnin linnassa ja puistossa, jossa on Johann Straussin patsas. Wieniläiset tahtoivat erota saksalaisista, jotka olivat liian kunnianhimoisia ja tarmokkaita, siinä missä wieniläinen mieluummin meni teatteriin, tai kahvilaan keskustelemaan taiteesta ja kulttuurista. Parhaiten tätä atmosfääriä on kuvannut Stefan Zweig kirjassaan Eilispäin maailma (Die Welt vom Gestern). Zweig kävi koulunsa Wienissä rakennuksessa, jossa itsekin aikoinaan opiskelin saksan kieltä Wienin Sommeruniversitätissä. Tosin Zweig inhosi tätä koulua ja sen jäykkyyttä. Kaikki oli peräisin Maria Teresian kaudelta, jolloin hän halusi jo sulkea juutalaiset gettoihinsa, mistä ei tullut mitään hänen älykkäämpien ministeriensä vastustuksen johdosta. Silti kun yhä vieläkin kysyy itävaltalaisten identiteetistä, ketkä ovat heidän ikoniset henkilönsä, ne ovat Johann Strauss, Mozart ja Maria Teresia.

Itävalta-Unkari oli monikansallinen valtio, joka kävi alinomaisia sotia mutta menestyi silti. Tämä maailma on myös Mustalaisparonin taustana.

Siinä tapahtumat sijoittuvat Banaattiin eli Temesvarin ympäristöön ja Wieniin vuosina 1740-42. Nuorukainen Sandor Barinkay on päähenkilö, joka palaa takaisin kotiseudulleen, josta hänen perheensä pakeni turkkilaissodan riehuessa. Mutta perheen tilukset ovat joutuneet siankasvattaja Zsupan haltuu. Barinkayn raunoitunutta linnaa asuttavat romanit. Sando kosii Zsupan tytärtä, mutta hän, Arsena, torjuu tämän alempiarvoisena; nuori pehtori Ottokar rakastaa Arsenaa salaisesti. Mutta paikalle palaa myös itävaltalainen komissaari, joka yllättäen löytääkin entisen puolisonsa kotiopettajattaren Mirabellan, josta joutui aikoinaan eroon. Alueen romanit ja myös vanha Csipra tunnistavat Sandorin entisen tilanherran pojaksi ja ottavat hänet isännäkseen nimittäen häntä mustalaisparoniksi. Titteli ei kuitenkaan kelpaa Arsenalle, Sandor purkaa kihlauksensa ja hän onkin itse asiassa rakastunut Czipran kasvattityttäreen Saffiin ja ottaa hänet vaimokseen.

Komissaari edustaa kuitenkin Itävallan siveyskomissiota ja on kauhuissaan, kun Sandor viettää hääyötä esi-isiensä linnan raunioilla. Czipran avulla Sandor löyää aarteen, joka sijaitsee puun juurella suvun mailla. Kuka sen oikeastaan omistaa ja epäsäätyinen suhde ovat riidan aiheita. Paikalle saapuu nyt keivi Homonay, joka kerää husaarijoukkoja sotaan. Kaikki miehet tulevat viinin avulla värvätyiksi. Saffin syntyperä paljastuu pashan tyttäreksi; Sandor masentuu ja lähtee sotaan.

Kolmannessa näytöksessä husaarijoukot saapuvat Wieniin sotimisen jälkeen. Komissaari Carneron siveyskomitea lakkautetaan ja hän menettää työnsä. Miehiä palkitaan ansioista. Sandor saa nyt kreiviltä oikean paronin arvonsa ja oikeuden aarteeseen. Ottokar ja Arsena voivat nyt mennä namisiin ja Saffi palaa ylättäen, jolloin Sandor voi uudessa arvossaan avioitua hänen kanssaan. Tyypillistä, että vasta Itävallan armeijan upseeri voi päästää sankarin pälkähästä, sivuuttaa rasismin ja kohottaa hänet oikeaan arvoonsa eikä silloin ole enää väliä onko hän mustalais- tai joku muu paroni.

Juonesta ei tietenkään jää paljon mieleen kerrottuna, se täytyy nähdä; on sanottava, että Ville Saukkosen ohjaus teki kaikkensa tehdäkseen tästä kohellusten sarjasta nautittavaa teatteria. Hän harrastaa huumoria kaikissa yksityiskohdissa, myös lavasteissa, taustakuvissa ja tanssijoiden elekielessä, mennen joskus myös groteskin puolelle.

Pystyykö musiikki tekemään tästä sekavasta tapahtumasarjasta seurattavan? Kyllä ja ei. Nimittäin olettaisi, että Tonava kaunoisen säveltäjän kynästä tulisi jatkuvasti vastaavaa myös operetissa, mutta näin ei mielestäni ole etenkään teoksen alkupuolella. Kuulija saa kauden standardia funktiomusiikkia, mitään ei jää siitä erityisesti mieleen. Huomio on näyttämön toilailuissa. Mutta kolmannessa näytöksessä kun palataan Wienin, sävy muuttuu; nyt saadaan vihdoin sarja hersyviä valssisävelmiä ja päästään oikeaan operettitunnelmaan. Tietenkin myös alkupuolella on kansallista väriä mustalaistematiikassa ja unkarilaisuudessa omina topoksinaan. Mutta vasta kun päästään husaarien Wieniin on palattu kotiin.

Kuitenkin Keravan ooppera teki tästä erttäin nautittavan taide-elämyksen. Orkesteri oli koko ajan mukana iskuvoimaisena Tomas Takolanderin käsissä. Kuorot kunnostautuivat ja heillä onkin runsaasti vaativaa laulettavaa. Tanssijoita seurasi myös mieluusti juonen elementteinä. Pääroolien laulajissa oli jo kokeneempia oopperassa esiintyneitä kuten Ann-Marie Walsh voimakasäänisen vanhan romaninaisen Czipan roolissa. Päätehtävä Sandor oli annettu aivan oikein tenori Casper Lambergille joka oli myös näyttämöllisesti vaikuttava. Samoin jyhkeä huraarikomentaja Petter Korkman. Komissaaria esitti Kari Storckovius monine puherooleineen. Arsena oli Henrietta Grünn, Ottokar oli Antti Tuomaala ja ennen kaikkea Saffi, Fanny Henn – kaikki varmasti mukana jo lupaavien laulajanurien virrassa. Yhteislaulu oli myös aivan saumatonta. Kuoro oli hyvin valmennettu ja liikkui sulavasti lavalla koreografian mukaisesti, ja samoin romaneja, sirkuslaisia, possuja ja husaareja esittävät tanssijat.

Ennen kaikkea yhteinen innostus oli konkreettisesti aistittavaa eikä ilman sitä kuulijaakaan saataisi mukaan uskomaan operetin satumaailmaan.

– Eero Tarasti

Budapestin Festivaaliorkesteri MÜPAN konserttisalissa.

Konsertit 3.10.2026 Budapestin Liszt-Akatemiassa: József Balog, piano, ja 4.10. 2026 MÜPA Taiteiden Palatsissa, Budapestin Festivaaliorkesteri Sir John Gardinerin johdolla

Ei nyt ole kyllä ylitseampuvaa puhua Unkarin musiikkielämän kukoistuksesta, semminkin kun siitä ei aina tiedetä täällä pohjoisessa paljoakaan. Ferenc Liszt on tietenkin kaiken lähtökohta, mutta yhtälailla vannotaan Kodályn nimeen ja sitten Béla Bartókin, ja jos ollaan vielä radikaalimpia, niin Ligetin ja György Kurtágin. Viime mainittu täytti juuri 100 vuotta ja saimme nähdä talon, jossa hän asuu. Itse asiassa ansiokas oppaamme oli nuori pianisti, pianopedagogi ja musiikintutkija László Stachó (László on siis etunimi), jonka erityinen ansio oli, että hän puhuu täydellisesti suomea – kuten semiootikot Vilmos Voigt ja jopa amerikanunkarilainen Thomas A. Sebeok.

György Kurtág asuu tässä talossa 100-vuotiaana.

Jollei päässyt kaupunkikierrokselle Lászlón kanssa Budapestin historiallisissa kortteleissa, voi lukea hänen erinomaisen esseensä antologiassa Kurkistuksia unkarilaiseen nykykulttuuriin, jonka on julkaissut Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen osasto 2025. Tuntuu kuin kaikki keskittyisi tällä hetkellä Taiteiden Palatsiin nimeltä MÜPA, joka kokoaa kaikki taidealat yhteen mahtavaan kolossiin: klassisen musiikin, popin ja maailmankulttuurin, jazzin, oopperan, sirkuksen, tanssin, kirjallisuuden ja elokuvan. Se sijaitsee Etelä-Pestissä Tonavan rannalla, ja on niinkuin László sanoo: alueen ilmassa tuoksuu musiikki. Hän toteaa, että suurin osa länsimaista taidemusiikkia syntyi Wieniä ympäröivällä 300 kilometrin alueella, joka kattoi Budapestin, Prahan, Bratislavan ja Salzburgin. Maantiede siis suosii tätä paikkaa… joskin se on myös kiistetty. Vladimir Karbusický arvosteli Eggebrechtin laajaa musiikin historiaa, jossa sanotaan: alles andere bleibt am Rande. Ei se tietenkään ihan noinkaan mene!

Mutta puhukaamme nyt ihmisistä eli taiteilijoista näissä tiloissa ja keskellä tätä ’paikan henkeä’. József Balog on unkarilainen, romanitaustainen pianisti, ehdoton tähti omassa maassaan, mutta ei ole varmaan kovin tunnettu toisessa finnougrisessa musiikkimaassa, Suomessa. Hän on keski-ikäinen ja ehtinyt voittaa monia kilpailuja, soittaa suurten orkesterien ja kapellimestarien kanssa, levyttää kymmenen CD:tä. Hän omaa aivan erityisen lavasäteilyn astuessaan Liszt-Akatemian perinteikkäälle lavalle epätavallisessa kultaisin kuvioin koristellussa mustassa takissaan.

Virallisesti illan ohjelma oli seuraava:

Rameau: G major Suite » excerpts
Chopin: Polonaise in C-sharp minor, Op. 26/1
Chopin: Waltz in C-sharp minor, Op. 64/2
Chopin: Waltz in D-flat major, Op. 64/1 (‘Minute’)
Chopin: Étude in A-flat major, Op. 25/1 (‘Harp’)
Chopin: Étude in C-sharp minor, Op. 25/7
Chopin: Étude in F minor, Op. 10/9
Chopin: Etude in E-flat minor, Op. 10/6
Chopin: Étude in C minor, Op. 10/12 (ʻRevolutionaryʼ)

Väliaika

Ravel: Miroirs
Wolf Péter: Sonata
(Katkelmia György Kurtágin teoksista kuultiin numeroiden väleissä.)

József Balogin resitaali Liszt-Akatemiassa.

Pianisti ei heti astukaan pianon ääreen, vaan kiertelee ja kaartelee sitä, sieppaa äänen sieltä, toisen täältä, vetää glissandon. Sitten hän istuu ja Rameaun sarja alkaa. Balog soittaa hyvin nopeassa termpossa, kevyesti, mutta kaikki kuuluu vaikka pianon perussointi on eräänlaista huminaa. Tai oikeammin Rameauta edeltävät Kurtágin aforistiset katkelmat. Ne pakottavat uuteen kuulemistapaan, asennoitumaan klassiseen repertoaariin uudella tavalla. Tämä toteuttaa todella ensi kevään Torinon kollokviomme ohjelman: In the Search for CreativeEvents of Cultural Heritages. Tässä on kyllä taustalla Kodály-metodin prinsiippi eli sisäinen kuuleminen, (joskaan Kodály nyt ei luonut mitään varsinaista metodia!), joka uudisti koko unkarilaisen musiikkikasvatuksen perusteita myöten. Balog opettaa myös Szegedin yliopistossa. Hänen Chopininsa sisälsi niinikään myös monia uudenlaisia intonaatioita. Yhtä kaikki, kun hän lopettaa on yleisö hänen puolellaan. Hän osaa, kuten sanotaan, ’ottaa kuulijakuntansa’.

Väliajan jälkeen vaihtui musiikillinen maisema: Ravelin Miroirs-sarja. Jälleen höysteenä Kurtágia lähes kaikissa väleissä. Oiseaux tristes oli niin surullinen kuin olla voi ja viittasi jo Messiaeniin. Une barque sur l’océan on yksi noita valloittavia musiikin merimaisemia. Alborada graciosoa harvoin kuulee näin virtuoosisena, teoshan on äärimmäisen vaikea, mutta se ei pelottanut pianistia. Yleisö puhkesi spontaanisti aplodeihin sen jälkeen, vaikka jäljellä oli vielä tuo proustlainen Vallée des cloches.

Viimeinen numero oli unkarilaisen hieman iäkkäämmän säveltäjän, Péter Wolfin Sonata, sekin täynnä virtuositeettia, mutta myös lainauksia eri tyyleistä. Säveltäjä saapui kiittämään. Huomasin sittemmin, että hän on säveltänyt myös sarjan Das WOLF Temperierte Klavier.

Ennen konserttia olin saanut tavata Akatemian kansainvälisen osaston nuoren vararehtorin, jonka musiikkiala oli saksofoni, minkä hän hieman kainosti ’tunnusti’. Hänellä oli Suomessa alan tuttavia kuten Jonatan Rautiola ja aiemman sukupolven Pekka Savijoki. Akatemiaa esitteli myös musiikkitieteen professori, nuori Peteri Lorant, joka oli juuri käynyt Helsingissä viime kesäkuussa Musical Signification 16 -kongressissa Sibelius-Akatemiassa. Muutoin hän on Mahler-tutkija.

Beethovenin flyygeli Unkarin Kansallismuseossa; soitin siirtyi sittemmin Lisztin haltuun.

* * *

Seuraavana päivänä onnistuimme saamaan jälleen ystävällisen Lászlón avulla liput Taiteiden palatsin loppuunmyytyyn konserttiin upeassa puulla vuoratussa suuressa konserttisalissa. Budapestin Festivaali-orkesteri, jota ei todellakaan paljoa tunneta Suomessa, vaikka se on yksi Euroopan merkittävimpiä soittokuntia, esiintyi. Orkesteri oli saanut nyt johtajakseen kuuluisan vieraan Sir John Gardinerin, joka tunnetaan tietenkin vanhan musiikin tulkkina. Konsertin alkupuolella kuultiinkin ihailtavan henkevänä ja tarkkana esityksenä Haydnin sinfonia nro 103. Sen alkuun on pantu patarumpujen signaali. Mutta sitäkin ennen oli varattuna yllätys: nimittäin osa orkesterista jätti soittimensa ja esitti kuorona Sibeliuksen Sydämeni laulun. Se on liikuttava, kun liittyy Suomessa niin moniin historiallisiin tapahtumiin, ei vähiten Sibeliuksen hautajaisiin 1957. Kuoro lauloi puhtaasti, sointi olisi voinut olla tummempi, suomen kielen finessit eivät aina kuuluneet, l-konsonantti oli kapea, laulajattaren l eikä sellainen paksumpi.

Oli erinomainen ajatus laittaa Haydn ja Sibeliuksen II sinfonia peräkkäin. Alkaahan jälkimmäinen D-duurissa, klassisten sinfonioiden kaikkein yleisimmässä sävellajissa ja viittaa Brahmsin II:een ja sitä kautta Beethovenin II:een. Orkesterin taito on loistava, kaikki muusikot tuovat esiin parastaan. Mutta siinä ehkä onkin pieni ongelma: he soittavat liian hyvin. Osa sointia on jätettävä taka-alalle syvyysefektin luomiseksi. Väliajalla yleisö huomasi, että ollaan Suomesta: eräs vanhempi herra tarttui käteeni ja sanoi: Hyvä Suomi!

Gardiner kyllä ymmärsi sinfonian sanoman. Hitaan osan narratiivinen jakso, Il commandatoren eli kuoleman vierailu säveltäjä-subjektin luona, ja Kristus-teeman lunastus tulivat esiin. Viimeinen osa alkoi äärimmäisen nopeasti, jousien kuviointi oli silti selkeydessään fantastista. Ja kun lopulta puhkeaa esiin tuo kaikkien odottama laulava unisono-teema, Gardiner levittää ja laventaa niin kuin täytyy; ja pisteellisen kuvion lennokas aksentti oli kerrankin oikein. Tässä on lupa sanoa: verweile doch du bist so schön (Faust).

Loppua kohti orkesterin volyymi saavutti nietzscheläisen Rauschinsa, hurmion ja ekstaasin, bucknerlaisen massiivisen huipennuksen. Jousisto loisti. Oppaamme Lászlókin myönsi, ettei ollut koskaan kuullut tällaista ja että kyllä Sibelius on todella suuri säveltäjä.

Näkymä MÜPAn kattoterassilta Tonavalle.

Väliajalla oli jo saatu ihailla Taiteiden palatsin kattoterassilla näkymiä Tonavalle. Kaukana häämötti Polytekninen korkeakoulu: sieltä alkoi Unkarin kansannousu 1956 lokakuun 26. päivänä, joten edessä on kohta suuret juhlat. Mutta neuvostotankit vyöryivät kaduille jo 4.11. Kaikki on täällä historiaa. Tämä on Suomessakin monien lukeman romaanin Egerin tähdet tapahtumapaikka, siis osmaanien hyökkäyksen 1526. Nyt eletään onneksi toista kautta, ja kaikkialla, kaduilla ja saleissa oli vapautunut ilmapiiri. Unkari elää aivan uutta aikaa.

– Eero Tarasti (teksti ja kuvat)

Kuva © E.Tarasti.

Lahden Sibelius-Festivaalin päätöskonsertti 29.8.2026 klo 17 Sibeliustalossa. Sinfonia Lahti. Hannu Lintu, kapellimestari; Olga Heikkilä, sopraano; Mihalis Culpajev, tenori; Gabriel Kivivuori Sereno, baritoni. Dominante & Murtosointu.

Kun Lahden Sibelius-festivaalit alkoivat parikymmentä vuotta sitten, epäiltiin, tokko ne tulisivat onnistumaan ja saisivat kuulijoita. Toisin kävi: Lahden akustiikaltaan verraton Sibeliustalo täyttyy joka kerta kuulijoista, joita kyyditään festivaalibusseilla Helsingistä saakka. Sitä voikin suositella, sillä omalla autolla sinne pääsee loistavasti, mutta paluu pimeässä vailla kunnon Helsinki-opasteita onkin toinen juttu; monet ovat eksyneet ja löytäneet itsensä lopulta Orimattilasta.

Hannu Linnun johdolla festivaali on kerta toisensa jälkeen yltänyt unohtumattomiin Sibelius-tulkintoihin unohtamatta kylkiäisenä toteutettuja nuorten taiteilijoiden konsertteja kuten Iloa-kvartetin Ossi Tannerin.

Tällä kertaa ohjelma oli haasteellinen: kaksi vähemmän soitettua teosta Bardi op. 64 ja Öinen ratsastus ja auringonnousu op.55, lisäksi Rahmaninovin yhtä harvoin soitettu monumentaalinen Kellot op. 35. Kun katsoo sävellysvuosia, teokset ajoittuvat noin vuoteen 1913, siis sotaa edeltäneeseen aikaan. Voisi ajatella, että yhteinen teema olisi ’kriisi’ Jacques Attalin mielessä (Les bruits), toisin sanoen se miten musiikki ennakoi yhteiskunnan tapahtumia. Toinen yhdistävä teema voisi olla ”Varjosta valoon”. Mutta lopulta Sibeliuksen ja Rahmaninovin kytkee samaan veneeseen yllättävä kirjailija: Edgar Allan Poe. Nimittäin Rahmaninovin teos perustuu Poen runon The Bells venäjänkieliseen käännökseen, mutta yhtä kaikki runo on rakenteeltaan erittäin musikaalinen ja suorastaan tarjoutuu sävellettäväksi. Sibelius taas oli saanut käsiinsä Poen runotarinan Korppi (The Raven), josta oli tullut Poen yksi tunnetuimpia teoksia. Runossa nuori mieshenkilö on yöllä huoneessaan synkällä mielellä menetettyään rakastettunsa Lenooran. Joku koputtaa oven, mutta kun hän avaa sen, ei siellä ole ketään. Sama toistuu, mutta nyt sisään lehahtaa korppi, joka asettuu istumaan Pallas-patsaan päälle. Alkaa dialogi miehen ja korpin välillä, joka on yksitoikkoinen, koska korppi osaa vain yhden sanan: Nevermore. Miehen yhä tuskaisempiin kysymyksiin tulee aina sama vastaus. Tilanne ei ratkea mitenkään. Jälleen runo on kieliasultaan, rytmiltään ja riimeiltään kuin verbaalista musiikkia.

Sibelius ei osannut englantia, mutta käytti Viktor Rydbergin käännöstä ja saksalaista versiota. Aino Ackté oli tilannut Sibeliukselta Korpin orkesterilauluna kiertueelleen, mutta viime hetkellä Sibelius keskeytti työn – ja alkoi takoa Neljättä sinfoniaa. Ackté luonnollisesti raivostui, mutta leppyi ja esitti Luonnottaren parin vuoden kuluttua.

Kuitenkin tutkijoiden mukaan Sibelius siirsi Korpin aineistoa Neljänteen sinfoniaansa. Mutta kukaan ei ole huomannut sitä, että Korpin narratiivinen rakenne, alituiseen toistuva ja aina kasvava pakahduttavan ekspressiivinen kertosäe siirtyi sellaisenaan Neljännen sinfonian Adagio-osan Il tempo largo aiheen ideaksi. Nyt ymmärräme, miksi Sibelius keskeytti Korpin: sen perusidea sopi Neljänteenja jos Korppi olisi valmistunut, olisi se jo käytetty ja sinfonia pelkkää toistoa. Tämä on siis oma hypoteesini.

Mutta lopulta Sibeliuksen Neljäs ja miksei Rahmaninovin Kellotkin kuuluvat taiteelliseen liikkeeseen nimeltä symbolismi. Se ei ole kaukaa haettua. Symbolismin yksi pääprofeettoja Charles Baudelaire oli julkaissut runonsa Correspondences, jossa les parfums, les sons et les couleurs se repondent (tuoksut, sävelet ja värit vastaavat toisiaan). Hän oli julistanut symbolismin suuriksi esikuviksi Edgar Allan Poen ja Richard Wagnerin. Vaikka symbolismi valtasi Pariisin 1890-luvulla olivat monet sen suurista nimistä heille ulkolaisia, mikä huoletti aidosti ranskalaisia. Maalari Arnold Böcklin oli maalauksellaan Kuoleman saari (jonka Rahmaninov sävelsi) saanut keskeisen sijan. Sibelius näki taulun 1894 Berliinissä ja kertoi sitten Magnus Enckellille, suomalaisen taiteen symbolistille par excellence, ettei mikään musiikki, jota hän oli siellä kuullut, vetänyt vertoja Böcklinille.

Magnus Enckellin Fantasia. Joutsenet viittauksena Tuonelan  joutseneen Gallen-Kallelalla  ja  Sibeliuksella.

Sibelius täytti myös toisen symbolismin ehdon: wagnerismin. Neljäs sinfonia on täynnä viittauksia myöhäis-Wagnerin tyyliin ja nimenomaan Parsifaliin. Itse asiassa Il tempo largon teema on muunnos Parsifalin Das Abendmal–motiivista, ainoastaan lavennettuna. Näin Sibeliuksen musiikki on ymmärrettävä tässä kontekstissä, Juuri kukaan ei ole tätä korostanut. Tawaststjerna sanoo, että se ei ole impressionismia eikä ekspressionismia ja Salmenhaaran mielestä se on sisäistä ekspressionismia – eli lopultakin: mitä muuta kuin symbolismia.

Inspiroiduin tästä ohjelmavalinnasta tutkimaan tarkemmin symbolismia ja aion julkaista siitä 25-sivuisen artikkelin. Kerrottakoon tässä, että symbolistinen taideteos on jotain sisäistä, se viittaa johonkin muuhun eli transsendenssiin, esimerkiksi toiseen taiteeseen tai symbolistiseen taustanarratiiviin, negaatioon, synkkiin usein makaabereihin aiheisiin sekä myyttisiin yhteyksiin.

Anna  Sahlsténin (1859-1931) ’symbolistinen’  maisema  Aavasaksalta. Katsoja  ei  tiedä  onko  kyseessä  auringnnousu  vai -lasku.

Hannu Linnun tulkinta oli ihanteellinen esimerkki siitä ,millä tarkkuudella eri aiheiden aforistisuus toteutuu, kun muusikot ymmärtävät taukojen merkityksen, hiljaisuuden voiman ja understatement-tekniikan. Symbolismia on toki myös kvartti-intervallin ja tritonuksen oleellinen rooli kaikessa – aivan kuin Skrjabinin Prometheus–soinnussa. Monet soittavat sinfonian niin, että pääpaino tulee hitaaseen osaan kuin Brucknerilla. Il tempo largo oli toki järisyttävä kokemus Linnun johtamana, mutta radikaalisti uutta oli finaalin kohottaminen vähintään yhtä painokkaaseen, dramaattiseen rooliin, suorastaan rajuun Rauschiin. Tapani Valsta sanoi kerran, että finaali on banaali, mutta se mitä nyt kuultiin, kumosi tämän teesin. Juuri näin Neljäs sinfonia, jo tuhat kertaa kuultu sibeliaanisen tradition kulmakivi, uudistuu ja luo uudenlaisen autenttisuuden.

Öinen ratsastus… on myös wagneriaaninen: alun jousien laukka ja ostinatokuvio on peräisin Valkyyrian alun talvisesta metsästä. Wagnerilla se muuntuu kevääksi ja Sibeliuksella auringonnousuksi. Symbolistisia maisemamaaluksiakin on, mutta tyypillistä on, että jos kohteena on auringon säteet tummalla alustalla ei tiedä, onko se auringonnousu vai lasku. Neljättä pidettiin matkakuvauksena Kolilta. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Kolin kanssa paitsi että sen maisemallisuus voidaan tulkita vain Eero Järnefeltin symbolististen Koli-maisemamaalausten kautta.

Symbolistinen teos on aina intellektuaalinen haaste kokijalle. Näinhän oli Sibeliuksen Neljäskin jo alun pitäen. Kaikki kummastelivat sen oudosti liihottavia hahmoja (Heikki Klemetti) ja vaikka Sibeliuksen ystävät Busonista Weingartneriin puolustivat sitä, ei teosta ymmärretty Keski-Euroopassakaan. Wienin filharmonikkojen piti soittaa se, mutta he kieltäytyivät, mikä oli harvinaista orkesterin historiassal

Rahmaninovin Kellot huumaavine sointimassoineen on paljon ongelmattomampi teos. Siinä kolme laulajaa tulkitsevat runoja eri kelloista, hääkelloista sotaisiin signaaleihin. Esittämään oli kiinnitetty kaksi erinomaisesti valmennettua kuoroa ja solistit rooleihinsa sopivia. Olga Heikkilän ääni on täyteläinen ja taipuisa, hän ylti hienoon vokaaliseen tulkintaan myös kielellisesså mielessä olihan teksti venäjää. Culpaevin lyyrinen tenori oli myös laulettuna kuin tekstin Listen, here the silver bells! Mutta varsinaisen yllätyksen tarjosi Gabriel Kivivuori Serreno, jonka nimi on toki tuttu kilpailuvoiton yhteydestä. Mutta nyt hänen ei tarvinnut kuin antaa meloksen kaikua suustaan täydellisellä tulkinnan varmuudella ja vakuudella. Ajattelin ensiksi, että tämä laulaja ei ole varmaankaan suomalainen, mutta olipas kun tarkistin ohjelmasta. Hänessä oli suuren laulajan varmuutta ja kykyä vangita koko sali välittömästi.

On suurenmoista, että Sibelius-festivaalit sen kuin jatkuvat ja ensi vuoden ohjelmakin on jo tiedossa ja luvassa on loistavia solisteja ja tietenkin Hannu Linnun syvää luotaavia tulkintoja.

– Eero Tarasti

Kuva © E.Tarasti.

Pääkaupungin musiikkielämä on uskomattoman aktiivista näin kesän lopulla ja yksi näkyvimpiä tapahtumia oli Euroopan jousisoittajien yhdistyksen 54. kansainvälinen kongressi musiikkinumeroineen. Kongressi on viimeksi ollut Helsingissä 2001.

Tapahtumaan liittyi muun muassa sellistien konsertti The Cello FiESta! Beyond generations. Siitä tulikin oikea taidekasvatuksen apoteoosi. Sain kutsun Keski-Helsingin Musiikkiopiston lehtori ja Sibelius-Akatemian sellonsoiton pedagogian opettaja Markus Hallikaiselta. Hän varoitti, että olisi paras tulla ajoissa, sillä voi olla hyvin täyttä. Harvoin olenkaan nähnyt niin runsaasti eri jousien soittajia, heidän opettajiaan ja vanhempiaan Sibelius-Akatemian tiloissa. Sitten vähän hiljeni, kun jäljelle jäivät vain sellistit, mutta sali täyttyi silti. Tapasin ovien avaamista odottaessa Géza Szilvayn, suomalais-unkarilaisen jousipedagogiikan legendaarisen hahmon, sekä säveltäjä Harri Wessmanin.

Tilaisuuden avasivat Erkki Lahesmaa, jousien ainejohtaja ja sellon soiton lehtori Sibelius-Akatemiasta, sekä Markus Hallikainen, joka on epäilemättä yksi etevimpiä nuorten sellonsoiton ohjaajia maassamme. Hän osallistui myös roudaamiseen lavalla, mikä ei ollut mikään pikkujuttu, sillä jokaisessa esityksessä oli eri kokoonpano.

Ensimmäinen ryhmä oli liikuttava 3-6-vuotiaitten suzukihenkinen ryhmä nimeltä Hau, joka esitteli pikkusellojaan sadun avulla. Sitä kertoi Jaakko Kulo ja ohjasi Tiia Ignatius Käpylän musiikkiopistosta, pianistina Säde Erkkilä. Juoni oli jänöjussin seikkailut metsässä ja lopulta paluu kotiin. Tästä se kontakti soittimeen sitten lähtee liikkeelle.

Toinen ryhmä oli jo vähän pidemmällä ja oli kotoisin Itä-Helsingin musiikkiopistosta Anna Hannikaisen johdolla ja pianistina Kaija Hakkila. He olivat ”jo” 5-8-vuotiaita.

Seuraavaksi esiintyi 10-16-vuotiaiden sellistien ryhmä eri opettajilta, ja he soittivat sovituksen Saint-Saënsin Joutsenesta sekä Piazzollan Libertangon.

Edelleen ohjelma jatkui Joonas Pulkkisen johtamalla Sibelius-Akatemian sello-oktetilla, hän on talossa sellon lehtorina. Musiikki oli sovitus Richard Wagnerin Lohengrinista, Elsan hääkulkueen musiikki, ei kuitenkaan häämarssi. Hämmästelin miten hienosti se sopi juuri selloyhtyeelle eli se oli hyvä valinta.

Seuraavaksi oli ohjelmassa kunnianosoitus Erkki Rautiolle, joka poistui keskuudestamme aivan hiljattain, ja jonka tietenkin kaikki tunsivat, olihan hän paitsi sellonsoiton professori myös Sibelius-Akatemian rehtori.

Hannu Kiiski, hänen oppilaansa, piti lyhyen muistopuheen ja sen jälkeen sello-opettajien yhtye, 12 soittajaa, esittivät Julius Klengelin (1859-1933) Hymnuksen, jota en itse tuntenut mutta joka on kuulema sellistien maailmassa hyvin arvostettu teos.

Tämän jälkeen kuultiin Jean Sibeliuksen tuttu Impromptu, ei pianolla vaan selloilla, sitten uutuutena Eero Heinosen mielenkiintoinen teos Veden alla, ja edelleen erittäin virkistävänä ja hauskana numerona Bizet’n Carmenin alkusoitto. Toreadorin laulu sopi oivasti sellojen käsittelyyn. Lopuksi kuultiin liikuttava Einojuhani Rautavaaran Sydämeni lauluhänen Aleksis Kivi –oopperastaan, aaria joka on alkanut elää omaan elämäänsä miltei kuin kansanlauluna. Kapellimestarina toimi innokkaasti ja musikaalisesti johtanut Kyösti Vesterinen.

Konsertti oli kaiken kaikkiaan yksi näyttö suomalaisesta musiikkikasvatuksesta korkeakoulutasolla. Muistan kun aikoinaan Sibelius-Akatemian kansainvälisessä vertailussa Pariisin konservatorion rehtori ei ymmärtänyt, että korkeakoulussa saattoi olla ylioppilaita nuorempia oppilaita. Sitten hän kyllä oivalsi, kun kerrottiin miksi Suomi oli tuottanut hämmästyttävän määrän nuoria tähtiä kansainvälisille lavoille. Kaikkihan lähtee kuitenkin pienestä alusta ja soittamisen ilosta, joka herää ja herätetään nuorilla jo varhain.

– Eero Tarasti