Pääkaupungin musiikkielämä on uskomattoman aktiivista näin kesän lopulla ja yksi näkyvimpiä tapahtumia oli Euroopan jousisoittajien yhdistyksen 54. kansainvälinen kongressi musiikkinumeroineen. Kongressi on viimeksi ollut Helsingissä 2001.
Tapahtumaan liittyi muun muassa sellistien konsertti The Cello FiESta! Beyond generations. Siitä tulikin oikea taidekasvatuksen apoteoosi. Sain kutsun Keski-Helsingin Musiikkiopiston lehtori ja Sibelius-Akatemian sellonsoiton pedagogian opettaja Markus Hallikaiselta. Hän varoitti, että olisi paras tulla ajoissa, sillä voi olla hyvin täyttä. Harvoin olenkaan nähnyt niin runsaasti eri jousien soittajia, heidän opettajiaan ja vanhempiaan Sibelius-Akatemian tiloissa. Sitten vähän hiljeni, kun jäljelle jäivät vain sellistit, mutta sali täyttyi silti. Tapasin ovien avaamista odottaessa Géza Szilvayn, suomalais-unkarilaisen jousipedagogiikan legendaarisen hahmon, sekä säveltäjä Harri Wessmanin.
Tilaisuuden avasivat Erkki Lahesmaa, jousien ainejohtaja ja sellon soiton lehtori Sibelius-Akatemiasta, sekä Markus Hallikainen, joka on epäilemättä yksi etevimpiä nuorten sellonsoiton ohjaajia maassamme. Hän osallistui myös roudaamiseen lavalla, mikä ei ollut mikään pikkujuttu, sillä jokaisessa esityksessä oli eri kokoonpano.
Ensimmäinen ryhmä oli liikuttava 3-6-vuotiaitten suzukihenkinen ryhmä nimeltä Hau, joka esitteli pikkusellojaan sadun avulla. Sitä kertoi Jaakko Kulo ja ohjasi Tiia Ignatius Käpylän musiikkiopistosta, pianistina Säde Erkkilä. Juoni oli jänöjussin seikkailut metsässä ja lopulta paluu kotiin. Tästä se kontakti soittimeen sitten lähtee liikkeelle.
Toinen ryhmä oli jo vähän pidemmällä ja oli kotoisin Itä-Helsingin musiikkiopistosta Anna Hannikaisen johdolla ja pianistina Kaija Hakkila. He olivat ”jo” 5-8-vuotiaita.
Seuraavaksi esiintyi 10-16-vuotiaiden sellistien ryhmä eri opettajilta, ja he soittivat sovituksen Saint-Saënsin Joutsenesta sekä Piazzollan Libertangon.
Edelleen ohjelma jatkui Joonas Pulkkisen johtamalla Sibelius-Akatemian sello-oktetilla, hän on talossa sellon lehtorina. Musiikki oli sovitus Richard WagnerinLohengrinista, Elsan hääkulkueen musiikki, ei kuitenkaan häämarssi. Hämmästelin miten hienosti se sopi juuri selloyhtyeelle eli se oli hyvä valinta.
Seuraavaksi oli ohjelmassa kunnianosoitus Erkki Rautiolle, joka poistui keskuudestamme aivan hiljattain, ja jonka tietenkin kaikki tunsivat, olihan hän paitsi sellonsoiton professori myös Sibelius-Akatemian rehtori.
Hannu Kiiski, hänen oppilaansa, piti lyhyen muistopuheen ja sen jälkeen sello-opettajien yhtye, 12 soittajaa, esittivät Julius Klengelin (1859-1933) Hymnuksen, jota en itse tuntenut mutta joka on kuulema sellistien maailmassa hyvin arvostettu teos.
Tämän jälkeen kuultiin Jean Sibeliuksen tuttu Impromptu, ei pianolla vaan selloilla, sitten uutuutena Eero Heinosen mielenkiintoinen teos Veden alla, ja edelleen erittäin virkistävänä ja hauskana numerona Bizet’n Carmenin alkusoitto. Toreadorin laulu sopi oivasti sellojen käsittelyyn. Lopuksi kuultiin liikuttava Einojuhani Rautavaaran Sydämeni lauluhänen Aleksis Kivi –oopperastaan, aaria joka on alkanut elää omaan elämäänsä miltei kuin kansanlauluna. Kapellimestarina toimi innokkaasti ja musikaalisesti johtanut Kyösti Vesterinen.
Konsertti oli kaiken kaikkiaan yksi näyttö suomalaisesta musiikkikasvatuksesta korkeakoulutasolla. Muistan kun aikoinaan Sibelius-Akatemian kansainvälisessä vertailussa Pariisin konservatorion rehtori ei ymmärtänyt, että korkeakoulussa saattoi olla ylioppilaita nuorempia oppilaita. Sitten hän kyllä oivalsi, kun kerrottiin miksi Suomi oli tuottanut hämmästyttävän määrän nuoria tähtiä kansainvälisille lavoille. Kaikkihan lähtee kuitenkin pienestä alusta ja soittamisen ilosta, joka herää ja herätetään nuorilla jo varhain.
Mikkelin musiikkijuhlat ovat nyt vakiintuneet uusille uomille, jossa kotimainen taide ja esiintyjät, kaikenikäiset, pääsevät kuuluville. Mutta samalla on tietenkin selvää, että vetonaula on Santtu-Matias Rouvali Philharmonia Orchestran kanssa. Toisaalta festivaali näkyy nyt enemmän myös kaupungilla, Stellassa pidetään päivänavauksia ihan Savonlinnan tyyliin. Festivaalin johtajat Markus Tykkyläinen ja Mirva Helske ovat tehneet antaumuksellista työtä koko vuoden ja tuloksista saimme nyt nauttia. Mirva Helske esiintyi nyt myös pianistina yhdessä sopraano Silja Aallon kanssa – ja muun muassa samaan aikaan ajoittuneessa Päämajaseminaarissa, joka toi hetkeksi kaupunkiin Suomen johtavat poliitikot ja asiantuntijat, tapahtuman teemana oli kaikkia kiehtova Turvallisuus. Nyt. Keskeisin tapahtumapaikka on edelleen Mikaelin konserttitalossa, joka mielessäni aina assosioi Washingtonin Kennedy Centeriin, ollaan lammen äärellä ja väliajalla nautitaan Henrik Rajamäen Serviini-firman herkuista. Tämä on kesän huippukohtia!
Kukaan tuskin kykeni seuraamaan kaikkea tarjontaa, lukuisia laulukonsertteja, joissa kuultiin harvinaisuuksia muun muassa naissäveltäjiltä Nadia Boulangerilta, Laura Netzeliltä, Clara Schumannilta, Cecilia Damströmiltä ja tietenkin Helvi Leiviskältä, jonka kuolematon laulu Nouse ole kirkas oli pisteenä i:n päällä. Oli myös erittäin onnistunut idea käynnistää yhteistyö Niklas Pokin Mäntän festivaalin kanssa Nuorten pianoakatemialla ja Vaskiakatemian yhtyeen kanssa, jota johti Petri Komulainen. Taasen latinalaiseen Amerikkaan johdatteli jo 1.8. Tango Buenos Aires -ilta Henrik Sandåsin johdolla Mikkelin jousiorkesterin kanssa.
Tässä voin pohdiskella vain kolmea Philharmonia Orchestran konserttia Santtu-Matias Rouvalin ja Erkki Lasonpalon johdolla. Ensimmäisen illan pääsolistina oli venezuelalainen Gabriela Montero, pianisti ja säveltäjä. Häntä oli mikkeliläinen voinut kuulla radiosta jo edellisenä iltana konsertista Helsingin Musiikkitalossa. Itse olin saanut käyttööni partituurin Monteron Latin Concertoon jo aiemmin ja olin mennyt myös YouTubeen kuulemaan teoksen aiempia esityksiä kymmenen vuoden ajalta. Montero on saavuttanut runsaasti mainetta julkisuudessa, pianokilpailuissa, Barack Obaman virkaanastujaisissa, Nobelin rauhanpalkinto -seremoniassa Oslossa ja työstään ihmisoikeuksien hyväksi. Onko hän siis pianon ’Arja Saijonmaa’ toiselta mantereelta?
Konserton nimi oli Latin eli hän halusi sillä ilmentää koko latinalaista Amerikkaa eikä vain Venezuelaa. Kolmiosainen teos alkoi siis Mambolla tai oikeammin sitä edeltävältä ’minimistisellä’ johdatuksella pianon ylärekisterin avoimilla nooni-intervalleilla, jotka sitten pian täyttyivät hurjasta kuvionnista ja rytmiikasta. Harmoniat: bi- ja polytonaalisia vähän niin kuin Milhaud laittoi Saudades do Brasil –sarjansa Botafogo–osassamuitta mutkitta f- ja fis-mollin päällekkäin (esikuvana tietenkin Stravinskyn Petrushka-sointu: F-duuri ja Fis-duuri yhtäaikaa). Rytmi: latinalaisen Amerikan musiikkia ei voi kuvitella ilman synkopointia, jota on periaatteessa kahta sorttia: brasilialaista, jossa on aksentti vahvalla tahdinosalla – ja kuubalaista sonien synkopointia, jossa aksentit on häivytetty sitomalla sävelet toisiinsa. Etelä-Amerikan musiikin vahvat koordinaatit ovat tietenkin Brasilian Heitor Villa-Lobos, joka edustaa koko mannerta, Argentiinan Alberto Ginastera, modernisti – muistettakoon hänen atonaalinen Cantata para America Magicansa– ja Meksikon Carlos Chávez, atsteekkien taiteen sävelittäjä, sekä Silvestre Revueltas, vallankumouksellinen ja värikäs. Gabriela Montero lunasti paikkansa tässä kentässä.
Konserton hidas osa on noita paikalleen jähmettyneitä, tropiikin raukaisemia cantilenoja niin kuin Villa-Lobosin Bachianasit usein ja tietenkin tässä ilmeisenä esikuvana Ginasteran Danzas argentinasin osa Danza de la mosa donosa. Tämä oli sitä melankoliaa, jota on kutsuttu saudadeksi. Toisaalta tekstuuri läheni usein Prokofjevia. Viimeinen osa oli avoimen folkloristinen fandango, eräänlainen riehakas karnevaalikulkue aivan kuin Albenizin Iberia-sarjan Corpus Christi.
Yleisö innostui Monteron soitosta ja palkittiin kuten jo osattiin odottaakin improvisaatioilla. Tällä alalla hän on hämmästyttävä kyky. Hän pyysi yleisöä rohkeasti laulamaan jonkun tutun melodian lähtökohdaksi. Kuten arvata saattoi, tuli sellaista kuin On rantasi suuri sun autius, Taivas on sininen ja valkoinen ja Finlandiaa. Hän ei ihan kuullut sävelmien alkuja – vaikka lähes koko yleisö lauloi ihailtavasti mukana – joten variointi kohdistui aina sävelmän loppupäähän. Yksi laulu oli On neidolla punapaula kun tanssihin käy. Hauskalla tavalla tutut sävelmät lopulta muuntuivat aivan joksikin muuksi.
Menin tapaamaan Monteroa väliajalla kertoakseni, että Villa-Lobos kirjani ilmestyi nyt portugaliksi São Paulossa ja että Synteesi-lehtemme julkaisi jo 1/1999 teemanumeron Uusi maailma, jossa keskeisenä oli venezuelalainen filosofi, kirjailija ja intellektuelli José Manuel Briceño Guerrero. Hän analysoi sitä, mitä on olla venezuelalainen eli kuulua tuohon ’taka-Eurooppaan’ tai ’uuteen Eurooppaan’, jossa on kolme tasoa: katolisen Espanjan säännöt, valistuksen perintö: vallankumous, demokratia ja niin edelleen sekä villi alkuasukas-elementti. Latinalaisen Amerikan ihmisen ajantaju on toinen: hän voi olla aamulla yhtä, keskipäivällä toista ja illalla kolmatta.
Venezuelan musiikista tunnetaan muutoin Euroopassa Reynaldo Hahn, joka tosin muutti Ranskaan jo kolmivuotiaana joskus 1871. Lisäksi kävin aikanaan kirjeenvaihtoa merkittävän naissäveltäjä Isabel Aretz-Thielen kanssa Caracasiin. Hän oli tiettävästi Villa-Lobosin ainoa sävellysoppilas.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin tähän hyvin sopiva Dvořákin Uuden maailman sinfonia. Muistan, mikä elämys oli kuulla se 10-vuotiaana Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Yliopiston juhlasalissa kapellimestarina tuolloin hyvin suosittu Enrique Jorda.
Dvořák vie meidät Pohjois-Amerikkaan, mutta ei hänen sinfoniansa silti edusta mitään amerikkalaista musiikkia. Arnold Schönberg kirjoitti esseen Why No Great American Music? (teoksessa Style and Idea) ja korosti, että kyllä Dvořákin sinfonia oli tshekkiläinen alusta loppuun. Tämä teos on kuitenkin niin tuttu, että soittajien täytyy syvästi eläytyä siihen ja innostua siihen. Muuten finaalin teeman alkaa toistoineen jo väsyttää. Mutta niin ei käynyt todellakaan! Rouvali on kohottanut orkesterinsa mielestäni aivan uudelle tasolle. Olin kuullut Philharmonia Orchestraa jo Canterburyssa yli kymmenen vuotta sitten, mutta nyt se on paljon paremmassa kunnossa, kiitos Rouvalin johtamisen.
Seuraavana iltana kuultiin Paganinia Lilja Haataisen, tuon fenomenaalisen tähtemme tulkitsemana. Ehdotonta virtuositeettia Paganinin konsertossa, joka aikoinaan käynnisti virtuoosikultin Euroopassa seuraajina Liszt pianossa ja Bottesini kontrabassossa.
Erkki Lasonpalo johti sitten väkevän ekspressiivisesti Sibeliuksen II sinfonian, jossa Sibelius kääntyy jo toiseen suuntaan kansallisesta ikonisuudesta kohti Italian aurinkoa. Kyllä brittiläiset soittajat ymmärtävät Sibeliusta. Ilman sitä ei voi ajatella hänen musiikkinsa esittämistä. Valtava huipentuma kun lopuksi puhkeaa jousien unisonossa D-duuri-teema ja siihen moduloidaan pitkästä d-molli-taitteesta ja sen monotonisuudesta yllättäen. Ei ole mikään sattuma, että teos on D-duurissa, se on sinfonian klassisen perinteen yleisin sävellaji. Mutta tuo siirtymä siihen lopussa on naiivin tehokas. Tawaststjerna sanoi siitä: täytyy olla suuri runoilija uskaltaakseen sanoa, että taivas on sininen.
Kolmas ilta oli Mikkelin pitäjän kirkossa, joka sopii kyllä akustisesti sinfoniamusiikkiin – joskin milloin kyseessä on kuoro joudutaan se sijoittamaan vähän eri puolille salia. Kun luvassa oli 140-päinen kuoro pelkäsin valtavia äänimassoja Sibeliuksen Finlandiassa. Mutta kuoro koostuikin nuorista tytöistä varmaan jostain koulusta, joten vaikutelma oli heleä. Minulla oli ilo istua salissa Santtu-Matias Rouvalin vanhempien vieressä rivillä 5. He ovat muusikkoja, rouva soittanut 40 vuotta Lahden sinfoniassa ja herra klarinettia. Santtu-Matiaksen luontainen musikaalisuus on ehdottoman vangitsevaa, ja hän johtaa soittajiaan hyväsuovasti ja huumorilla. Samaten yleisöä: jo ennen edellisen konsertin ylimääräistä numeroa, Brahmsin unkarilaista tanssia, hän lausui konserttiväelle: ”Älkää sitten alkako taputtaa käsiänne rytmissä, mä menen muuten sekaisin!” Siis ei niin kuin Wienin uudenvuoden konsertissa.
Lopuksi tarjottiin erikoisuus, Saint-Saënsin urkusinfonia, jota en ole koskaan voinut ottaa oikein vakavissani. Mutta menköön nyt, onhan se sentään urkureille yksi harvoja tilaisuuksia päästä soittamaan sinfoniaorkesterin kanssa. Uruissa oli erittäin vakuuttavasti ja hienosti Eerik Ohtamaa. Niin ja koko illan avasi Silja Aalto, jota oli jo kuultu Päämajasymposiossa. Aallolla on upea ääni, joka kantaa suuressa tilassa ja hänellä on ilmeikkyyttä tulkita niin herkkää musiikkia kuin Richard StraussinVier letzte Liederiä.
Sorry: edellä meni konserttien järjestys sekaisin: siis Suomi herää -konsertti Finlandialla oli perjantaina 7.8. ja Haataisen Paganini lauantaina 8.8.!
