Lahjakkuus. Siinäpä monipiippuinen juttu. Lahjakkuuden käsite on laajentunut vuosikymmen vuosikymmeneltä kattamaan niin spatiaalisen, kinesteettisen kuin henkisenkin lahjakkuuden. Soitonopettajana saatan helposti toisinaan sanoa: ”Tämä lapsi on lahjakas”. Tällöin puhun siis musiikillisesta lahjakkuudesta ja mitä luultavimmin nimenomaan siitä, että soittotunneilla käyvä lapsi omaksuu erittäin nopeasti opetettavia asioita ja tuntuu kuulevan muita tarkemmin soittimen erilaisia sävyjä. On siis helppoa sanoa, että joku on lahjakas. Sen sijaan vaikeampaa on sanoa, ettei joku sitä olisi, saatikka ennustaa kenenkään tulevaisuutta.
On yllättävää, miten paljon perinnöllisten valmiuksien ulkopuolelle jäävät tekijät vaikuttavat lopputulokseen. Rakkaus musiikkiin, eri tyylipiirteiden syvällinen tunteminen ja sitkeä työnteko voivat monessa tapauksessa synnyttää aivan yhtä ”lahjakkaan” ja taiteellisen muusikon. Lopputulos on aina monien asioiden summa. Jo lapsena jotkut ovat hurjan eläytymiskykyisiä, mutta motorisesti täysin avuttomia, kun taas toisilla sormet toimivat, mutta ulos tuleva musiikki sinänsä ei tunnu koskettavan edes soittajaa itseään. Useimmiten suurimpana tekijänä näyttäytyy motivaatio. Jos jotain oikein kovasti haluaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen puolesta, todennäköisyys onnistumiseen on suuri.
Oman lukunsa muodostavat selvästi (geneettisesti) lahjakkaat, mutta muuten varustukseltaan puutteelliset yksilöt. Varustuksella tarkoitan tässä yhteydessä niitä ominaisuuksia, joita menestykseen taiteilijana tarvitaan. Yksi näistä varusteista on ahkeruus. Lahjakkuudella voi korvata todella paljon, mutta viime metreillä lahjakkaankin täytyy jaksaa työskennellä. Ja jos hänestä ei siihen ole, voi yhtä hyvin sanoa hyvästit menestykselle.
Muita geeneistä riippumattomia tekijöitä ovat muun muassa elinolosuhteet ja kyky kiinnostua loputtomasti oman alansa asioista. Helposti tulee epäiltyä omaa kykyään muusikkona, jos ei jaksa joka päivä innostua Schenker-analyysista tai muistaa ulkoa kaikkien pianosäveltäjien teosluetteloita. Toisaalta voidaan miettiä, missä suhteessa tässä peilaillaan muusikkona olemisen ideaaleja ja missä suhteessa todellisia hyvään muusikkouteen vaadittavia ominaisuuksia. Valtavirrasta poikkeavia ”hyviä tapoja olla klassinen muusikko” kaivattaisiin ehkä lisää.
Vanhemman kollegani poika pelasi lapsena jääkiekkoa. Kun kerran menin katsomaan hänen otteluaan, oli helppo nähdä, kuinka sujuvasti hän liikkui kaukalossa ja kuinka paljon paremmalta hän ikätovereihinsa verrattuna vaikutti. Hän eteni pelaamaan vuotta vanhempien poikien seurassa ja valmentaja kehui kovasti pojan lahjakkuutta. Eräänä päivänä kuitenkin poika tuli itkien kotiin ja ilmoitti haluavansa lopettaa jääkiekonpeluun. Hän pelkäsi vammautuvansa vakavasti, jos jatkaisi pelaamista. Ja niinhän siinä kävi, että tämä potentiaalisesti hyvinkin lahjakas kiekkoilija lopetti uransa alle viisitoistavuotiaana. Pelkkä geneettinen lahjakkuus ei riittänyt viemään poikaa huipulle.
Mitä tästä opimme? Kokonaispakettia, jota lahjakkuudeksi kutsutaan, on vaikea ulkopuolisen luotettavasti arvioida. Siksi toivoisinkin mitä suurinta armollisuutta esimerkiksi nuoria muusikonalkuja arvostellessa. Nykyään arviointi musiikkiopistoissa on muuttumassa yhä monimuotoisemmaksi ja useampia tekijöitä huomioonottavammaksi. Tätä kehitystä kannattaa tukea, sillä jakamalla nuoret soittajat lahjakkaisiin ja tumpeloihin emme edistä uusien taiteilijoiden syntyä. Annetaan vapaus: kukin kykynsä mukaan ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Mahdollisesti (ja toivottavasti) uusi luova muusikko.
Sinfonia Lahden käyrätorven varaäänenjohtaja Petri Komulainen vastaa:
Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.
Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti on toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta ja yhtyeen sointi oli aina viimeisteltyä sekä soitto vakuuttavaa. Dvorakin amerikkalainen jousikvartetto lähti liikkeelle rennon hyväntuulisesti, ensimmäinen sykäyttävä hetki koettiin sivuteeman esittelyssä, kun yhtyeen priimas Guillaume Sutre väläytti upeaa viulun ääntään. Hän jatkoi upeaa soittoaan valittavassa toisessa osassa. Kvartetin sellisti Yovan Markovich otti teeman Sutrelta ja antoi sellonsa laulaa… Kolmannesta osasta olen kuullut rajumpiakin versioita, mutta Ysaÿe-kvartetti annosteli dramatiikkaa tarkoin harkiten ja viisaasti säästäen voimaa finaaliin. Siinä yhtyeen agogiikka oli rohkeaa ja tehokasta, uudet taitteet saivat aina erilaisen värin. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys. (Kvartetin edellinen Suomen-esiintyminen on arvioitu Amfionissa 