Kesäinen kamarimusiikkikonsertti viehättyy lämpöisestä eksotiikasta.
Naantalin musiikkijuhlat: Penderecki ja Avanti!
Tuttuun tapaan Penderecki ja Avanti! jälleen Naantalin auringon alla.
Arvio: Kampin Laulu sukelsi motettiin
Toukokuun Rondo-lehdessä Pasi Hyökki valitteli suomalaisen kuoromusiikin tilaa. ”Ne, jotka käyvät kuorokonserteissa, hakevat kuorokonserttia – hyvässä ja pahassa. Konsertteihin mennään katsomaan tuttuja laulajia tai kuuntelemaan kansanlauluja, tai tullaan kuulemaan ’kauneimpia joululauluja’ ja ottamaan kirkosta se kynttiläfiilis. Kuka tulee kuorokonserttiin samalla lailla kuin esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin?” Hyökki sanoo.
Tilanne ei ole aivan näin toivoton. Ainakin kamarikuoro Kampin Laulun sunnuntaiseen Lobet! -motettikonserttiin saattoi mitä suurimmalla syyllä mennä ”kuin sinfoniakonserttiin” – kuuntelemaan kiinnostavia teoksia laadukkaasti esitettyinä. Kuoro oli valinnut haastavan ja tyylikkään ohjelman, joka rinnasti kuororepertuaarin ydinteoksia, Bachin motetteja, moderneihin motetteihin. Kampin Laululla on vahva, tasainen sointi, ja johtaja Jonas Rannilasta (s. 1989) välittyi huomattavaa lahjakkuutta, mikä latasi ohjelmistoon säteilevyyttä. Tuloksena oli kokonaisuutena onnistunut läpileikkaus motetin taiteeseen.
Motetti on polyfoninen, hengellinen kuoroteos, kompleksi sävellysmuoto joka läpäisee koko länsimaisen musiikin historian. Keskiajan vokaalimusiikin yhtenä huipentumana ovat Guillaume de Machaut’n motetit 1300-luvulta, ja Bachin kuusi motettia puolestaan kuuluvat barokin kuoromusiikin helmiin. Romantiikan kaudella motetteja sävelsi muun muassa Johannes Brahms. 1900-luvulla motetti ei menettänyt merkitystään ja vapaana, monimutkaisena ja abstraktioon pyrkivänä muotona tarjoaa edelleen runsaita mahdollisuuksia säveltäjälle. Kampin Laulun konsertti tutkiskeli juuri tätä motettimuodon ajattomuutta.
Kampin Laulu on painottanut ohjelmistossaan nykymusiikkia. Sunnuntaina uusinta musiikkia edusti ruotsalaisen Sven-David Sandströmin (s. 1942) motetti Lobet den Herrn (2003). Teos on Uppsalan yliopiston kuorokeskuksen tilaus osana projektia, jossa ruotsalaista kuoromusiikkia pyritään edistämään tilaamalla säveältäjiltä uusia kuoroteoksia. Kolmeen osioon jakautuva sävellys esitti peräkkäin erilaisia tekstuureita: alussa kaksi kuoroa heilahteli ja vavahteli vastakkain kuin kaksi keinua täplikkäässä, pulppuilevassa ilon kuvauksessa. Välitaite paisutteli uusromanttisia sointuja, joissa illan ongelmakohdat tulivat esiin: Tuomiokirkon kryptan kuiva akustiikka ja sopraanojen verrattain hauras sointi eivät antaneet Sandströmin värisommitelmille niiden kaipaamaa mehevyyttä.
Bachin yksitoistaosainen Jesu, meine Freude on moniosaisuudessaan poikkeus säveltäjän motettituotannossa. Symmetrisessä, hallitussa rakennelmassa koraalijaksot ja imitatiiviset, fugeeravat, dramaattiset jaksot vuorottelevat. Eritoten konsertin päättäneessä Lobet den Herrn -motetissa kuoron miesten nautittava Bach-osaaminen, erityisesti pehmeinä ja ekspressiivisinä kaartuvat linjat, nousi hyvin esiin. Rannila otti esiin tanssillista sykähtelyä ja Bachin dramaattisia eleitä. Sen sijaan naisäänistä välittyi tietty kokemattomuus Bachin laulamisessa: ylä-äänet olivat usein ohuita, ja vaativimmissa osissa sopraanojen hapuilu säröitti tekstuuria. Vaikutelmaa yhä hankaloitti kryptan akustiikka, jossa yksittäiset äänet kuuluvat herkästi läpi. Perusointi oli silti kylläinen, ja Rannila rakensi motetteihin arkkitehtonisia kontrasteja ja napakoita aksentteja. Senja Rummukaisen, Maria Krykovin ja Matias Häkkisen continuoryhmä antoi teoksille niiden tarvitseman tuen.
Parhaimmillaan Kampin Laulu oli Joonas Kokkosen Laudatio Dominissa (1966), joka ei syyttä kuulu modernin suomalaisen kuororepertuaarin keskiöön. Kokkosen viisiosainen motetti kulkee lämpimän vapaatonaalisesti läpi avaruudellisten maisemien hyödyntäen myös erityistekniikoita kuten kuiskauksia. Sopraano-osasto oli teoksessa elementissään, ja koko kuoro leijaili innoittuneesti Rannilan linjakkaasti ohjailemassa läikähtelevässä kudelmassa. Sopraanosolistina lauloi himmeänkuulakas Elli Vallinoja, jolta olisi paikoin kaivannut lisää suoraviivaisuutta.
Periodiklassismi: dekonstruoituuko Karajan?
Toukokuun Rondo-lehdessä Antti Häyrynen arvioi Emmanuel Krivinen johtaman La Chambre Philharmoniquen kokonais(live)levytystä Beethovenin sinfonioista kiitellen periodisoitannan energisyyttä ja vapautuneisuutta. Häyrynen kirjoittaa tulkintojen nojaavan “periodisoiton perushyveisiin, nopeisiin tempoihin, naseviin rytmeihin, jyrkkiin vastakohtiin ja läpivalaistuun orkesterisointiin.”
Kun listaan lisätään vielä tulkinnan asennetta leimaava mutkattomuus, kepeys ja ilmava särmikkyys, on koossa nykyisen, yhä lisää toimintakenttää niittävän periodimusisoinnin yleisprofiili. 90-luvun periodisoitinbuumin jälkeen vanha musiikki on saanut lisää kuuluvuutta ja siirtynyt marginaalista keskeisemmäksi osaksi musiikkielämää. Nyt haluan puhua tuosta barokisoitumisen seurausilmiöstä, jota Krivinen Beethoven-pakettikin edustaa: perioditulkinnat klassismin ja jopa varhaisromantiikan ajan teoksista.
Periodisoitto valloittaa uusia alueita maaperältä, joka kuuluu perinteisen romanttisen kaanonin ydinalueisiin: Haydn, Mozart, Beethoven ja jopa Schubert takavarikoidaan raskauden, uhkeuden ja sentimentalisoinnin leiristä. Vanhan musiikin nousu, yleinen historiatietoisuus ja kiinnostus alkuperäisiin esityskäytäntöihin on kiteytynyt yllä hahmotelluksi periodistrategiaksi, josta tulee pikemminkin “romanttista traditiota” dekonstruoiva kilpaileva maailmankatsomus. Vanhan musiikin vastakulttuuri on jo pitkään ollut nykymusiikin liittolainen (mikä näkyy vanhimman ja uusimman musiikin ryhmittymistä samoille muusikoille ja levytyksille), ja uuden musiikin aatemaailma onkin hyvin samanmielinen “periodistrategian” kanssa.
Nyt tarkoitan vastakulttuurilla nimenomaan periodisoiton laajenemisesta kohti romanttisen tradition ydinalueita. Tähtikulttia ja mahtipontisuutta palasiksi rouskuttava periodisähäkkyys etenee yhä syvemmälle 1800-luvulle. Mutta nyt omassa, tiukasti barokkitaustaan kytketyssä mentaliteetissani tapahtuu kiintoisa kapinaele: periodiaate ja sen edustama suolikielinen vallankumous pysykööt 1700-luvulla! Kun luonnollista arvostustani nauttiva vanhan musiikin isähahmo Jordi Savall marssittaa Le Concert des Nations -armeijansa Beethovenin Eroican kimppuun, henkilökohtaisesti tunnen että jotain väärää tapahtuu (niin piristävä kuin Savallin poppoon tulkinta onkin). Huudan: älkää lähtekö hortoilemaan 1800-luvulle! Älkää viekö minulta romanttista Beethovenia! Eikä missään tapauksessa romanttista Mozartia.
Joskus lukioikäisenä rakastuessani Dinu Lipattin levytykseen Mozartin mainiosta Elvira Madigan -pianokonsertosta (nro 21) vannoin ikuista uskollisuutta karajanhenkiselle ja vankkumattoman romanttiselle Mozartille: myrskyisät, laveat ja jotenkin kiihottavan itsekeskeisesti tunteikkaat paisutukset (esimerkiksi oheisella videolla kohdasta 7:01 alkava kliimaksi) olivat sitä todellista Mozartia. Pian tämän jälkeen kuulemani turkkilaisen Fazil Sayn ja Zürichin kamariorkesterin (johtajana Howard Griffiths; Naïve 2005) levytys samasta konsertosta sinetöi mielipiteeni. Sayn soitto edustaa juuri tätä “periodisoittoa” henkisenä strategiana: kujeilevat staccatot, aksentoitu cool-asenne ja kepeät fraasienlopetukset ovat kunniassaan. Säveltäjä-Sayn miltei dadaistinen, huikeanhauska kadenssi on oiva osoitus tästä dekonstruoivasta hengestä.
Levytys on hieno, mutta oma psyykeni haraa vastaan. Kaipaan Lipattin huomaan. Se mitä eniten barokkisessa asenteessa arvostan – vaatimattomuus ja mutkattomuus, musiikin ehdoilla tekeminen – tuntuu kumoutuvan jonkinlaisessa itsetyytyväisyyden hengessä, jonka miltei neuroottisesti hätääntyen aistin tästä coolista vallankumoustunnelmasta. Yksi on kuitenkin varmaa – ja sitä oma infantiili tarrautumisenikin viestii: aatteiden kamppailu, toisten alueille tunkeutuminen (pianistithan ovat tehneet ryöstöretkiä cembalorepertuaariin maailman sivu) ja kaikenlainen dekonstruktio musiikissa on virkistävää, hedelmällistä ja aika tärkeää.
Arvio: Sanojen tuolla puolen
Kantaesityksensä saanut Lotta Wennäkosken laulusarja Kaareva peili ranskalaisen Yves Bonnefoyn runouteen päättyy sanoihin ”Sa bouche veut le sel, Non le langage” (suu hamuaa suolaa, ei puhetta). Teoksen vaikuttavasti tulkinneet mezzosopraano Virpi Räisänen ja Anna-Maria Helsingin johtama Tapiola Sinfonietta nostivat läpikuultavan välkehtivän musiikin siivilleen ja irrottivat meidät kuulijat sanojen pakkovallasta. Bonnefoyn kirkkaan henkistynyt runous tarjoaa oivallisen maaperän, josta musiikillisen ilmaisun versot lähtevät liikkeelle.
Wennäkosken edellinen vokaaliteos, Musica nova Helsinki -festivaalilla kantaesitetty monodraama Lelele (2010), ratkaisi tekstin ja musiikin välisen ongelmavyyhdin aivan päinvastaisella tavalla. Pakkoprostituutiosta kertova tyly asiateksti oli siinä sävelletty sopraanon lyyrisiksi melodiakaarroksiksi. Tekstin ja musiikin välinen ristiriita tarvitsi Lelelessä sovittajakseen kolmannen osapuolen, Elina Brotheruksen videon.
Kaarevassa peilissä musiikki tuntuu kasvavan suoraan runoudesta. Sarjan aloittavassa laulussa ”Tu sauras qu’un oiseau” (Ymmärrät sitten kun lintu) solisti lähtee liikkeelle yksin ja orkesteri seuraa mukana leikitellen kamarimusiikillisesti ranskankielen värimahdollisuuksilla. Teokselle nimensä antanut toinen laulu ”Le miroir courbe” rakentuu moniääniseksi orkesterikudelmaksi, jonka intensiiviseen verkostoon solistin ääni on välillä vaarassa kadota. Seesteisempi kolmas laulu ”Suffisance des jours” (Päivien täyteys) antaa laulajalle enemmän tilaa, ja niinpä Tapiolasalin yleisö sai nauttia täysin siemauksin Virpi Räisäsen herkän kauniista äänestä, jolle on ominaista hienovaraisten sävyjen laaja kirjo. Viulistitaustainen Räisänen on erinomainen muusikko, hänellä on lisäksi takanaan laaja kokemus uuden musiikin tulkitsijana.
Konsertin kokonaisuus oli onnistuneesti laadittu. Molempien puoliaikojen alkunumeroina esitettiin kevyemmät kesään liittyvät teokset, Zoltán Kodályn Kesäilta (1906) sekä Arthur Honeggerin Pastorale d’été (1920), kumpikin säveltäjiensä nuoruudenteoksia. Konsertin viimeisenä numerona kuultiin Honeggerin sota-aikana valmistunut toinen sinfonia (1941), jonka ääriosissa orkesterin jousisto pääsi esittelemään virtuoosin taitojaan. Erityisesti sinfonian toiseen osaan Anna-Maria Helsing sai luotua hellittämätöntä pitkää linjaa kuiskauksenomaisista valituksista räjähtävään fortissimoon saakka. Trumpetisti Antti Rädyn soittama koraali sinetöi sinfonian lopun tehokkaasti.