Kulissien takaa -juttusarjan toisessa osassa kurkistetaan taas harjoituskoppiin. Pasi Eerikäinen on paneutunut Beethovenin viulusonaatteihin laajassa konserttisyklissä, ja Beethovenin kamarimusiikki on saanut orkesterimuusikkona leipänsä ansaitsevan viulistin kyseenalaistamaan vallitsevia esityskäytäntöjä. Jutun lopussa videoklippi harjoituksista pianisti Emil Holmströmin kanssa.
Kun suunnittelin Emilin kanssa vuosi sitten helmikuussa alkanutta sarjaamme, päädyimme ideaan yhdistää Beethovenin viulu- ja sellosonaatit, koska viulusonaattisykli tuntui kuulijan kannalta katsottuna kaipaavan vastaväriä. Samalla halusimme kuitenkin pyhittää sarjan vain Beethovenin musiikille. Syntyi viulu- ja sellosonaateista muodostuva kombinaatio, jonka avulla avautui mahdollisuus luoda kiinnostavia, ”tarinallisia” ohjelmakokonaisuuksia luontevammin kuin ehkä pelkistä Beethovenin viulusonaateista olisi voinut rakentaa. Tätä juttua kirjoittaessani syklistämme on jäljellä enää viides ohjelmakokonaisuus – viimeiset kolme konserttia Kuopiossa, Porvoossa ja Kauniaisissa. Read More →
Lappeenrannan valtakunnalliset laulukilpailut käytiin viime viikolla, ja ne huipentuivat sunnuntain loppukilpailuun. Naisten sarjassa palkittiin voittajana sopraano Eeva Hartemaa, miesten sarjassa baritoni Aarne Pelkonen. Naisten toinen ja kolmas sija menivät niin ikään sopraanoille, palkituiksi tulivat Emili Losier ja Eeva-Maria Kopp. Miesten puolella palkinnon pokkasivat tenori Jere Martikainen ja basso Tapani Plathan. Amfionin toimittajat Cecilia Oinas ja Ville Komppa kävivät kuuntelemassa loppukilpailun paikan päällä seurattuaan ensin välierät netin välityksellä. Kuten aina, kilpailu ja tuomariston ratkaisut puhuttivat; tällä kertaa myös lavatyöskentely synnytti keskustelua.
Helsingin musiikkielämä usein tiivistyy juuri ennen joulua, kesken kiireiden, mutta joka pystyy irrottautumaan näihin konsertteihin, palkitaan. Odotettu ja merkittävä tapahtuma oli Radion sinfoniaorkesterin Béla Bartók– tai sanoisinko Andras Schiff-, tai miksei Sakari Oramo -festivaali 14. ja 19.12. Musiikkitalossa.
Yrjönkadun ja Bulevardin kulmassa sijaitsevan kauniiin uusrenessanssitalon juhlasali oli muutettu tunnelmallisen musiikkirituaalin näyttämöksi. Flyygeliä ja sellotuolia kiersi kaksi kehää tuoleja, joka puolella oli kynttilöitä. Oltiin keskellä kylmintä ja pimeintä vuodenaikaa, enkä varmasti ollut ainoa nelikymmenpäisestä yleisöstä, joka tunsi itsensä etuoikeutetuksi ja onnekkaaksi siitä, että tiesi osallistua tähän harvinaislaatuiseen elämykseen. Lähes kymmentä eri kansallisuutta edustanutta yleisöä oli parikymppisestä opiskelijasta harmaahapsiseen eläkeläiseen, ja kaikki istuivat epätodellisen hiljaisuuden ja keskittyneisyyden vallassa kuunnellen katkamatonta puolitoistatuntista musiikkiesitystä. 
Käsiohjelma antoi jo odottaa jotain epätavallista, se oli kokonaan Helsingin slangilla; roolihenkilöt olivat ’tyyppejä’ kuten ’eka kundi’, ’toka kundi’, ’kolmas kundi’, ’eka nainen’, ’Yön Quningatar’, jne. Helsingin Metropolia-ammattikorkeakoulun tuottama Zauberflöte kuului sarjaan klassikkojen modernisoinnit – joihin yleensä vakavamielinen kuulija/katsoja suhtautuu torjuvasti, niin mahdottomia versioita on jo saatu nähdä ja pahimpia tässä ovat saksalaiset. Liian usein ohjaajat rakentavat omat ’neronleimauksensa’ hienojen teosten päälle niiden sanoman tärvellen. Mutta nyt menin katsomaan Metropolian Taikahuilua hieman cocteaulaisessa mielessä: jusqu’ou on peut aller trop loin! (Mihin saakka voi mennä liian pitkälle). Perussääntö on ehkä se, että jos yleisö tietää, miten teos tehdään ’oikeasti’, voi sitä jo alkaa ’modernisoida’ ja parodisoida.