Sinfonia Lahti ja Anthony Gabriele Sibeliustalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.
Bernard Herrmannin musiikki Alfred Hitchcockin Vertigoon (1958) on yksi ikonisimmista elokuvasävellyksistä. Herrmannin mestariteos sulauttaa yhteen likiwagneriaanista hehkua ja kiehtovia esiminimalistisia kudelmia mitä värikylläisimpään orkesteriasuun puettuna.
Niinpä olikin aivan erityisen kiehtovaa saada kuulla tämä Herrmannin ja Hitchcokcin yhteistyön ydinteos konserttiesityksenä Sinfonia Lahden tämän viikon konserteissa kapellimestari Anthony Gabrielen johdolla.
Hermannilla oli ainutlaatuinen taito vangita tunnetiloja mitä pelkistetyimmin keinovaroin. Herrmannin estetiikka merkitsi radikaalia irtiottoa aikansa Hollywood-mainstreamista, jota hallitsivat johtoaihetekniikkaan pohjautuvat oopperamaiset sävellykset. Tästä lähestymistavasta oli tullut Hollywoodin musiikillisen kieliopin perusta Max Steinerin ja Franz Waxmanin aikoina, ja Erich Wolfgang Korngold oli hionut sen täydellisyyteensä.
Amerikkalaissyntyiselle Herrmannille myöhäisromantiikan germaanisesta oopperaestetiikasta kumpuava lähestymistapa oli kuintenkin perin pohjin vieras. Herrmannin vaikutteet kohosivat impressionismista, modenismista, Charles Ivesilta sekä ajan englantilaisesta musiikista, erityisesti Ralph Vaughan Williamsilta.
Erityisen vaikutusvaltainen oli Berliozin orkesterinkäsittelyn opas Grand traité d’instrumentation et d’orchestration modernes (1844/1855), jonka Herrmann löysi sattumalta eräästä antikvariaatista. Tämän teoksen opit muodostivat Herrmannin omaleimaisen orkestraation perustan.
Toisin kuin Hollywoodin hyperromanttisessa perinteessä, jossa musiikki virtasi lähes katkeamattomana ketjuna alkuteksteistä aina loppuhimmennykseen saakka, Herrmann koosti sävellyksensä lyhyistä, irrallisista musiikkinumeroista, jotka sijoittuivat tarkkaan harkitusti dramaturgisesti tärkeisiin hetkiin.
Herrmann oli saanut aloittaa Hollywood-uransa yhdessä radiovuosien yhteistyökumppaninsa, Orson Wellesin kanssa Citizen Kanen (1941) säveltäjänä. Merkittävimmäksi virstanpylvääksi nousi kuitenkin Herrmannin vuosikymmenen mittainen yhteistyö Alfred Hitchcockin kanssa alkaen The Trouble with Harryn (1955) mustasta humorista ja päättyen surullisesti Torn Curtainiin (1966). Studiopomojen painostuksesta Hitchcock antoi Herrmannille potkut kesken jälkimmäisen nauhoitusten, koska musiikissa ei ollut tarpeeksi kaupallista potentiaalia.
Hitchcock-yhteistyön huippukauden muodostivat kolme vuosina 1958-1960 valmistunutta elokuvaa, Vertigo, North by Northwest ja Psycho. Kuhunkin elokuvaan Herrmann sävelsi mitä omintakeisinta musiikkia, tulvillaan rakenteellista, harmonista ja instrumentaalista keksintää.
Vertigossa Herrmann käyttää ison orkesterin vakiokokoonpanoa, jota täydennetään kahdella harpulla, laajalla lyömäsoittimistolla sekä hammonduruilla. Näistä syntyy sointipaletti, joka peilaa erinomaisesti Vertigon päähenkilön, eläköityneen poliisietsivä Scottyn (James Stewart) ympärille kietoutuvaa petoksen, mysteerin, rakkauden pakkomielteen ja menetyksen verkkoa.
Hitchcockille tyypilliseen tapaan juonessa on mukana myös salaperäinen naispäähenkilö. Vertigossa Kim Novak esiintyy kolmoisroolissa Madelinena, Carlottana ja myöhemmin Judyna.
Tapahtumat saavat alkunsa, kun Scottyn nuoruusvuosien ystävä, Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madelinea, jonka tämä uskoo joutuneen oman käden kautta kuolleen isoisoäitinsä, Carlotta Valdezin riivaamaksi.
Vähitellen Scotty vakuuttuu havaintojensa perusteella Madelinen olevan tavalla tai toisella menneisyyden vainoama. Kun Madeline yrittää itsemurhaa heittäytymällä San Franciscon lahteen, Scotty pelastaa hänet ja vie hänet kotiinsa toipumaan. Kaksikko tapaa näin ensimmäisen kerran kasvotusten. Vaikka kaikki tämä on osa Elsterin suunnitelmaa, on Scottyn ja Madelinen vähittäinen rakastuminen ennakoimatonta.
Scotty yrittää suojella Madelinea itsetuhoisilta pyrkimyksiltä etsien samalla ratkaisua mysteeriin. Lopulta hän kuitenkin epäonnistuu, ja Madeline riistää oman henkensä hypätessään kellotornista, jonne Scotty ei korkean paikan kammonsa vuoksi kykene hänätä seuraamaan.
Tapahtumat särkevät Scottyn mielenterveyden, ja tämä joutuu pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Hänen ystävänsä Midge (Barbara Bel Geddes) käy uskollisesti vierailuilla Scottyn katatonisesta tilasta huolimatta. Vähitellen Scotty kuitenkin toipuu siinä määrin, että hän pääsee pois sairaalasta.
Yrittäessään vähitellen saada jonkinlaista otetta elämästään, Scotty vaeltelee yksin paikoissa, jossa hän ja Madeline viettivät aikaa. Eräänä päivänä hän kohtaa sattumalta Judyn, nuoren naisen, joka muistuttaa tavattomasti Madelinea.
Vähitellen Scotty painostaa Judyn suhteeseen kanssaan. Lohdun etsiminen kääntyy pian muunatutumisleikiksi, jossa Scotty pakottaa Judyn pukeutumaan samalla tavoin kuin Madeline, värjäämään hiuksensa vaaleiksi ja leikkauttamaan tismalleen samanlaisen kampauksen.
Tämän metamorfoosin edetessä myös totuus alkaa vähitellen tulla ilmi. Judy ja Madeline ovat todellakin yksi ja sama henkilö, jonka Gavin Elster palkkasi esittämään vaimoaan osana murhasuunnitelmaa, jossa Scottya tarvittiin lavastetun itsemurhan todistajaksi.
Saadakseen Judylta tunnustuksen, Scotty palaa hänen kanssaan rikospaikalle. Scotty voittaa lopulta korkean paikan kammonsa raahatessaan Judyn väkisin kellotorniin. Judy ei kykene enää salaamaan asioita, vaan kertoo totuuden. Samassa torniin ilmestyy tummanpuhuva hahmo. Judy pelästyy, horjahtaa ja putoaa alas. Hahmo osoittautuu paikalliseksi nunnaksi.
Vertigo päättyy Scottyn seisoessa kellotornin ulkonemalla katse suunnattuna alas. Hänen korkean paikan kammonsa on parantunut, mutta hän on menettänyt rakastamansa naisen, kahdesti.
Vertigon käsikirjoitus tarjosi Herrmannille mitä innostavimmat musiikilliset puitteet. Elokuvan aloittaa preludi, jota säestävät Saul Bassin suunnittelemat alkutekstit, joissa erilaiset spiraalimuodostelmat synkronoituvat musiikkiin.
Preludi käynnistyy jousien, puupuhallinten ja harppujen arpeggiovyöryllä, jota värittävät vibrafonin soinnut ja hammondin urkupisteet. Pahaenteiset, raskaat vaskisoinnut läpäisevät kudoksen huumaavalla intensiteetillä.
Herrmannille tyypilliseen tapaan melodinen materiaali on varsin niukkaa. Silti preludin pääteeman, tai oikeammin motiivin, viivästetty esittely tekee valtavan vaikutuksen kaipuuntäytteisessä hehkussaan.
Preludin jälkeen seuraa elokuvan avauskohtauksen musiikki, jonka otsikkona Herrmannin partituurissa on yksinkertaisesti Rooftop. Tämä musiikki rakentuu lähes brutaaleille ostinatokuluille, jotka säestävät Scottyn ja hänen kollegansa suorittamaa takaa-ajotehtävää San Franciscon katoilla,
Yrittäessään hypätä katolta toiselle Scotty horjahtaa saaden viime hetkessä otteen rännin reunasta. Hänen kollegansa rientää apuun, mutta putoaa alas yrittäessään saada otetta Scottysta. Herrmann kiristää tilanteen piinallisuuden äärimmilleen toisteisilla dissonoivilla sävelkuluilla, joiden vertaisia ei Hollywoodissa oltu sitä ennen kuultu.
Vastakohtana alkukohtauksen liki väkivaltaiselle musiikille Herrmann valjastaa hienovaraisimmat keinovaransa käyttöön kohtauksissa, joissa Scotty seuraa harhailevaa Madelinea. Seuraa sarja hienovaraisia miniatyyreja, joissa Herrmann pukee lyhyistä motiiveista muodostuvia minimalistisia sekvenssejä mitä kekseliäimpiin soiviin asuihin.
Yksi Vertigon keskeisimmistä motiiveista ilmestyy musiikkiin ensimmäisen kerran Carlotta’s Portrait -numerossa, joka säestää kohtausta, jossa Madeline istuu pitkän aikaa museossa Carlotta Valdezin muotokuvan edessä. Carlotta-motiivi, tempo di habanera, on Herrmannin verrattomimpia luomuksia.
Tempo di habanera koostuu yksinkertaisesti harpun toistuvista d-sävelistä,. Tästä sävelkulusta kohoaa aavemaisen salaperäinen motiivi, jota Herrmann käyttää Berliozin hengessä eräänlaisena idée fixe -aiheena läpi Vertigon musiikin.
Musiikin vähäeleinen jakso päättyy kohtaukseen, jossa Carlotta heittäytyy laiturilta mereen hysteeristen vaskipurkauksien saattelemana. Myöhemmin, Scotty ja Madeline käyvät ensimmäistä keskusteluaan takan ääressä, Herrmann käyttää jousiston herkkää kudosta vihjaamaan romanttisen suhteen synnystä
Kun Scotty ja Madeline kietoutuvat yhä syvemmälle Carlotta Valdezin menneisyyden haamuun, Herrmann päästää valloilleen koko musiikillisen mielikuvituksensa, joka ilmenee sarjana Vertigon kiehtovimipa musiikkinumeroita.
The Forest –katkelmassa Herrmann loihtii esiin ainutlatuisia sointivärejä vibrafonin, symbaalien ja Hammondin yhdistelmällä. Kuvatessaan Scottyn ja Madelinen rakastumista, Herrmann poimii katkelman Wagnerin Tristan ja Isoldesta muokaten siitä oman estetiikkansa mukaista rakkausmusikkia.
Madelinen lavastettua itsemurhaa Herrmann ilmentää tempo di habaneran alati voimistuvalla kuristusotteella musiikista. Tämä saa huipentumansa Madelinen kuoleman jälkeisessä Scottyn painajaisessa, jonka kauhunäyissä Carlotta-motiivi irtoaa kaikista kahleistaan hysteeristen jousien, tummina pauhaavinen vaskien ja irvokkaiden kastanjettien kuohuissa.
Scottyn hermoromahdusta ja sitä seuraavaa pitkää toipilasaikaa sävelittävät jälleen hienovaraiset musiikilliset katkelmat. Vasta kun Scotty tutustuu Judyyn, musiikin intensiteetti alkaa jälleen kasvaa.
Judyn muodonmuutosta säestää Scène d’amour, jossa Herrmann rakentaa Tristan-sitaatistaan mitä vaikuttavimman, pakkomieleteisen ja kaipuuntäytteisen rakkausmusiikkinsa.
Kun jounen palaset alkavat vihdoin loksahtaa paikalleen Vertigon viimeisissä kohtauksissa, myös Herrmann kokoaa musiikkinsa pääaiheet yhteen. The Return, jossa Scotty pakottaa Judyn palaamaan kellotorniin, kohottaa musiikin voimalliseen huipennukseensa. Vertigo päättyy Herrmannin lyhyeen finaaliin, joka ilmentää tapahtumien traagista päätöstä koko orkesterin voimin.
Sinfonia Lahti oli kertakaikkisen kotonaan Herrmannin tummissa sävyissä soivissa musiikillisissa maailmoissa. Useaan otteeseen saattoi kuulla kiehtovia yhteyksiä Vertigon tekstuurien ja Sibeliuksen neljännen sinfonian soivan autiuden välillä. Lahtelaiset pukivat Herrmannin partituurin soinnit mitä hienoimpaan orkesteriasuun sallien musiikin peilautua kuitenkin oivallisen läpikuultavana.
Anthony Gabrielen johdolla soitinryhmien välisestä balanssista oli huolehdittu ihailtavan tarkasti. Tähän konserttiin Herrmann itsekin olisi ollut varmasti tyytyväinen.
Vertigo on niitä harvoja elokuvasävellyksiä, joita Herrmann ei itse johtanut ääniraidalle. Hollywoodin studiomuusikot olivat lakossa Vertigon jälkituotannon aikaan, joten musiikki piti taltioida Lontoossa ja Wienissä elokuvamusiikiveteraani Muir Mathiesonin johdolla. Tämä taltiointi on tietenkin väistämätön osa Vertigoa itseään, mutta tietyllä tapaa se ei ole aivan idiomaattisinta Herrmannia.
Kaikki kunnia Mathiesonille, mutta on sanottava, että torstai-illan konsertissa koin Gabrielen ja Sinfonia Lahden saavuttaneen syvemmän yhteyden Herrmannin musiikin ytimeen kuin elokuvan alkuperäinen soundtrack-taltiointi. Nämä erinomaiset muusikot ansaitsevatkin mitä suurimmat kiitokset.
— Jari Kallio
Sinfonia Lahti
Anthony Gabriele, kapellimestari
Bernard Herrmann: Vertigo (1958)
Sibeliustalo, Lahti
To 23.8.2018, klo 19
