Konsertti Helsingin Svenska Klubbenilla keskiviikkona 23.9.2027 klo 18. Cliodhna Scott, huilu; Ruusu-Talvikki Heikkilä, sello, Eliel Lahesmaa, klarinetti ja Samuel Eriksson, piano
Kamarikesä on sponsoroitu sarja konsertteja, joka on jo ollut käynnissä melkoisen aikaa muun muassa Ossi Tannerin ja Abel Puustisen johdolla. Taisin jo kerran kirjoittaa siitä, kun vastaavaa konserttia pidettiin Ritarihuoneella. Idea on hieno: tarjota nuorille kyvyille jo varhain tilaisuuksia esiintymisiin; nehän ovat äärimmäisen tärkeitä kokemuksia jo uran alussa, tottumisena vaativaankin yleisöön. Opit ja taidot testataan juuri aidossa konserttitilanteessa. Myös Kamarikesän uudet johtajat Rebecca Rooseman ja Anton Mejias esittäytyivät ja juonsivat konserttia. Sarja toteutuu yhteistyössä Sibelius-Akatemian kanssa.
Svenska Klubben on erinomainen tila tällaisille pienimuotoisille musiikkitilaisuuksille. Paikalla oli kutsuvieraita ja myös ’suurta yleisöä’, sillä konsertti oli myös julkinen. Paikalla oli toki klubin jäseniä, mutta myös Kruunuhaassa asuvaa kulttuuriväkeä. Rakennuksessa voidaan yhdistää kaksi salia ja saada aikaan myös akustisesti onnistunut tila.
Illan avasi sovitus, nokturno, huilulle ja pianolle Sibeliuksen Belsazharin pidot –sarjasta. Se edustaa säveltäjän orientalismia mutta sisältää myös tutun sibeliaanisen melodiahahmon putoavan triolin. Teoksen tulkitsi tyylikkäästi Cliodhna Scott. Seurasi sellon soittoa, jolla nuori lahjakkuus Ruusu-Talvikki Heikkilä pääsi lavalle, ja pianon ääreen asettui Samuel Eriksson,monilahjakkuus, myös klarinetistina monien kilpailujen voittaja. Saatiin kuulla Dvořákia ja Schumannia sovituksina. Heikkilä oli varmaotteinen sellisti, jolla on hämmästyttävän laaja ilmaisuasteikko. Kolmas numero oli Bazzinin lyhyt virtuoosikappale, Eriksson tuki hienovireisesti pianolla. Huilisti saapui taas lavalle ja puhalsi Kaija Saariahon sävellyksen, jossa oli myös ranskankielistä puhetta. Efekteinä oli monenlaisia avantgarde-otteita huilulla. Viimeinen numero tässä illassa oli klarinetisti Eliel Lahesmaan käsissä. Hän opiskelee jo Baselissa ja soittaa Euroopan Unionin nuoriso-orkesterissa, joka on ollut monen suomalaisen solistin ponnahduslautana. Hän esitti Brahmsin klarinettisonaatin säveltäjän myöhäiskaudelta. Teos on täynnä lyriikkaa ja romanttista melankoliaa ja on rakenteeltaan rapsodinen. Lahesmaa jäsensi muodon loogisesti mutta sai aikaan jo suuren linjan taidetta, sujuvuudessa ihailtavaa. Pianossa oli jälleen Eriksson, joka nyt sai näyttää kamarimusiikin taitojaan vaativassa pianotekstuurissa, kuten nopeissa sointujen vaihdoksissa.
Svenska klubben on kodikas tila kamarimusiikille, salit ovat muistorikkaita monien seurojen kokouksista ja syntymäpäiväjuhlista sekä muistotilaisuuksista. Soittajat pääsivät ihanteelliseen kontaktiin yleisönsä kanssa.
Lahden Sibelius-Festivaalin päätöskonsertti 29.8.2026 klo 17 Sibeliustalossa. Sinfonia Lahti. Hannu Lintu, kapellimestari; Olga Heikkilä, sopraano; Mihalis Culpajev, tenori; Gabriel Kivivuori Sereno, baritoni. Dominante & Murtosointu.
Kun Lahden Sibelius-festivaalit alkoivat parikymmentä vuotta sitten, epäiltiin, tokko ne tulisivat onnistumaan ja saisivat kuulijoita. Toisin kävi: Lahden akustiikaltaan verraton Sibeliustalo täyttyy joka kerta kuulijoista, joita kyyditään festivaalibusseilla Helsingistä saakka. Sitä voikin suositella, sillä omalla autolla sinne pääsee loistavasti, mutta paluu pimeässä vailla kunnon Helsinki-opasteita onkin toinen juttu; monet ovat eksyneet ja löytäneet itsensä lopulta Orimattilasta.
Hannu Linnun johdolla festivaali on kerta toisensa jälkeen yltänyt unohtumattomiin Sibelius-tulkintoihin unohtamatta kylkiäisenä toteutettuja nuorten taiteilijoiden konsertteja kuten Iloa-kvartetin Ossi Tannerin.
Tällä kertaa ohjelma oli haasteellinen: kaksi vähemmän soitettua teosta Bardi op. 64 ja Öinen ratsastus ja auringonnousu op.55, lisäksi Rahmaninovin yhtä harvoin soitettu monumentaalinen Kellot op. 35. Kun katsoo sävellysvuosia, teokset ajoittuvat noin vuoteen 1913, siis sotaa edeltäneeseen aikaan. Voisi ajatella, että yhteinen teema olisi ’kriisi’ Jacques Attalin mielessä (Les bruits), toisin sanoen se miten musiikki ennakoi yhteiskunnan tapahtumia. Toinen yhdistävä teema voisi olla ”Varjosta valoon”. Mutta lopulta Sibeliuksen ja Rahmaninovin kytkee samaan veneeseen yllättävä kirjailija: Edgar Allan Poe. Nimittäin Rahmaninovin teos perustuu Poen runon The Bells venäjänkieliseen käännökseen, mutta yhtä kaikki runo on rakenteeltaan erittäin musikaalinen ja suorastaan tarjoutuu sävellettäväksi. Sibelius taas oli saanut käsiinsä Poen runotarinan Korppi (The Raven), josta oli tullut Poen yksi tunnetuimpia teoksia. Runossa nuori mieshenkilö on yöllä huoneessaan synkällä mielellä menetettyään rakastettunsa Lenooran. Joku koputtaa oven, mutta kun hän avaa sen, ei siellä ole ketään. Sama toistuu, mutta nyt sisään lehahtaa korppi, joka asettuu istumaan Pallas-patsaan päälle. Alkaa dialogi miehen ja korpin välillä, joka on yksitoikkoinen, koska korppi osaa vain yhden sanan: Nevermore. Miehen yhä tuskaisempiin kysymyksiin tulee aina sama vastaus. Tilanne ei ratkea mitenkään. Jälleen runo on kieliasultaan, rytmiltään ja riimeiltään kuin verbaalista musiikkia.
Sibelius ei osannut englantia, mutta käytti Viktor Rydbergin käännöstä ja saksalaista versiota. Aino Ackté oli tilannut Sibeliukselta Korpin orkesterilauluna kiertueelleen, mutta viime hetkellä Sibelius keskeytti työn – ja alkoi takoa Neljättä sinfoniaa. Ackté luonnollisesti raivostui, mutta leppyi ja esitti Luonnottaren parin vuoden kuluttua.
Kuitenkin tutkijoiden mukaan Sibelius siirsi Korpin aineistoa Neljänteen sinfoniaansa. Mutta kukaan ei ole huomannut sitä, että Korpin narratiivinen rakenne, alituiseen toistuva ja aina kasvava pakahduttavan ekspressiivinen kertosäe siirtyi sellaisenaan Neljännen sinfonian Adagio-osan Il tempo largo aiheen ideaksi. Nyt ymmärräme, miksi Sibelius keskeytti Korpin: sen perusidea sopi Neljänteenja jos Korppi olisi valmistunut, olisi se jo käytetty ja sinfonia pelkkää toistoa. Tämä on siis oma hypoteesini.
Mutta lopulta Sibeliuksen Neljäs ja miksei Rahmaninovin Kellotkin kuuluvat taiteelliseen liikkeeseen nimeltä symbolismi. Se ei ole kaukaa haettua. Symbolismin yksi pääprofeettoja Charles Baudelaire oli julkaissut runonsa Correspondences, jossa les parfums, les sons et les couleurs se repondent (tuoksut, sävelet ja värit vastaavat toisiaan). Hän oli julistanut symbolismin suuriksi esikuviksi Edgar Allan Poen ja Richard Wagnerin. Vaikka symbolismi valtasi Pariisin 1890-luvulla olivat monet sen suurista nimistä heille ulkolaisia, mikä huoletti aidosti ranskalaisia. Maalari Arnold Böcklin oli maalauksellaan Kuoleman saari (jonka Rahmaninov sävelsi) saanut keskeisen sijan. Sibelius näki taulun 1894 Berliinissä ja kertoi sitten Magnus Enckellille, suomalaisen taiteen symbolistille par excellence, ettei mikään musiikki, jota hän oli siellä kuullut, vetänyt vertoja Böcklinille.
Magnus Enckellin Fantasia. Joutsenet viittauksena Tuonelan joutseneen Gallen-Kallelalla ja Sibeliuksella.
Sibelius täytti myös toisen symbolismin ehdon: wagnerismin. Neljäs sinfonia on täynnä viittauksia myöhäis-Wagnerin tyyliin ja nimenomaan Parsifaliin. Itse asiassa Il tempo largon teema on muunnos Parsifalin Das Abendmal–motiivista, ainoastaan lavennettuna. Näin Sibeliuksen musiikki on ymmärrettävä tässä kontekstissä, Juuri kukaan ei ole tätä korostanut. Tawaststjerna sanoo, että se ei ole impressionismia eikä ekspressionismia ja Salmenhaaran mielestä se on sisäistä ekspressionismia – eli lopultakin: mitä muuta kuin symbolismia.
Inspiroiduin tästä ohjelmavalinnasta tutkimaan tarkemmin symbolismia ja aion julkaista siitä 25-sivuisen artikkelin. Kerrottakoon tässä, että symbolistinen taideteos on jotain sisäistä, se viittaa johonkin muuhun eli transsendenssiin, esimerkiksi toiseen taiteeseen tai symbolistiseen taustanarratiiviin, negaatioon, synkkiin usein makaabereihin aiheisiin sekä myyttisiin yhteyksiin.
Anna Sahlsténin (1859-1931) ’symbolistinen’ maisema Aavasaksalta. Katsoja ei tiedä onko kyseessä auringnnousu vai -lasku.
Hannu Linnun tulkinta oli ihanteellinen esimerkki siitä ,millä tarkkuudella eri aiheiden aforistisuus toteutuu, kun muusikot ymmärtävät taukojen merkityksen, hiljaisuuden voiman ja understatement-tekniikan. Symbolismia on toki myös kvartti-intervallin ja tritonuksen oleellinen rooli kaikessa – aivan kuin Skrjabinin Prometheus–soinnussa. Monet soittavat sinfonian niin, että pääpaino tulee hitaaseen osaan kuin Brucknerilla. Il tempo largo oli toki järisyttävä kokemus Linnun johtamana, mutta radikaalisti uutta oli finaalin kohottaminen vähintään yhtä painokkaaseen, dramaattiseen rooliin, suorastaan rajuun Rauschiin.Tapani Valsta sanoi kerran, että finaali on banaali, mutta se mitä nyt kuultiin, kumosi tämän teesin. Juuri näin Neljäs sinfonia, jo tuhat kertaa kuultu sibeliaanisen tradition kulmakivi, uudistuu ja luo uudenlaisen autenttisuuden.
Öinen ratsastus… on myös wagneriaaninen: alun jousien laukka ja ostinatokuvio on peräisin Valkyyrian alun talvisesta metsästä. Wagnerilla se muuntuu kevääksi ja Sibeliuksella auringonnousuksi. Symbolistisia maisemamaaluksiakin on, mutta tyypillistä on, että jos kohteena on auringon säteet tummalla alustalla ei tiedä, onko se auringonnousu vai lasku. Neljättä pidettiin matkakuvauksena Kolilta. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Kolin kanssa paitsi että sen maisemallisuus voidaan tulkita vain Eero Järnefeltin symbolististen Koli-maisemamaalausten kautta.
Symbolistinen teos on aina intellektuaalinen haaste kokijalle. Näinhän oli Sibeliuksen Neljäskin jo alun pitäen. Kaikki kummastelivat sen oudosti liihottavia hahmoja (Heikki Klemetti) ja vaikka Sibeliuksen ystävät Busonista Weingartneriin puolustivat sitä, ei teosta ymmärretty Keski-Euroopassakaan. Wienin filharmonikkojen piti soittaa se, mutta he kieltäytyivät, mikä oli harvinaista orkesterin historiassal
Rahmaninovin Kellot huumaavine sointimassoineen on paljon ongelmattomampi teos. Siinä kolme laulajaa tulkitsevat runoja eri kelloista, hääkelloista sotaisiin signaaleihin. Esittämään oli kiinnitetty kaksi erinomaisesti valmennettua kuoroa ja solistit rooleihinsa sopivia. Olga Heikkilän ääni on täyteläinen ja taipuisa, hän ylti hienoon vokaaliseen tulkintaan myös kielellisesså mielessä olihan teksti venäjää. Culpaevin lyyrinen tenori oli myös laulettuna kuin tekstin Listen, here the silver bells! Mutta varsinaisen yllätyksen tarjosi Gabriel Kivivuori Serreno, jonka nimi on toki tuttu kilpailuvoiton yhteydestä. Mutta nyt hänen ei tarvinnut kuin antaa meloksen kaikua suustaan täydellisellä tulkinnan varmuudella ja vakuudella. Ajattelin ensiksi, että tämä laulaja ei ole varmaankaan suomalainen, mutta olipas kun tarkistin ohjelmasta. Hänessä oli suuren laulajan varmuutta ja kykyä vangita koko sali välittömästi.
On suurenmoista, että Sibelius-festivaalit sen kuin jatkuvat ja ensi vuoden ohjelmakin on jo tiedossa ja luvassa on loistavia solisteja ja tietenkin Hannu Linnun syvää luotaavia tulkintoja.
Pääkaupungin musiikkielämä on uskomattoman aktiivista näin kesän lopulla ja yksi näkyvimpiä tapahtumia oli Euroopan jousisoittajien yhdistyksen 54. kansainvälinen kongressi musiikkinumeroineen. Kongressi on viimeksi ollut Helsingissä 2001.
Tapahtumaan liittyi muun muassa sellistien konsertti The Cello FiESta! Beyond generations. Siitä tulikin oikea taidekasvatuksen apoteoosi. Sain kutsun Keski-Helsingin Musiikkiopiston lehtori ja Sibelius-Akatemian sellonsoiton pedagogian opettaja Markus Hallikaiselta. Hän varoitti, että olisi paras tulla ajoissa, sillä voi olla hyvin täyttä. Harvoin olenkaan nähnyt niin runsaasti eri jousien soittajia, heidän opettajiaan ja vanhempiaan Sibelius-Akatemian tiloissa. Sitten vähän hiljeni, kun jäljelle jäivät vain sellistit, mutta sali täyttyi silti. Tapasin ovien avaamista odottaessa Géza Szilvayn, suomalais-unkarilaisen jousipedagogiikan legendaarisen hahmon, sekä säveltäjä Harri Wessmanin.
Tilaisuuden avasivat Erkki Lahesmaa, jousien ainejohtaja ja sellon soiton lehtori Sibelius-Akatemiasta, sekä Markus Hallikainen, joka on epäilemättä yksi etevimpiä nuorten sellonsoiton ohjaajia maassamme. Hän osallistui myös roudaamiseen lavalla, mikä ei ollut mikään pikkujuttu, sillä jokaisessa esityksessä oli eri kokoonpano.
Ensimmäinen ryhmä oli liikuttava 3-6-vuotiaitten suzukihenkinen ryhmä nimeltä Hau, joka esitteli pikkusellojaan sadun avulla. Sitä kertoi Jaakko Kulo ja ohjasi Tiia Ignatius Käpylän musiikkiopistosta, pianistina Säde Erkkilä. Juoni oli jänöjussin seikkailut metsässä ja lopulta paluu kotiin. Tästä se kontakti soittimeen sitten lähtee liikkeelle.
Toinen ryhmä oli jo vähän pidemmällä ja oli kotoisin Itä-Helsingin musiikkiopistosta Anna Hannikaisen johdolla ja pianistina Kaija Hakkila. He olivat ”jo” 5-8-vuotiaita.
Seuraavaksi esiintyi 10-16-vuotiaiden sellistien ryhmä eri opettajilta, ja he soittivat sovituksen Saint-Saënsin Joutsenesta sekä Piazzollan Libertangon.
Edelleen ohjelma jatkui Joonas Pulkkisen johtamalla Sibelius-Akatemian sello-oktetilla, hän on talossa sellon lehtorina. Musiikki oli sovitus Richard WagnerinLohengrinista, Elsan hääkulkueen musiikki, ei kuitenkaan häämarssi. Hämmästelin miten hienosti se sopi juuri selloyhtyeelle eli se oli hyvä valinta.
Seuraavaksi oli ohjelmassa kunnianosoitus Erkki Rautiolle, joka poistui keskuudestamme aivan hiljattain, ja jonka tietenkin kaikki tunsivat, olihan hän paitsi sellonsoiton professori myös Sibelius-Akatemian rehtori.
Hannu Kiiski, hänen oppilaansa, piti lyhyen muistopuheen ja sen jälkeen sello-opettajien yhtye, 12 soittajaa, esittivät Julius Klengelin (1859-1933) Hymnuksen, jota en itse tuntenut mutta joka on kuulema sellistien maailmassa hyvin arvostettu teos.
Tämän jälkeen kuultiin Jean Sibeliuksen tuttu Impromptu, ei pianolla vaan selloilla, sitten uutuutena Eero Heinosen mielenkiintoinen teos Veden alla, ja edelleen erittäin virkistävänä ja hauskana numerona Bizet’n Carmenin alkusoitto. Toreadorin laulu sopi oivasti sellojen käsittelyyn. Lopuksi kuultiin liikuttava Einojuhani Rautavaaran Sydämeni lauluhänen Aleksis Kivi –oopperastaan, aaria joka on alkanut elää omaan elämäänsä miltei kuin kansanlauluna. Kapellimestarina toimi innokkaasti ja musikaalisesti johtanut Kyösti Vesterinen.
Konsertti oli kaiken kaikkiaan yksi näyttö suomalaisesta musiikkikasvatuksesta korkeakoulutasolla. Muistan kun aikoinaan Sibelius-Akatemian kansainvälisessä vertailussa Pariisin konservatorion rehtori ei ymmärtänyt, että korkeakoulussa saattoi olla ylioppilaita nuorempia oppilaita. Sitten hän kyllä oivalsi, kun kerrottiin miksi Suomi oli tuottanut hämmästyttävän määrän nuoria tähtiä kansainvälisille lavoille. Kaikkihan lähtee kuitenkin pienestä alusta ja soittamisen ilosta, joka herää ja herätetään nuorilla jo varhain.
Mikkelin musiikkijuhlat ovat nyt vakiintuneet uusille uomille, jossa kotimainen taide ja esiintyjät, kaikenikäiset, pääsevät kuuluville. Mutta samalla on tietenkin selvää, että vetonaula on Santtu-Matias Rouvali Philharmonia Orchestran kanssa. Toisaalta festivaali näkyy nyt enemmän myös kaupungilla, Stellassa pidetään päivänavauksia ihan Savonlinnan tyyliin. Festivaalin johtajat Markus Tykkyläinen ja Mirva Helske ovat tehneet antaumuksellista työtä koko vuoden ja tuloksista saimme nyt nauttia. Mirva Helske esiintyi nyt myös pianistina yhdessä sopraano Silja Aallon kanssa – ja muun muassa samaan aikaan ajoittuneessa Päämajaseminaarissa, joka toi hetkeksi kaupunkiin Suomen johtavat poliitikot ja asiantuntijat, tapahtuman teemana oli kaikkia kiehtova Turvallisuus. Nyt. Keskeisin tapahtumapaikka on edelleen Mikaelin konserttitalossa, joka mielessäni aina assosioi Washingtonin Kennedy Centeriin, ollaan lammen äärellä ja väliajalla nautitaan Henrik Rajamäen Serviini-firman herkuista. Tämä on kesän huippukohtia!
Kukaan tuskin kykeni seuraamaan kaikkea tarjontaa, lukuisia laulukonsertteja, joissa kuultiin harvinaisuuksia muun muassa naissäveltäjiltä Nadia Boulangerilta, Laura Netzeliltä, Clara Schumannilta, Cecilia Damströmiltä ja tietenkin Helvi Leiviskältä, jonka kuolematon laulu Nouse ole kirkas oli pisteenä i:n päällä. Oli myös erittäin onnistunut idea käynnistää yhteistyö Niklas Pokin Mäntän festivaalin kanssa Nuorten pianoakatemialla ja Vaskiakatemian yhtyeen kanssa, jota johti Petri Komulainen. Taasen latinalaiseen Amerikkaan johdatteli jo 1.8. Tango Buenos Aires -ilta Henrik Sandåsin johdolla Mikkelin jousiorkesterin kanssa.
Tässä voin pohdiskella vain kolmea Philharmonia Orchestran konserttia Santtu-Matias Rouvalin ja Erkki Lasonpalon johdolla. Ensimmäisen illan pääsolistina oli venezuelalainen Gabriela Montero, pianisti ja säveltäjä. Häntä oli mikkeliläinen voinut kuulla radiosta jo edellisenä iltana konsertista Helsingin Musiikkitalossa. Itse olin saanut käyttööni partituurin Monteron Latin Concertoon jo aiemmin ja olin mennyt myös YouTubeen kuulemaan teoksen aiempia esityksiä kymmenen vuoden ajalta. Montero on saavuttanut runsaasti mainetta julkisuudessa, pianokilpailuissa, Barack Obaman virkaanastujaisissa, Nobelin rauhanpalkinto -seremoniassa Oslossa ja työstään ihmisoikeuksien hyväksi. Onko hän siis pianon ’Arja Saijonmaa’ toiselta mantereelta?
Konserton nimi oli Latin eli hän halusi sillä ilmentää koko latinalaista Amerikkaa eikä vain Venezuelaa. Kolmiosainen teos alkoi siis Mambolla tai oikeammin sitä edeltävältä ’minimistisellä’ johdatuksella pianon ylärekisterin avoimilla nooni-intervalleilla, jotka sitten pian täyttyivät hurjasta kuvionnista ja rytmiikasta. Harmoniat: bi- ja polytonaalisia vähän niin kuin Milhaud laittoi Saudades do Brasil –sarjansa Botafogo–osassamuitta mutkitta f- ja fis-mollin päällekkäin (esikuvana tietenkin Stravinskyn Petrushka-sointu: F-duuri ja Fis-duuri yhtäaikaa). Rytmi: latinalaisen Amerikan musiikkia ei voi kuvitella ilman synkopointia, jota on periaatteessa kahta sorttia: brasilialaista, jossa on aksentti vahvalla tahdinosalla – ja kuubalaista sonien synkopointia, jossa aksentit on häivytetty sitomalla sävelet toisiinsa. Etelä-Amerikan musiikin vahvat koordinaatit ovat tietenkin Brasilian Heitor Villa-Lobos, joka edustaa koko mannerta, Argentiinan Alberto Ginastera, modernisti – muistettakoon hänen atonaalinen Cantata para America Magicansa– ja Meksikon Carlos Chávez, atsteekkien taiteen sävelittäjä, sekä Silvestre Revueltas, vallankumouksellinen ja värikäs. Gabriela Montero lunasti paikkansa tässä kentässä.
Konserton hidas osa on noita paikalleen jähmettyneitä, tropiikin raukaisemia cantilenoja niin kuin Villa-Lobosin Bachianasit usein ja tietenkin tässä ilmeisenä esikuvana Ginasteran Danzas argentinasin osa Danza de la mosa donosa. Tämä oli sitä melankoliaa, jota on kutsuttu saudadeksi. Toisaalta tekstuuri läheni usein Prokofjevia. Viimeinen osa oli avoimen folkloristinen fandango, eräänlainen riehakas karnevaalikulkue aivan kuin Albenizin Iberia-sarjan Corpus Christi.
Yleisö innostui Monteron soitosta ja palkittiin kuten jo osattiin odottaakin improvisaatioilla. Tällä alalla hän on hämmästyttävä kyky. Hän pyysi yleisöä rohkeasti laulamaan jonkun tutun melodian lähtökohdaksi. Kuten arvata saattoi, tuli sellaista kuin On rantasi suuri sun autius, Taivas on sininen ja valkoinen ja Finlandiaa. Hän ei ihan kuullut sävelmien alkuja – vaikka lähes koko yleisö lauloi ihailtavasti mukana – joten variointi kohdistui aina sävelmän loppupäähän. Yksi laulu oli On neidolla punapaula kun tanssihin käy. Hauskalla tavalla tutut sävelmät lopulta muuntuivat aivan joksikin muuksi.
Menin tapaamaan Monteroa väliajalla kertoakseni, että Villa-Lobos kirjani ilmestyi nyt portugaliksi São Paulossa ja että Synteesi-lehtemme julkaisi jo 1/1999 teemanumeron Uusi maailma, jossa keskeisenä oli venezuelalainen filosofi, kirjailija ja intellektuelli José Manuel Briceño Guerrero. Hän analysoi sitä, mitä on olla venezuelalainen eli kuulua tuohon ’taka-Eurooppaan’ tai ’uuteen Eurooppaan’, jossa on kolme tasoa: katolisen Espanjan säännöt, valistuksen perintö: vallankumous, demokratia ja niin edelleen sekä villi alkuasukas-elementti. Latinalaisen Amerikan ihmisen ajantaju on toinen: hän voi olla aamulla yhtä, keskipäivällä toista ja illalla kolmatta.
Venezuelan musiikista tunnetaan muutoin Euroopassa Reynaldo Hahn, joka tosin muutti Ranskaan jo kolmivuotiaana joskus 1871. Lisäksi kävin aikanaan kirjeenvaihtoa merkittävän naissäveltäjä Isabel Aretz-Thielen kanssa Caracasiin. Hän oli tiettävästi Villa-Lobosin ainoa sävellysoppilas.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin tähän hyvin sopiva Dvořákin Uuden maailman sinfonia. Muistan, mikä elämys oli kuulla se 10-vuotiaana Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Yliopiston juhlasalissa kapellimestarina tuolloin hyvin suosittu Enrique Jorda.
Dvořák vie meidät Pohjois-Amerikkaan, mutta ei hänen sinfoniansa silti edusta mitään amerikkalaista musiikkia. Arnold Schönberg kirjoitti esseen Why No Great American Music? (teoksessa Style and Idea) ja korosti, että kyllä Dvořákin sinfonia oli tshekkiläinen alusta loppuun. Tämä teos on kuitenkin niin tuttu, että soittajien täytyy syvästi eläytyä siihen ja innostua siihen. Muuten finaalin teeman alkaa toistoineen jo väsyttää. Mutta niin ei käynyt todellakaan! Rouvali on kohottanut orkesterinsa mielestäni aivan uudelle tasolle. Olin kuullut Philharmonia Orchestraa jo Canterburyssa yli kymmenen vuotta sitten, mutta nyt se on paljon paremmassa kunnossa, kiitos Rouvalin johtamisen.
Seuraavana iltana kuultiin Paganinia Lilja Haataisen, tuon fenomenaalisen tähtemme tulkitsemana. Ehdotonta virtuositeettia Paganinin konsertossa, joka aikoinaan käynnisti virtuoosikultin Euroopassa seuraajina Liszt pianossa ja Bottesini kontrabassossa.
Erkki Lasonpalo johti sitten väkevän ekspressiivisesti Sibeliuksen II sinfonian, jossa Sibelius kääntyy jo toiseen suuntaan kansallisesta ikonisuudesta kohti Italian aurinkoa. Kyllä brittiläiset soittajat ymmärtävät Sibeliusta. Ilman sitä ei voi ajatella hänen musiikkinsa esittämistä. Valtava huipentuma kun lopuksi puhkeaa jousien unisonossa D-duuri-teema ja siihen moduloidaan pitkästä d-molli-taitteesta ja sen monotonisuudesta yllättäen. Ei ole mikään sattuma, että teos on D-duurissa, se on sinfonian klassisen perinteen yleisin sävellaji. Mutta tuo siirtymä siihen lopussa on naiivin tehokas. Tawaststjerna sanoi siitä: täytyy olla suuri runoilija uskaltaakseen sanoa, että taivas on sininen.
Kolmas ilta oli Mikkelin pitäjän kirkossa, joka sopii kyllä akustisesti sinfoniamusiikkiin – joskin milloin kyseessä on kuoro joudutaan se sijoittamaan vähän eri puolille salia. Kun luvassa oli 140-päinen kuoro pelkäsin valtavia äänimassoja Sibeliuksen Finlandiassa. Mutta kuoro koostuikin nuorista tytöistä varmaan jostain koulusta, joten vaikutelma oli heleä. Minulla oli ilo istua salissa Santtu-Matias Rouvalin vanhempien vieressä rivillä 5. He ovat muusikkoja, rouva soittanut 40 vuotta Lahden sinfoniassa ja herra klarinettia. Santtu-Matiaksen luontainen musikaalisuus on ehdottoman vangitsevaa, ja hän johtaa soittajiaan hyväsuovasti ja huumorilla. Samaten yleisöä: jo ennen edellisen konsertin ylimääräistä numeroa, Brahmsin unkarilaista tanssia, hän lausui konserttiväelle: ”Älkää sitten alkako taputtaa käsiänne rytmissä, mä menen muuten sekaisin!” Siis ei niin kuin Wienin uudenvuoden konsertissa.
Lopuksi tarjottiin erikoisuus, Saint-Saënsin urkusinfonia, jota en ole koskaan voinut ottaa oikein vakavissani. Mutta menköön nyt, onhan se sentään urkureille yksi harvoja tilaisuuksia päästä soittamaan sinfoniaorkesterin kanssa. Uruissa oli erittäin vakuuttavasti ja hienosti Eerik Ohtamaa. Niin ja koko illan avasi Silja Aalto, jota oli jo kuultu Päämajasymposiossa. Aallolla on upea ääni, joka kantaa suuressa tilassa ja hänellä on ilmeikkyyttä tulkita niin herkkää musiikkia kuin Richard StraussinVier letzte Liederiä.
Sorry: edellä meni konserttien järjestys sekaisin: siis Suomi herää -konsertti Finlandialla oli perjantaina 7.8. ja Haataisen Paganini lauantaina 8.8.!
Kaksi kattausta suomalaisia yksinlauluja. Kokkolan pääkirjastossa 15. ja 16.7.2026 sekä Vohvelikahvilassa 15.7.2026. Minna-Leena Lahti, sopraano. Matti Pohjoisaho, piano.
Erkki Melartinin (7.2.1875 Käkisalmi – 14.2.1937 Helsinki) yksinlaulujen kohtalo on yksi suomalaisen musiikkikulttuurin merkillisimmistä. Säveltäjän elinaikana ne olivat maamme eturivin laulajien keskeistä ohjelmistoa, niistä tehtiin lukuisia orkesterisovituksia, ja niitä kuultiin niin liedkonserteissa kuin sinfoniaorkesterienkin ohjelmissa.
Nykyään Melartinin yksinlauluja kuullaan konserttiohjelmissa enää harvoin. Kokkolassa niihin oli kuitenkin mahdollista syventyä kolmessa konsertissa, jotka sopraano Minna-Leena Lahti ja pianisti Matti Pohjoisaho esittivät Vohvelikahvilan vanhojen puutalojen ympäröimällä sisäpihalla ja Kokkolan pääkirjaston erinomaisessa akustiikassa.
Konsertit herättivät samalla kysymyksen siitä, miksi aikanaan näin keskeinen ohjelmisto on vähitellen kadonnut konserttilavoilta. Vastausta voi etsiä myös laajemmasta kulttuurihistoriallisesta taustasta.
Kirjallisuudentutkijat Hanna Karhu ja Anna Kuismin ovat äskettäin osoittaneet, että vuosisadanvaihteen suomalaisessa kulttuurissa kansanlaulun vaikutus ei kulkenut vain yhteen suuntaan. Suullisen kansanrunouden ja rekilaulujen kertova ilmaisu siirtyi osaksi taiderunoutta, josta se edelleen löysi tiensä sävellyksiin, kuorojen ohjelmistoon, laulujuhlille ja koululaulukirjoihin. Kyse ei ollut kansanperinteen säilyttämisestä sellaisenaan, vaan jatkuvasta vuoropuhelusta, jossa kansanomainen ilmaisu jalostui uusiksi taidemuodoiksi ja palasi niiden kautta jälleen yhteiseen käyttöön. Karhun ja Kuisminin mukaan tämä kulttuurinen kierto oli yksi vuosisadanvaihteen suomalaisen taiteen keskeisistä ilmiöistä.
Kasimir Leino kirjoitti vuonna 1897, että uuden runouden kiinnostuksen kohteena eivät enää olleet vain kansalliset ihanteet vaan tavalliset ihmiset: ”rakastavaiset ja rakkautta kaipaavat, juopottelewat rehwanat, kerjurit ja kulkurit”. Kaikissa heissä runoilija näki ”jotain huomattavaa ja laulettavaa”.
Melartinin Oravan jäljillä tarjosi tästä ilmiöstä oppikirjamaisen esimerkin. Larin-Kyöstin runo kokoelmasta Kulkurin lauluja ammentaa suomalaisen rekilaulun estetiikasta, jonka Melartin säveltää taidelauluksi. Sen orkestroi myöhemmin Nils-Eric Fougstedt, ja lopulta laulu päätyi koulujen laulukirjoihin.
”Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta. Sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta.”
Sama ilmiö toistuu useissa Melartinin lauluissa. Kansanrunoudesta tai loruperinteestä ammentanut teksti muuttuu taidelauluksi, mutta löytää myöhemmin elämän osana suomalaista yhteislauluperinnettä. Melartin sävelsi myös runsaasti kansanomaisia tekstejä suoraan lasten- ja koululauluiksi. Hän ei siis ainoastaan hyödyntänyt kansanomaista runoutta, vaan osallistui aktiivisesti siihen kulttuuriseen kiertoon, jota Karhu ja Kuismin kuvaavat.
Tutkijoiden käyttämä käsite vernakulaari esitysareena viittaa kulttuurisesti jaettuihin arkisiin laulupaikkoihin – kyläkeinuille, kylänraitille ja muihin yhteisiin ympäristöihin, joissa laulaminen oli osa elävää arkea. Vohvelikahvilan historiallisten puutalojen ympäröimällä sisäpihalla järjestetty konsertti tuntui hetkittäin palauttavan Melartinin laulut juuri tällaiseen ympäristöön. Ne eivät soineet vain konserttiohjelmistona, vaan osana yhteistä kesäistä iltapäivää, jossa ihmiset hälisivät, naakat kinastelivat ja musiikki sulautui luontevasti ympäröivään elämään.
Kerronnallinen traditio kuuluu myös Eino Leinon tekstiin sävelletyssä Minä metsän polkuja kuljen -laulussa. Kun välitaitteessa kertoja näkee ”niin vienoa ihmeellistä all’ lehvien vihreäin”, muuttuu musiikki satumaisen unelmoivaksi Melartinin tyyliin: una corda -sointi kylpee E-duurin hehkuvassa valossa. Tämä sävellaji liittyy Melartinin tuotannossa usein kesään ja luontoon – esimerkiksi suuren viulusonaatin loputtomaan elinvoimaan ja mestarilliseen Kesäsinfoniaan.
Luonnon ja ihmisen välinen yhteys jatkui Lumpeenkukassa. Ihanasti liplattava pianosäestys (una corda, col poco ped.) piirtää kuvaa salolammen lempeästä kukasta. Laululinjassa kuultiin straussmaista värikylläisyyttä ja voimaa, tenhoavia harmoniakäänteitä sekä korkealla kimmeltävää kirkkautta. Teoksen kantaesittivät Hanna Granfelt ja Oskar Merikanto, ja sen orkestroi myöhemmin Toivo Haapanen.
Konserttien vaikuttavimpiin hetkiin kuului mestariteos Sydänmaan lammella.
”Ja itkuni ääntä ei kuulunna ken, ja hiljaisna uinui notkossa korven äänetön lampeni tuo.”
Näitä säkeitä ympäröi Melartinin sävelkielessä sysimustaan hiipuva as-molli, jonka varaan rakentuu poikkeuksellisen rikas ilmaisullinen kudos. Tenuto, portato, poco rubato, forzato, smorzando ja mezzavoce dolcissimo seuraavat toisiaan tiheään. Säveltäjä tarkentaa nuottiin musiikin hengitystä, painotuksia ja sisäistä liikettä. Myös Sydänmaan lammella levisi aikanaan laajalle ja päätyi useisiin laulukirjoihin.
Varhaisessa Surevassa (”Pois meni merehen päivä”) Melartin kuljettaa Kallion kalevalamittaista tekstiä vaihtelevasti 9/4-, 7/4- ja 6/4-tahtilajeissa. Piano ei tälläkään kertaa tyydy säestämään, vaan maalaa ympäröivän luonnon ja vuodenaikojen vaihtelun, jota vasten laulajan sielunmaisema piirtyy esiin.
Mademoiselle Rococo näytti konsertissa toisenlaisen Melartinin. Nyt musiikki liikkui kevyesti, keimailevasti ja näyttämöllisesti. Erna Gräsbeckille omistettu laulu on kirjoitettu aikansa johtavan koloratuurisopraanon vahvuudet tuntien. Koristekuviot, korkealle kohoavat sävelkulut ja glissandot vaativat laulajalta teknisen varmuuden lisäksi kykyä tyylitteleviin irtiottoihin.
Kiinnostava yksityiskohta on cadenza ad libitum, josta säveltäjä tarjoaa esittäjälle oman ehdotuksensa, muttei poissulje muitakaan. Lahden virtuoosisuus ei muuttunut itsetarkoitukseksi: keimaileva keveys säilyi osana kokonaisuutta, eikä laulun elegantti huumori muuttunut karikatyyriksi.
Mademoiselle Rococosta tuli yksi Melartinin suosituimmista yksinlauluista. Sitä painettiin vuoteen 1959 mennessä 3400 kappaletta, ja siitä tehtiin peräti kolme orkesterisovitusta.
Hartaampaa sävelkieltä edustaa Rosa rorans bonitatem. Latinankielinen otsikko – ”Ruusu, joka tihkuu hyvyyttä, tähti, joka säteilee kirkkautta” – johdattaa kuulijan keskiaikaisen Maria-symboliikan maailmaan. Birger Mörnerin teksti kasvaa vähitellen rukoukseksi:
Låt mig i din mantel gråta, säg du vill förlåta.
Melartin huipentaa laulun Ave Maria -fraaseihin, joissa laululinja avautuu liturgiseen loistoon. Teoksen orkestroi säveltäjä itse vuonna 1907 Ida Ekmanin käyttöön.
Yhtä vaikuttava oli Chrysanthemum, V. A. Koskenniemen runoon sävelletty laulu, jossa Melartin tavoittaa intensiivisesti runon symbolistisen maailman:
”Minä tunnen, ne elämän ankarat lait. Kukat parhaat on kukkia surun!”
Melartin antaa harmonian ja pitkien laululinjojen kantaa ajatusta. Myöhemmin laulusta laativat orkesterisovitukset Leo Funtek ja Sulho Ranta.
Konsertin päätti Melartinin Nocturne Koskenniemen tekstiin. Laulun lopussa kuullaan mestarillinen laskeva harmoniakulku sanoihin:
”kuinka paljon ijäks unhoon meni, kuinka vähän koskaan todeks saikaan.”
Melartin päättää laulun pastoraaliseen rauhaan, F-duuriin. Myös tästä laulusta on olemassa Funtekin orkesterisovitus.
Melartinin laulujen rinnalle ohjelmistoon oli sijoitettu kaksi uutta suomalaista teosta.
Stephen WebbinSävellyssanomat (2023) sai alkunsa kirjaston lukusalista, mikä näkyi teoksen rakenteessa ja esitystapahtumassa. Puhe, laulu ja näyttämöllinen toiminta sulautuivat yhteen.
Tajunnanvirtamaisesti etenevä teos tarjosi kiinnostavan kontrastin Melartinin lauluille. Skandaali-osassa barokkiviittausten rinnalla kuului jazzin vivahteita. Vaikuttava oli esimerkiksi kohta, jossa sanat ”Jäljellä on ainoastaan vuokra-asunto Säästöpankinrannassa Helsingissä” huipentuivat sanan ”Helsingissä” virtuoosiseen, ylitsevuotavaan venytykseen. Hetki oli samanaikaisesti humoristinen ja traaginen.
Maleena LinjamanOnneni maa (2019) päätti ohjelman luontevasti. Säveltäjän oma teksti keskusteli Saima Harmajan ja Eila Kivikkahon runojen kanssa, ja päätösosa Oi valkene, onneni maa palautti ohjelman samaan valon ja luonnon maailmaan, josta Melartinin laulut olivat lähteneet liikkeelle. Linjanmaan täysromanttinen sävelkieli ei jäljittele Melartinia, mutta sen romanttisessa hehkussa ja pitkissä laululinjoissa oli jotakin samaa.
Aikalaislaulajat pitivät Melartinin liedejä suuressa arvossa ja esittivät niitä ahkerasti. Syytä sille ei tarvitse etsiä kaukaa. Melartinin laulut vaativat laulajalta lähes oopperamaista ilmaisuvoimaa: laajaa tunneasteikkoa, suurten jännitteiden hallintaa ja kykyä rakentaa dramaattisia ja hengittäviä linjoja. Ne eivät palkitse kliinistä tarkkuutta vaan suurta esittäjyyttä – sellaista, jossa jokainen nyanssi palvelee musiikin kokonaisdraamaa.
Juuri tässä Minna-Leena Lahden taiteilijuus pääsi täyteen mittaansa. Hänen kykynsä kantaa pitkiä fraaseja, rakentaa laajoja dynamiikan kaaria ja heittäytyä tekstin tunnevoimaan teki laulujen poikkeuksellisen rikkaasta merkintämaailmasta elävää musiikkia.
Melartinin yksinlaulut eivät ole laulajalle ensisijaisesti laulutekninen vaan ilmaisullinen haaste. Nuottikuva rakentuu jatkuvasti vaihtuvista tenutoista, portatoista, rubatoista, dynamiikkamerkinnöistä ja hengityksen hienovaraisista muutoksista. Kuten Lahti konsertin juonnossaan osuvasti totesi: ”Ei meinaa keretä tehdä kaikkea, mitä musiikissa on.”
Juuri siksi Melartinin musiikki tarvitsee aikaa ja esteettistä kehystä, jossa ilmaisun rikkaus ja tulkinnan syvyys asetetaan kaiken muun edelle. Kuten useimpien hänen aikalaistensa musiikki, myös Melartinin sävelkieli edellyttää jatkuvasti hienovireisesti hengittävää fraseerausta sekä rohkeutta viipyä ja elää todeksi musiikin pienimmätkin vivahteet.
Myös Matti Pohjoisahon soitossa tämä ajatus toteutui luontevasti. Melartinilla piano rakentaa ympäristön, jossa runon tapahtumat ja laulajan ilmaisu voivat syntyä. Pohjoisahon soitossa oli herkkyyttä, joustavuutta ja sävykkyyttä jopa sähköpianolla. Hänen kykynsä hengittää laulajan mukana loi pianosta tasavertaisen kumppanin.
Kokonaisuutena Lahden ja Pohjoisahon kesäinen konsertti teki näkyväksi sen, etteivät Melartinin yksinlaulut ole musiikinhistorian kiinnostavia sivupolkuja, vaan suomalaisen laulukulttuurin keskeistä ydintä. Niiden runollinen ilmaisu, hienostunut sävelkieli ja poikkeuksellisen rikas esityshistoria antavat vahvan perusteen niiden palauttamiselle näkyväksi osaksi suomalaista konserttiohjelmistoa.
Ja kaiken tämän sai kokea maksutta Kokkolan aurinkoisessa iltapäivässä. Mitä muuta kesäiseltä musiikkielämykseltä voisi toivoa?
