Author Archives: Paul

Freiburgin barokkiorkesteri aloitti Corellin huikealla Concerto grosso op. 6 nro 3:llä Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Helsingin juhlaviikkojen tämän vuoden orkesterivieraaksi oli kiinnitetty yksi aikamme hienoimmista periodiyhtyeistä, Freiburgin barokkiorkesteri yhdessä taiteellisen johtajansa, konserttimestari Gottfried von der Goltzin kanssa. Tuomisinaan orkesterilla oli kiehtova italialainen ohjelmisto.

Illan kuluessa saatiin kuulla kaksi mainiota Concerto grossoa Arcangelo Corellin vuonna 1714 julkaistusta oivallisesta kahdentoista konserton kokoelmasta.

Tällä opusnumeron kuusi saaneella kokoelmalla oli merkittävä vaikutus koko konserttomuodon kehitykselle, erityisesti sen vuoden 1739 Lontoon-julkaisun myötä. Händel käytti Corellin konserttoja lähtökohtanaan omalle kahdentoista concerto grosson kokoelmalleen Twelve Grand Concertos, HWV 319-330.

Corellin ja Händelin concerto grossosta voidaan johtaa myös kehityskulkuja kohti sinfonian syntyyn saakka myöhemmin 1700-luvulla.

Tarkkaan ei tiedetä, milloin Corelli sävelsi nämä concerto grossonsa. Myös niiden esityskokoonpano on jouduttu päättelemään kirjanpidossa säilyneiden muusikoiden palkkioluetteloiden kautta.

Corellin orkesteri muodostuu jousistosta ja continuosta, joita täydentävät oboet, fagotti, trumpetit ja harppu. Näistä jälkimmäiset olivat käytössä D-duurikonsertossa, joka kuultiin Musiikkitalon konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi.

Ilta käynnistyi kuitenkin Corellin c-mollikonsertolla, jonka concertinoryhmään kuuluvat kaksi viulua, kaksi oboeta ja fagotti. Tässä lumoavassa konsertossa Freiburgin barokkiorkesterin muusikot hurmasivat kuulijansa heti avaustahdeista lähtien.

Concertinon ilahduttavat solistit, konserttimestari von der Goltz, viulisti Petra Müllejans, oboistit Katharina Arfken ja Maike Buhrow sekä fagotisti Eyal Streett tarttuivat Corellin tekstuuriin kerrassan valloittavalla musikaalisuudella ja intensiteetillä orkesterin tarjotessa solisteilleen täydelliset puitteet.

Vain 26-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Giovanni Battista Pergolesi oli mitä kiehtovin säveltäjä, joka jätti jälkeensä suhteellisen laajan tuotannon, josta tosin osa on paljastunut epäautettiseksi. Autenttisina pidettyjen teosten joukosta löytyy kirkkomusiikkia, oopperoita, sonaatteja sekä konserttoja.

Salve Regina on yksi katolisen kirkkomusiikin keskeisiä tekstejä, joka on sävelitetty lukemattomia kertoja. Pergolesiltakin tunnetaan useampi versio tästä avunhuudosta neitsyt Marialle.

Tiistaina musiikkitalossa kuultiin Pergolesin viimeisenä elinvuotenaan säveltämä Salve Regina (1736) sopraanolle, jousille ja continuolle. Vaikuttavan solistiosuuden lauloi upeasti Sunhae Im, orkesterin hienosti säestämänä. Pergolesin musiikin vivahteikkuus pääsi tässä esityksessä hienosti oikeuksiinsa.

Illan ensimmäinen puolikas päättyi Corellin D-duuriokonserttoon, jonka riemukasta juhlavuutta korostavat trumpetein vahvistettu orkestraatio sekä concertinon harppu. Orkesteri puki tämän vapautuneesti iloitsevan musiikin hehkuviin väreihin kohottaen Musiikkitalon tunnelman hienosti korkeuksiinsa.

Väliajan jälkeen odotti illan todellinen herkkupala, Pergolesin koominen ooppera La serva padrona (1736). Tämä kahdelle laulajalle, jousille ja continuolle sävelletty, kahdensta noin parinkymmenen minuutin kohtauksesta muodostuva pieni ooppera on todellinen helmi.

Sunhae Im, Furio Zanasi, Tristan Braun ja Freiburgin barokkiorkesteri Pergolesin mainion La serva padronan parissa Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Italialaisen barokin perinteen mukaisesti koomista oopperaa, tai intermezzo per musicaa esitettiin vakavan oopperan, opera serian, väliaikamusiikkina. Siksi nämä teokset olivat usein lyhyitä, juoneltaan melko yksinkertaisia sekä pienille kokoonpanoille sävellettyjä.

La serva padrona (Piika emäntänä) kertoo koomisin kääntein, kuinka piika Serpinon onnistuu huijata yhdessä toisen palvelijan, Vesponen, kanssa talon isäntä, Umberto, aviomiehekseen. Vesponella ei ole libretossa olenkaan vuorosanoja, joten laulurooleja on vain kaksi, sopraano ja baritoni.

Vaikka La serva padronan huumori kumpuaa pitkälti aikansa luokkayhteiskunnan roolien kiepsauttamisesta päälaelleen, on sen asetelmissa myös paljon ajankohtaista. Siinä naispalveljian onnistuu oveluudellaan voittaa valta-asemassa oleva mies. Valta-asema johtaa älylliseen laiskuuteen, alisteinen asema tiedostavampaan nokkeluuteen.

Pergolesin ooppera käynnistyy mukaansatempaavalla alkusoitolla, joka johtaa ensimmäiseen kohtaukseen, jossa rakentuu La serva padronan alkuasetelma. Piika Serpino pyörittää Umberto-isäntäänsä mennen tullen Vesponen avustuksella. Isännän hermot ovat riekaleina palvelijansa suhteen. Hän julistaa olevansa iloinen ainoastaan siitä, ettei Serpino ole hänen vaimonsa vaan pelkästään palvelija.

Kuten arvata saattaa, Umberto kiinnostuu kuitenkin palvelijastaan aivan eri tavalla kuullessaan tämän olevan menossa naimisiin. Koko avioliittosuunnitelma on tietenkin keksitty, mutta se herättää isännän ymmärtämään todelliset tunteensa piikaasa kohtaan. Erinäisten sattumusten kautta Umberto pyytää lopulta Serpinoa vaimokseen, ja ooppera päättyy rakastavaisten duettoon.

Tämän pienen tarinan sisään Pergolesi punoo joukon mitä inspiroituneimpia musiikkinumeroita, joilla on välittömän vangitseva voima kuulijaansa. Freiburgin barokkiorkesteri soitti kauttaaltaan innostavan ilmeikkäästi eläytyen Pergolesin komedian käänteisiin täydellisesti.

Sunhae Im ja Furio Zanasi olivat vokaalisesti ja näyttämöllisesti kertakaikkisen erinomaisia rooleissaan. Konserttiesityksen pienimuotoisesta näyttämöohjauksesta vastasi Tristan Braun, joka esiintyi myös Vesponen roolissa.

Lavasteiden virkaa hoiti yksi nojatuoli, sekä Musiikkitalon lavaa pehmentävä keltasävyinen valaistus, joka oli omiaan häivyttämään ison salin tuntua tässä intiimissä musiikissa. Libretto käännöksineen oli onneksi painettu käsiohjelmaan, joskin pienehkö printti hämärässä valaistuksessa oli kohdakkoin hieman haasteellinen seurattava. Tekstityslaitteesta olisi ollut tässä kohtaa apua.

Liki täyteen myydyn Musiikkitalon yleisölle ilta oli kerrassaan riemukas. Suomalaiseen tapaan päätösaplodit olivat innokkaat, mutta loppuivat totutusti kovin lyhyeen. Kukaties, jos olisimme malttaneet jatkaa kauemmin, olisimme voineet saada kuultavaksemme vielä ylimääräisen. Niitä olisi mieluusti nauttinut useammankin.

— Jari Kallio 

Freiburgin barokkiorkesteri
Gottfried von der Goltz, konserttimestari ja musiikinjohto

Sunhae Im, sopraano (Serpino)
Furio Zanasi, baritoni (Umberto)

Tristan Braun, ohjaus

Arcangelo Corelli: Concerto grosso c-molli, op. 6, nro 3 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: Salve Regina (1736)
Arcangelo Corelli: Concerto grosso D-duuri, op. 6, nro 1 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: La serva padrona (1736)

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Ti 21.8.2018, klo 19

Esa-Pekka Salonen synttärikakun parissa

Kesäkuun lopulla Lontoossa juhlittiin Esa-Pekka Salosen kuusikymppisiä. Philharmonia-orkesteri oli järjestänyt Royal Festival Halliin mainion pienimuotoisen vastaanoton Salosen johtaman huikean Gurreliederin päätteeksi.

Seitsemän viikkoa myöhemmin Kansallisoopperassa oli ison synttärijuhlan vuoro. Salonen oli saapunut johtamaan Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertin osana taiteellista kumppanuuttaan Kansallisoopperan kanssa.

Loppuunmyyty ja suorana televisioitu syntymäpäiväkonsertti oli koko lailla päivänsankarinsa näköinen tapahtuma. Illan kuluessa kuultiin kaksi kantaesitystä, Salosen uusin orkesteriteos, barokkimusiikkia, 1900-luvun alun teoksia sekä katkelma 1800-luvun oopperan ydintä.

Juhlaillan avasi riemukas Massahumu (2018), Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivin (Joel Järventausta, Lauri Supponen, Matilda Seppälä, Niilo Tarnanen ja Jouko Niemi) tilausteos Saloselle.

Saliin saapuvaa yleisöä oli vastassa soiva tila, jonka luuppeina toistuvat nauhoitetut puhekatkelmat loivat hauskasti sattumanvaraisia assosiaatioitaan. Vähitellen lavalle ja salin lehtereille saapuivat myös orkesterin ja kuoron muusikot. Pian saatiinkin kuulla Massahumun ensimmäiset soitin- ja lauluosuudet.  

Massahumun laulutekstit hyödyntävät eri sosiaalisen median alustoilta poimittuja #EP60-tunnisteen sisältämiä katkelmia. Näiden levittäytyminen salin soivaan tilaan loi oman digitaalista pilveä muistuttavan kaikkeutensa.

Kapellimestaria tarvitaan vasta Massahumun viimeisessä taitteessa, kun jättimäisen kamariyhtyeen lailla operoivan orkesterin ja kuoron kudos kasvaa alati tiheämmäksi. Viimein Salonen saapuikin vähäeleisesti korokkeelle johtaen Massahumun komeasti pulppuavaan päätökseensä. Juhlat olivat alkaneet.

Massahumun jälkeen koettiin varsin mielenkiintoinen siirtymä barokin maailmaan Heinrich Ignaz Franz Biberin oivallisen Battalian (1673) muodossa. Salonen on johtanut Biberin teosta viime aikoina useaan otteeseen, ilahduttavasti nyt myös Kansallisoopperan jousiyhtyeen kanssa.   

Vaikka Battalia on sävelletty 1600-luvun lopulla, monet sen oivallukset kurkottavat pitkälle 1900-luvun puolelle saakka. Yhtäällä Biber kietoo toisiinsa monenkirjavia kansansävelmiä liki ivesilaisessa hengessä, toisaalla taas hän kuvaa musikettien pauketta taistelun tuoksinassa Bartók-pizzicatoin. Mukaan mahtuu myös sotilasrummun imitaatioita preparoiduilla bassoilla.

Battalian päättää koskettava Haavoittuneiden musketöörien lamentaatio. Koko karnevalistisessa runsaudessaan Biberin teos on mitä oivallisinta soitinteatteria, jonka moni-ilmeinen maailma soi Kansallisoopperan muusikoiden ja Salosen käsissä mitä mukaansatempaavimmin.

Tämän seikkeilun jälkeen saatiin kurkistaa kaksikymmentäluvun koneromantiikkaan ja sosialistiseen realismiin Alexandr Mosolovin Teräsvalimon (1927) pyörteissä. Teräsvalimo syntyi Stalinin terroria edeltävänä lyhyenä hedelmällisenä neuvostotaiteen kautena, jolloin modernistiset virtaukset saivat vielä juurtua sosialistisen realismin puitteisiin.

Teräsvalimossa pääsevät valloilleen konemaisesti jauhavat ostinatokulut, joiden lomassa dissonoivassa harmonisessa virrassa pyörii melodiafragmentteja. Tuloksena on tehdasmaisen huumaava, samanaikaisesti lumoava ja luotaantyöntävä koneistettu autius.

Kansallisoopperan orkesterista kuoriutui vaikuttava koneisto, joka Salonen ohjaimissaan tavoitti modernistisen koneiden aavemaisen lumon kerrassaan vaikuttavasti.

Illan ensimmäinen puolikas sai kuitenkin löytää bukolisen päätöksensä Maurice Ravelin Daphnis et Chloén (1909-11) maisemissa. Kolmiosaisen balettinsa, tai koreografisen sinfonian, kuten teoksen alaotsikko sanoo, partituurista Ravel muokkasi myös kaksi konserttisarjaa, kumpikin kestoltaan noin viidentoista minuutin luokkaa.

Näiden sinfonisten fragmenttien ahkerasti soitetun toisen sarjan sijaan nyt saatiin kuulla harvinainen ensimmäinen sarja. Siinä missä tuttu toinen konserttisarja muodostuu yksinkertaisesti baletin kolmannesta osasta sellaisenaan, Ravel koostaa ensimmäisen sarjansa baletin kahden ensimmäisen osan fragmenteista.

Nyt lavalla ei kuitenkaan nähty Salosta, vaan Daphnis et Chloén saapui johtamaan Salosen kollega, New Yorkin filharmonikoiden entinen ylikapellimestari Alan Gilbert. Hänen johdollaan Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro johdattivat yleisön Ravelin värikylläisinä hehkuvien harmonioiden maailmaan rakentaen konsertin alkupuoliskolle hienon päätöksen.

Olin kerran täällä, kantaesitys. Paula Vesala, Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri

Väliajan jälkeen kuultiin illan toinen kantaesitys, Paula Vesalan ja Salosen yhdessä työstämä Olin kerran täällä (2018), jossa poplaulu, elektroniset samplet ja orkesteriosuus kohtaavat kiehtovalla tavalla.

Musiikkia ja dramaturgiaa opiskelleen Vesalan monialainen osaaminen laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja ohjaajana tarjoaa kerrassaan innostavan lähtökohdan yhteistyölle. Salosen pyynnöstä Vesala sanoitti ja sävelsi kappaleen omista tyylillisistä lähtökohdistaan. Tämän jälkeen Salonen laati teoksen orkesteriosuuden, niin ikään oman estetiikkansa mukaisesti.

Näin syntyi monikerroksinen Olin kerran täällä, jossa laulu, elektroniikka ja sinfoniaorkesteri kietoutuvat yhteen tavalla, jossa avautuu uusia soivia maisemia, joiden lomasta kuulija voi poimia niin Vesalalle kuin Salosellekin ominaisia kulkuja.

Ensiesityksessään Olin kerran täällä soi kauniisti ja tasapainoisesti, joskin hetkittäin orkesteri saattoi jäädä sähköisesti vahvistetun osuuden katveeseen. Nämä balanssiongelmat olivat kuitenkin ohimeneviä, ja suurimmaksi osaksi kuulija saattoi nauttia akustisten ja elektronisten elementtien kietoutumisesta toisiinsa kokonaisvaltaisesti. En pistäisi pahakseni, vaikka tämä kaksikko työskentelisi yhdessä vielä toisenkin kerran.

Seuraavana oli vuorossa yksi illan ennakkoon odotetuimpia hetkiä, Salosen viimeisimmän orkesteriteoksen, Polluxin (2018) Suomen ensiesitys. Tämä Gustavo Dudamelille ja Los Angelesin filharmonikoille sävelletty kymmenminuuttinen orkesteriteos kuultiin ensimmäisen kerran Walt Disney Concert Hallissa huhtikuussa sekä uudelleen myöhemmin keväällä orkesterin Yhdysvaltain ja Euroopan kiertueella.

Salonen johti itse teostaan nyt ensimmäistä kertaa. Pollux käynnistyi erinomaisen rauhallisessa tempossa, jolloin kiehtoville harmonioille ja säihkyvälle orkestraatiolle jäi riittävästi soivaa tilaa.

Polluxin käynnistää lavan eri laidoille sijoitettujen bassorumpujen pulssi, jonka varaan rakentuu jousten alati tihenevä divisi-kudelma, jota celesta kellopeli ja harppu värittävät. Vähitellen jousten kudos ohenee, ja puhaltimet liittyvät yksi kerrallaan mukaan.

Musiikin jännite kasvaa vähitellen pitkän rakenteellisen kaaren edetessä kohoten vaikuttaviin huipennuksiin. Partituurin viimeisellä sivulla piano ja englannintorvi saattelevat Polluxin aioliseen päätökseensä.

Yleisön innokkaasti vastaanottama Pollux edustaa Salosen innostavaa ja välittömästi puhuttelevaa sointimaailmaa parhaimmillaan. Mielenkiintoista onkin, että Salonen työstää parhaillaan Polluxin kaksosteosta, Castoria, joka perustuu osin samaan musiikilliseen materiaaliin tutkien sen mahdollisuuksia eri kontekstissa.

Salonen ja Vesala jutustelemassa mukavia

Illan päätöksessä Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro olivat kotikentällään, kun saatiin kuulla kruunajaiskohtaus Modest Musorgskin oopperasta Boris Godunov (1869). Nimiroolissa kuultiin Matti Salmista, yhtä kiitetyimmistä Boris-veteraaneista.

Boris Godunov sisältää Musorgskin radikaaleinta musiikkia. Kruunajaiskohtauksen kello-ostinatot, päällekkäiset kaksi- ja kolmijakoiset rytmit sekä kokosävelasteikot tähyilevät 1900-luvun alun musiikkiin, impressionismiin ja Stravinskyyn.

Salosen johdolla Kansallisopperan orkesteri ja kuoro soivat vaikuttavina. Musiikissa oli erinomaista läpikuultavuutta ilmaisuvoimasta tinkimättä. Musorgskyn harmoniat ja rytmiikka pääsivät täten hienosti oikeuksiinsa. Salmisen karisma oli jälleen kerran vertaansa vailla.

Ilta onnistui tuomaan yhteen riemukkaan kokoelman mitä erilaisimpia teoksia, joiden lomaan rakentui kuintenkin musiikillinen jatkumo. Musiikin lomassa Salonen ehti maistamaan täytekakkuaan ja jutustelemaan Vesalan kanssa leppoisasti mutta kiinnostavasti. Mahtuipa joukkoon vielä improvisaatiotakin, jossa myös yleisö pääsi antamaan musiikillisen panoksensa. Iloinen ilta kaiken kaikkiaan.

Salonen ja Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivi jatkoilla Alminsalissa

— teksti ja kuvat: Jari Kallio

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Alan Gilbert, kapellimestari

Paula Vesala, dramaturgia, juonto ja laulu
Matti Salminen, basso

Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivi (Joel Järventausta, Lauri Supponen, Matilda Seppälä, Niilo Tarnanen, Jouko Niemi): Massahumu (2018, kantaesitys)

Heinrich Ignaz Franz Biber: Battalia (1673)
Alexandr Mosolov: Teräsvalimo (1927)
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé. Fragments symphoniques pour orchestre et choeurs 1e série. (1911)
Esa-Pekka Salonen: Pollux (2018, Suomen ensiesitys)
Paula Vesala: Olin kerran täällä (orkestraatio Esa-Pekka Salonen, 2018, kantaesitys)
Modest Musorgski: Kruunajaiskohtaus oopperasta Boris Godunov (1869)