Kuva © E.Tarasti.
Lahden Sibelius-Festivaalin päätöskonsertti 29.8.2026 klo 17 Sibeliustalossa. Sinfonia Lahti. Hannu Lintu, kapellimestari; Olga Heikkilä, sopraano; Mihalis Culpajev, tenori; Gabriel Kivivuori Sereno, baritoni. Dominante & Murtosointu.
Kun Lahden Sibelius-festivaalit alkoivat parikymmentä vuotta sitten, epäiltiin, tokko ne tulisivat onnistumaan ja saisivat kuulijoita. Toisin kävi: Lahden akustiikaltaan verraton Sibeliustalo täyttyy joka kerta kuulijoista, joita kyyditään festivaalibusseilla Helsingistä saakka. Sitä voikin suositella, sillä omalla autolla sinne pääsee loistavasti, mutta paluu pimeässä vailla kunnon Helsinki-opasteita onkin toinen juttu; monet ovat eksyneet ja löytäneet itsensä lopulta Orimattilasta.
Hannu Linnun johdolla festivaali on kerta toisensa jälkeen yltänyt unohtumattomiin Sibelius-tulkintoihin unohtamatta kylkiäisenä toteutettuja nuorten taiteilijoiden konsertteja kuten Iloa-kvartetin Ossi Tannerin.
Tällä kertaa ohjelma oli haasteellinen: kaksi vähemmän soitettua teosta Bardi op. 64 ja Öinen ratsastus ja auringonnousu op.55, lisäksi Rahmaninovin yhtä harvoin soitettu monumentaalinen Kellot op. 35. Kun katsoo sävellysvuosia, teokset ajoittuvat noin vuoteen 1913, siis sotaa edeltäneeseen aikaan. Voisi ajatella, että yhteinen teema olisi ’kriisi’ Jacques Attalin mielessä (Les bruits), toisin sanoen se miten musiikki ennakoi yhteiskunnan tapahtumia. Toinen yhdistävä teema voisi olla ”Varjosta valoon”. Mutta lopulta Sibeliuksen ja Rahmaninovin kytkee samaan veneeseen yllättävä kirjailija: Edgar Allan Poe. Nimittäin Rahmaninovin teos perustuu Poen runon The Bells venäjänkieliseen käännökseen, mutta yhtä kaikki runo on rakenteeltaan erittäin musikaalinen ja suorastaan tarjoutuu sävellettäväksi. Sibelius taas oli saanut käsiinsä Poen runotarinan Korppi (The Raven), josta oli tullut Poen yksi tunnetuimpia teoksia. Runossa nuori mieshenkilö on yöllä huoneessaan synkällä mielellä menetettyään rakastettunsa Lenooran. Joku koputtaa oven, mutta kun hän avaa sen, ei siellä ole ketään. Sama toistuu, mutta nyt sisään lehahtaa korppi, joka asettuu istumaan Pallas-patsaan päälle. Alkaa dialogi miehen ja korpin välillä, joka on yksitoikkoinen, koska korppi osaa vain yhden sanan: Nevermore. Miehen yhä tuskaisempiin kysymyksiin tulee aina sama vastaus. Tilanne ei ratkea mitenkään. Jälleen runo on kieliasultaan, rytmiltään ja riimeiltään kuin verbaalista musiikkia.
Sibelius ei osannut englantia, mutta käytti Viktor Rydbergin käännöstä ja saksalaista versiota. Aino Ackté oli tilannut Sibeliukselta Korpin orkesterilauluna kiertueelleen, mutta viime hetkellä Sibelius keskeytti työn – ja alkoi takoa Neljättä sinfoniaa. Ackté luonnollisesti raivostui, mutta leppyi ja esitti Luonnottaren parin vuoden kuluttua.
Kuitenkin tutkijoiden mukaan Sibelius siirsi Korpin aineistoa Neljänteen sinfoniaansa. Mutta kukaan ei ole huomannut sitä, että Korpin narratiivinen rakenne, alituiseen toistuva ja aina kasvava pakahduttavan ekspressiivinen kertosäe siirtyi sellaisenaan Neljännen sinfonian Adagio-osan Il tempo largo aiheen ideaksi. Nyt ymmärräme, miksi Sibelius keskeytti Korpin: sen perusidea sopi Neljänteenja jos Korppi olisi valmistunut, olisi se jo käytetty ja sinfonia pelkkää toistoa. Tämä on siis oma hypoteesini.
Mutta lopulta Sibeliuksen Neljäs ja miksei Rahmaninovin Kellotkin kuuluvat taiteelliseen liikkeeseen nimeltä symbolismi. Se ei ole kaukaa haettua. Symbolismin yksi pääprofeettoja Charles Baudelaire oli julkaissut runonsa Correspondences, jossa les parfums, les sons et les couleurs se repondente(tuoksut, sävelet ja värit vastaavat toisiaan). Hän oli julistanut symbolismin suuriksi esikuviksi Edgar Allan Poen ja Richard Wagnerin. Vaikka symbolismi valtasi Pariisin 1890-luvulla olivat monet sen suurista nimistä heille ulkolaisia, mikä huoletti aidosti ranskalaisia. Maalari Arnold Böcklin oli maalauksellaan Kuoleman saari (jonka Rahmaninov sävelsi) saanut keskeisen sijan. Sibelius näki taulun 1894 Berliinissä ja kertoi sitten Magnus Enckellille, suomalaisen taiteen symbolistille par excellence, ettei mikään musiikki, jota hän oli siellä kuullut, vetänyt vertoja Böcklinille.
Magnus Enckellin Fantasia. Joutsenet viittauksena Tuonelan joutseneen Gallen-Kallelalla ja Sibeliuksella.
Sibelius täytti myös toisen symbolismin ehdon: wagnerismin. Neljäs sinfonia on täynnä viittauksia myöhäis-Wagnerin tyyliin ja nimenomaan Parsifaliin. Itse asiassa Il tempo largonteema on muunnos Parsifalin Das Abendmal –motiivista, ainoastaan lavennettuna. Näin Sibeliuksen musiikki on ymmärrettävä tässä kontekstissä, Juuri kukaan ei ole tätä korostanut. Tawaststjerna sanoo, että se ei ole impressionismia eikä ekspressionismia ja Salmenhaaran mielestä se on sisäistä ekspressionismia – eli lopultakin: mitä muuta kuin symbolismia.
Inspiroiduin tästä ohjelmavalinnasta tutkimaan tarkemmin symbolismia ja aion julkaista siitä 25-sivuisen artikkelin. Kerrottakoon tässä, että symbolistinen taideteos on jotain sisäistä, se viittaa johonkin muuhun eli transsendenssiin, esimerkiksi toiseen taiteeseen tai symbolistiseen taustanarratiiviin, negaatioon, synkkiin usein makaabereihin aiheisiin sekä myyttisiin yhteyksiin.
Anna Sahlsténin (1859-1931) ’symbolistinen’ maisema Aavasaksalta. Katsoja ei tiedä onko kyseessä auringnnousu vai -lasku.
Hannu Linnun tulkinta oli ihanteellinen esimerkki siitä ,millä tarkkuudella eri aiheiden aforistisuus toteutuu, kun muusikot ymmärtävät taukojen merkityksen, hiljaisuuden voiman ja understatement-tekniikan. Symbolismia on toki myös kvartti-intervallin ja tritonuksen oleellinen rooli kaikessa – aivan kuin Skrjabinin Prometheus–soinnussa. Monet soittavat sinfonian niin, että pääpaino tulee hitaaseen osaan kuin Brucknerilla. Il tempo largo oli toki järisyttävä kokemus Linnun johtamana, mutta radikaalisti uutta oli finaalin kohottaminen vähintään yhtä painokkaaseen, dramaattiseen rooliin, suorastaan rajuun Rauschiin. Tapani Valsta sanoi kerran, että finaali on banaali, mutta se mitä nyt kuultiin, kumosi tämän teesin. Juuri näin Neljäs sinfonia, jo tuhat kertaa kuultu sibeliaanisen tradition kulmakivi, uudistuu ja luo uudenlaisen autenttisuuden.
Öinen ratsastus… on myös wagneriaaninen: alun jousien laukka ja ostinatokuvio on peräisin Valkyyrian alun talvisesta metsästä. Wagnerilla se muuntuu kevääksi ja Sibeliuksella auringonnousuksi. Symbolistisia maisemamaaluksiakin on, mutta tyypillistä on, että jos kohteena on auringon säteet tummalla alustalla ei tiedä, onko se auringonnousu vai lasku. Neljättä pidettiin matkakuvauksena Kolilta. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Kolin kanssa paitsi että sen maisemallisuus voidaan tulkita vain Eero Järnefeltin symbolististen Koli-maisemamaalausten kautta.
Symbolistinen teos on aina intellektuaalinen haaste kokijalle. Näinhän oli Sibeliuksen Neljäskin jo alun pitäen. Kaikki kummastelivat sen oudosti liihottavia hahmoja (Heikki Klemetti) ja vaikka Sibeliuksen ystävät Busonista Weingartneriin puolustivat sitä, ei teosta ymmärretty KeskiöEuuropassakaan. Wienin filharmonikkojen piti soittaa se, mutta he kieltäytyivät, mikä oli harvinaista orkesterin historiassal
Rahmaninovin Kellot huumaavine sointimassoineen on paljon ongelmattomampi teos. Siinä kolme laulajaa tulkitsevat runoja eri kelloista, hääkelloista sotaisiin signaaleihin. Esittämään oli kiinnitetty kaksi erinomaisesti valmennettua kuoroa ja solistit rooleihinsa sopivia. Olga Heikkilän ääni on täytelöinen ja taipuisa, hän ylti hienoon vokaaliseen tulkintaan myös kielellisesså mielessä olihan teksti venäjää. Culpaevin lyyrinen tenori oli myös laulettuna kuin tekstin Listen, here the silver bells! Mutta varsinaisen yllätyksen tarjosi Gabriel Kivivuori Serreno, jonka nimi on toki tuttu kilpailuvoiton yhteydestä. Mutta nyt hänen ei tarvinnut kuin antaa meloksen kaikua suustaan täydellisellä tulkinnan varmuudella ja vakuudella. Ajattelin ensiksi, että tämä laulaja ei ole varmaankaan suomalainen, mutta olipas kun tarkistin ohjelmasta. Hänessä oli suuren laulajan varmuutta ja kykyä vangita koko sali välittömästi.
On suurenmoista, että Sibelius-festivaalit sen kuin jatkuvat ja ensi vuoden ohjelmakin on jo tiedossa ja luvassa on loistavia solisteja ja tietenkin Hannu Linnun syvää luotaavia tulkintoja.
– Eero Tarasti