Jo useiden vuosien ajan sama rituaali: kiirastorstaina on kuunneltava radiosta Bachin Matteus-passio, sängyllä maaten, libreton kanssa. Tätä voi pelotta toistaa vuodesta toiseen, teos ei koskaan kulu tai ala kyllästyttää. Jokainen kuuntelukerta on uusi, joka kerta se tempaa mukaansa, koskettaa ja vavisuttaa ja hurmioittaa.

Oikeastaan iso osa hyvästä musiikista (mitä se sitten onkin) on juuri tällaista: se ei tyhjene muutamaan eikä edes useaan kuuntelukertaan. Joka kerta suurteoksesta paljastuu juonteita, piirteitä ja merkityksiä, joita ei aikaisemmin ole huomannut. Mutta tämä teoksen tyhjentymättömyys nousee vielä erilaiseen ulottuvuuteen Matteus-passion kohdalla. Edes Stravinskin Kevätuhri, ehdottomasti ”tyhjentymätön teos”, jota kuuntelen säännöllisesti, ei eksplisiitistä riittisyydestään huolimatta yllä sellaisen rituaalisuuden tasolle kuin Matteus. Matteus-passio sysää aina liikkeelle rituaalisen kokemuksen.

***

Rituaalin puitteissa Matteus-passio avautuu aina uutena, ihmeellisenä ja tuoreena. Teos on laadultaan sellainen, että jokainen esitys siitä tuntuu radikaalisti erilaiselta; jo yksin tämä piirre riittää tekemään kyllästymisen mahdottomaksi. Eilen Suomen laulun, Suomalaisen barokkiorkesterin ja Andres Mustosen Matteus-passio veti epätavallisen paljon huomiota juuri tulkintaan jonkinlaisena ”oikeaa Bachia pimentävänä” kerroksena, sillä äänitys oli harvinaisen heikkotasoinen, eikä epätavallisesti aksentoitu, paikoin kummallisilla tempoilla pelaileva tulkinta muutenkaan täysin vakuuttanut, vaikka Mustosen visio olikin monin paikoin kiehtova (konsertti kuunneltavissa täältä).

Tulkinnasta puhuttaessa ei voi kylliksi korostaa Matteus-passion tulkitsemisen vaikeutta. Kyseessä on ehdottomasti yksi musiikkikirjallisuuden monumentaalisimmista monumenteista. On esittäjän suuri haaste tyhjentää itsensä teoksen kanonisoidun aseman painolastista ja eläytyä siihen ikään kuin ensimmäistä kertaa. Uuskoisin, ettei tarkoituksellinen uutuuden, yllättävyyden hakeminen johda mihinkään, ainoa keino tuntuu olevan teokseen heittäytyminen omasta itsestä lähtien, sen omilla ehdoilla, ja antaa tämän syvän, vilpittömän energian kannatella tulkintaa. Jokaisen osan tulisi kummuta kuin mittaamattomista syvyyksistä, ikään kuin syntyä juuri sillä hetkellä. Alton tulisi laulaa Erbarme dich tai Können Tränen meiner Wangen ikään kuin kantaesittäisi – unohtaa että teos on kirkkomusiikin kaanonin esitetyimpiä.

Tällä paatoksellisella purkauksella tarkoitan suurinpiirtein sitä, että pahimmillaan Matteus-passio voi kuulostaa jonkinlaiselta ”The best of” -potpurilta, kirkkomusiikin hittikokoelmalta, jossa jokainen uusi aaria tai legendaarinen repliikki ponnahtaa liikkeelle jonkinlaisen itsetietoisen ”aah, nyt tulee tämä” saattelemana. Kuulijan on annettava unohtaa, että hän on kuullut tämän jo kymmeniä kertoja – että teos voisi syntyä siinä hetkessä.

***

Matteus-passio houkuttelee suorastaan leikkimään sen tulkinnallisilla rikkauksilla, realisoimaan ylenpalttisesti sitä ajatusta ettei teos tyhjene tulkinnallisesti. Lopuksi haluaisinkin paneutua piirteeseen, joka viime aikoina on minua eritoten kiehtonut: teoksen kerrontatekniikka ja se, missä suhteessa eri kertovat instanssit ovat toisiinsa nähden – sallittakoon kirjallisuusanalyysin kielen hiipiä esiin.

Evankelista ja henkilöhahmot muodostavat tarinan sisäisen tason, joka rullaa eteenpäin kuin suunnattomassa alttaritaulussa. Tämän kerronnan pysäyttävät aariat ja koraalit; aariat näen usein eräänlaisina alttaritaulun kehykseen veistettyinä kaikkitietävinä kertojapatsaina, jotka ovat kiinni nykyisyydessä mutta liukuvat vastustamattomasti sisään evankeliumikertomukseen. Koraalit sen sijaan ovat eräänlainen teoksen postuloima ideaaliyleisö, empaattinen seurakunta (jonka suhdetta antiikin tragedian ekstaattiseen, valtavaa tunne-energiaa sisältävään kuoroon ei voi olla miettimättä).

Juuri empatia, repivän voimakas emotionaalinen osallistuminen ja samastuminen ovat Matteus-passion ytimessä, niin sen rakenteissa, sisällöissä kuin vaikutuksissakin (ja tämä on usein myös uskonnollisen lyriikan perusidea). Aarioiden hahmot samastuvat tarinaan niin väkevästi, että sulautuvat siihen, heidän sisällään elää useita ääniä. Aariahahmot ottavat ennen kaikkea roolin (Juudas, Pietari, Maria, metaforinen Tytär Siion), joissa he sekä vastaanottavat eräänlaiset emotionaaliset stigmat (alkavat elää hahmon tunteita) että antavat evankeliumin usein varsin hiljaiselle hahmolle äänen. Aariat on kuitenkin ehdottomasti erotettava henkilöhahmoista: basso laulaa Gebet mir meinen Jesum wieder -aarian Juudaksen hirttäydyttyä miltei muuttuen Juudakseksi mutta pysyen kuitenkin tästä erillään. Tyypillistä on myös, että aariahahmo sekä puhuttelee että ”esittää” hahmoa, johon hän samastuu. Tämä hienovarainen liike toiseksi tulemisen ja kuitenkin erillisenä pysymisen välillä tekee aarioista erityisen väkeviä.

Vaikka edellä puhuin suoranaisesti vain Picanderin tekstistä, on selvää, että juuri musiikki rakentaa tunnejännitteet, puhkaisee hahmoille nuo emotionaaliset stigmat, vierittää ne sisään kärsimystarinaan. Musiikki ja teksti ovat siis erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa.

***

Aivan viimeiseksi vielä kysymys teoksen käännekohdista. Eilen minuun osui erityisen voimakkaasti hetki, jolloin Jeesuksen jumalallisuus (josta selvimpänä merkkinä ovat hänen resitatiivisäestyksensä viulut)  ”päättyy”: osan 63. koraalissa kuoro murehtii, ”Wer hat dein Augenlicht […] so schändlich zugericht’t?” (kuka on silmäisi valon niin häpeällisesti sammuttanut); tämän jälkeen teoksen sävy tuntuu ratkaisevasti muuttuvan kun laskeudutaan kohti syvintä lannistuneisuutta. Koko teosjärkäleen draamajännite sen sijaan tuntuu ratkeavan basson O Abendstunde -resitatiiviin ja sitä seuraavaan taivaalliseen Mache dich mein Herze rein -aariaan, jossa sovitus avautuu ikään kuin uutena valona ja lisäksi korvaa sen, ettei Jeeuksen ”se on täytetty” sanoja tässä kuulla (toisin kuin Johannes-passiossa). Mutta huippukohdaksi voisi nimetä sen, jossa kansa tajuaa, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse: ”Wahrlich, dieser ist Gottes Sohn gewesen” – ”totisesti Hän oli Jumalan Poika”. Ainakaan Karl Richter ei tuntunut epäilevän hetkeäkään, etteikö tässä olisi Matteus-passion kulminaatio.