Category Archives: Arviot

Nykymusiikin esittäminen lankeaa usein spesialistien kontolle, mistä on ilmeisiä positiivisia seurauksia: nuotteja viliseville partituureille persojen Kriikkujen ja Karttusten ansiosta monet säveltäjät ovat päässeet kehittämään instrumentaalista ymmärrystään pitkäjänteisesti. Erityisosaaminen puolin ja toisin kasvattaa fraaseerauksen ja sävyjen diversiteettiä, aivan kuten vanhoihin soittimiin perehtyminen rikastuttaa Mozartin esittämistä. Mutta: musiikki on yhteisöllistä toimintaa, eikä aitojen pystyttäminen uuden ja perinteisen repertuaarin leirien ympärille voi olla hyväksi. Nykypäivän säveltäjän ja soittajan välille tulee muodostua luottamuksellinen side, jotta soittaja pääsee näkemään nuottien taakse ja säveltäjä ymmärtää instrumentalistin arkea.

Perinteiseen repertuaariin satsaavan Helsingin kaupunginorkesterin kannatti ottaa riski ja juksata suuri joukko klassikkosarjan kausikortin haltijoita tähän konserttiin; Elliott Carterin satavuotispäivänä soitettu triptyykki Symphonia svengasi mainiosti! Teos on kiitollista kuultavaa, sillä pitkästä kestosta huolimatta se on modernistista Carteria yleisöystävällisimmillään. Teos pursuu (atonaalisia) melodioita, ja orkestraatio on kauttaaltaan ilmavaa ja viehättävän kamarimusiikillista. Monimutkaista polyfoniaa rytmittävät yllättävät tauot ja eri soitinryhmien pienet duot ja triot. Erityisesti ihastelin HKO:n puhaltajien lukuisia sooloja, jotka olivat kautta linjan virtuoosisia ja puhuttelevia. Muun muassa klarinetit ja englannintorvi olivat mehukkaasti esillä, ja teos päättyi ilkikurisesti pikkolon jäädessä soittelemaan yksikseen.

Konsertin viisikymppisten suomalaisten teokset eivät yllättäen onnistuneetkaan yhtä hyvin, kotikenttäedusta huolimatta. Magnus Lindbergin Marea kärsi tasapaksuudesta ja satsin erittelemättömyydestä. Teoksen merellisyys olisi kaivannut lisää tyventä ja pienempiä pärskeitä. Käsiohjelmassa puhuttiin soitinnuksesta Beethovenin ajan orkesterille, mutta tähän nähden jousia oli aivan liikaa, eikä pieni puhallinsektio tahtonut päästä esiin.

Esa-Pekka Salosen Maniassa jouset sen sijaan soittivat turhan varovaisesti. Orkesterin soolosellisti Tuomas Ylisen esiintyminen solistina oli hyväntuulisen rehvakasta ja teknisesti moitteetonta vikkelimpiä kuvioita myöten. Pitkän miehen käsittelyssä sello vaikuttaa pieneltä, ja välillä tuntuikin siltä, että voimaa olisi voinut käyttää vähemmän. Ääni oli hieman kapea ja nahkea. Tavoitettu karaktääri jäi yksiulotteiseksi, ja teoksen maaninen luonne korostui mielestäni liikaa spontaanisuuden ja leikkisyyden kustannuksella. Muutamia intohimoisia sooloja kuultiin orkesteristakin: erityisesti fagotisti Markus Tuukkanen ja kontrabasisti Jiri Parviainen kunnostautuivat.

Frank Peter Zimmermannin sulava virtuositeetti lumosi Finlandia-talon yleisön torstaina HKO:n, kapellimestari John Storgårdsin ja Zimmermannin esittäessä toisena iltana peräkkäin Jean Sibeliuksen viulukonserton. Raskassoutuiseen, pateettiseen traditioon sortumaton esitys innoitti tuoreudellaan. Vaikka yksityiskohtien tasolla Zimmermannin vaivaton soitto saattoi tuntua epäsibeliaaniselta, laveammalla muodon tasolla sen luonteikkuus oli tasapainoista ja taiturillisuudessaan mykistävää.Sibeliuksen konserton ensimmäinen osa on kokonaisuudessaankin fragmentaarinen, kuin yksi jatkuva, suuri kadenssi. Zimmermann onnistui kuitenkin jatkuvasti eteenpäin katsovilla, mutta luontevilla fraaseillaan pitämään liikkeen tunnun yllä. Vaikeaksi tiedetty soolostemma ei tällä kertaa teettänyt ylimääräisiä, ”tunteikkaita” hidastuksia, vaan Zimmermannin soitto nauroi teknisille haasteille ja onnistui puhdistamaan ainakin minun peruskliseisiin tottuneita korviani. Zimmermann myös rauhoitti tarvittaessa ja soitti g-kieleltä äärimmäisen korkeista asemista poikkeuksellisen upealla äänellä ja puhtaasti. Vain osan lopussa pieni kiirehtiminen aiheutti lievää sekaannusta orkesterissa, joka pysyi muutoin hyvin solistin kelkassa.

Ensimmäisen osan tapaan myös kolmas osa oli tempoltaan totuttua nopeampi. Zimmermannin läpeensä musikantti, hurmioutunut soitto oli kuin lievästi koleerista, mutta ennenkaikkea elämänjanoista nousuhumalaa. Mykistävän täydellisesti onnistuneen toisen osan jälkeen viimeisen osan briljantit juoksutukset ja vaivattoman taipuisat rytmit saivat ilahduttavasti edelleen vastakaikua Storgårdsin johtaman HKO:n soittajilta, jotka  kovasta temposta huolimatta pystyivät toteuttamaan Zimmermannin näyn tästä itselleen niin tutusta konsertosta.

Ylimääräisenä soitetuissa Niccolo Paganinin God save the Queen -variaatioissa Zimmermann vahvisti sen, kuinka hän uskomattoman liukkaassa tempossa pystyy aivan luontevasti, suorastaan helppoudella tuomaan uskomattomien teknisten haasteiden sijaan näkyville muusikkoutensa ja huumorintajunsa.

Konsertin muissa numeroissa pysyttiin sitä vastoin maan pinnalla. Erich Korngoldin nuoruuden teos Tänzchen im alten Stil (Pieni tanssi vanhaan tyyliin, 1919), jonka kantaesitys on varsin tuore tapaus ja tapahtunut Jyväskylässä viime vuonna juuri Storgårdsin toimesta, oli tunnelmaltaan kevyt ja viihteellinen teos. Nostalgisessa hengessä sävelletty harjoitelman viihteellisyys syntyi hyvällä tavalla musiikillisen materiaalin keveydestä sekä helppoudesta ja vähemmän mairittelevalla tavalla dramaturgisesti epäkiinnostavasta rakenteesta.

Brucknerin kuudes sinfonia on säveltäjänsä sinfoniasarjassa jokseenkin poikkeava teos. Se ei tunnu pyrkivän myyttisiin hengellisiin näkyihin eikä täyttymyksen tunteeseen vaan pitäytyy varsin yksioikoiseissa ilmaisussa. Hyvin brucknermaista on sen sijaan varsinkin ensiosan toisteisuus. Yhdessä hyvin riisutun tematiikan kanssa se herättää ainakin minussa kuulijana kaipauksen erilaisiin muotoiluihin – klassismin traditiosta kumpuavaan tyyliin muotoilla toistuvia asioita aina hieman eri tavoin. Myöhäisromanttinen liiottelevuus ei Bruckneriin toki sopisi, joten Storgårdsin ja HKO:n sinänsä hieno, partituurille uskollinen esitys teki kunniaa teokselle. Erityisesti pidin puupuhaltimien elävistä sooloista, mutta hatunnoston ansaitsevat myös vaskien laadukas suoritus Brucknerin kovin korkealle kirjoitettujen soolojen parissa.

Virkamiesmäisestä soitosta ei ollut viime viikon perjantai-iltana tietoakaan Radion sinfoniaorkesterin esitellessä tulevan Espanjan ja Portugalin kiertueensa ohjelmistoa. Jean Sibeliuksen Luonnottaren ja Lemminkäissarjan lisäksi konsertissa kuultiin niinikään etelään lähtevät Kaija Saariahon Leinolaulut, jotka soivat sopraano Anu Komsin herkissä tulkinnoissa arvoisellaan tavalla. Varsinainen tapaus oli kuitenkin Komsin samanistisen kiihkeä, mutta aina puhdas ja hallittu Luonnotar, joka lumosi ainakin minut: en ole ikinä kuullut teosta esitettävän näin vaikuttavasti, livenä tai levyllä, näin syvästi luomisen myyttiin sukeutuen. Turhan teatraalinen käsien levittelykään ei häirinnyt saavutetussa musiikillisessa hurmiotilassa. Anu Komsi oli Luonnotar, vieläpä vaivattomasti.

Ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla RSO:n taitavista soittajista on hioutunut hämmästyttävän värikkäästi ja yhtenäisesti soittava yhtye – on onni, että Oramon kaltainen kansainvälinen kyky on malttanut tehdä pitkäjänteistä työtä orkesterinsa kehityksen eteen. Varsinkin jouset hämmästyttivät soittonsa puhtaudella ja sävykkyydellä. Vibratosta on tullut aidosti ilmaisun väline: jousisoittajat käyttävät sitä juuri sen verran kuin tarpeen, aivan kuin Anu Komsi laulussaan. Etenkin juuri Luonnottaressa orkesteri, kapellimestari ja solisti tuntuivat löytäneen yhteisen estetiikan, josta kumpusi häkellyttävän yhtenäisesti fraseerattua ja elettyä, tuoreella tavalla sibeliaanista tarumaailmaa.

Konsertin avasi Bernd Alois Zimmermannin Photoptosis, jonka oli ilmeisesti tarkoitus olla nimensä mukaisesti ”valotapahtuma”. Zimmermannin äänivallimainen, psykofyysisiä tuntemuksia aiheuttanut orkesterivyöry oli itselleni kuitenkin enemmänkin matka alitajuntaan, unimaailmaan, eritoten painajaisiin. Kun alun hiljaisen, myrskyä enteilevän kiehumisen ja kuplimisen takaa alkoi hahmottua painajaismaisia sointipintoja, pelon affektit takoivat mielikuvitusta kiihottavalla tavalla. Teoksen keskellä sijaitseva suvanto tuntuikin tullessaan ihanalta: äänimassan sijaan saattoi nyt erottaa yksittäisten soitinten värejä. Ja kuin unessa, jossa tutut hahmot ovat väärissä paikoissa ja tekevät vääriä asioita, niin Zimmermannkin toi tähän suvantoon lainauksia tutuista teoksista: Skrjabinia, Wagneria ja muutakin – kunnes informaatiotulva löi jälleen yli ja nielaisi sisään koneeseen, jossa rytmiostinatot ja kihisevät sävelötökät kuhisevat pitkin ja poikin tietoisuuden.

RSO esitti teoksen intensiivisesti ja vakuuttavasti. Mieleen tuli väistämättä Zimmermannin kaikin tavoin erittäin haastava ooppera Die Soldaten, joka olisi hienoa kokea joskus elävänä. Hyvä näinkin!

Kontrasti Photoptosiksen ja sitä seuranneiden Saariahon Leinolaulujen välillä oli tosin turhankin suuri: ensimmäinen osa, Sua katselen (2004–2005) valitettavasti kärsi Zimmermannin hillittömästä levottomuudesta. Kun ehdin toipua, osa oli jo lähellä loppuaan. Saariahon estetiikka on perinteisesti aivan eri lähteiltä kuin Zimmermannin ja oikein tunsin, kuinka korvat nykivät eteenpäin vastaanottamaan Leinolaulujen hienovaraista sointimaailmaa. Anu Komsin sopraano soi – epäilemättä säveltäjän haluamalla tavalla – sen verran hiljaisissa nyansseissa, että sanoista oli paikoin hankala saada selvää. Silloin kuin sai, oli yhteys Eino Leinon jännittävien sanavärien ja Saariahon sävelmaailman välillä hyvin nautittava – käsiohjelma toki auttoi tilannetta.

Saariahon sävelkieli on kääntynyt verraten pysähtyneestä helähdysten ja värien maailmasta kohti tavallaan perinteisempää, draamallisempaa ilmaisua. Tähän lienee oopperasäveltämiselläkin ollut vaikutuksensa. Leinolaulujen toisen osan, Sydämen (2006) tekstin tummien, ekspressionististenkin symbolismien ja musiikin välillä olikin havaittavissa jopa verraten suoraviivaista tekstin musiikillista maalailua. Lauluista toimi, ainakin Komsin ja RSO:n käsissä parhaiten kaksi viimeistä, Rauha (2007) ja Iltarukous (2000). Musiikin ja tekstin yhteys tuntui monitasoiselta ja syvältä ja Komsin tulkinta antoi jo esimakua konsertin toisen puoliskon voitokkaasta Luonnottaresta. Saariahon Leinolaulut jättivät suuren halun kuulla neljän orkesterilaulun sarjan mahdollisimman pian uudestaan; onneksi siihen avautuu mahdollisuus YLE:n kausikortti-ohjelmassa 16.11.

Sinfoniakonsertin päättänyt Lemminkäissarja lunasti hienosti sujuneen konsertin asettamat lupaukset. Ensimmäisen osan (Lemminkäinen ja saaren neidot) lievästi ylieläytyneen, tempoltaan turhan nopean kuumeilun jälkeen Oramo ja RSO tarjoilivat tuoreen ja perustellun, ”sibeliaanisista” kliseistä vapaan Lemminkäisen. Kuten läpi konsertin, RSO oli elämänsä kunnossa, ja Tuonelan joutsentorven joskus turhan nuhainen sointi sai Päivi Kärkkään englannintorvisooloissa nyt kiinteän ja meheän, miellyttävän vapautuneen tulkinnan. Toinen osa on toki joskus meditatiivisempi, nyt toimi kuitenkin alkuvoimaisuus. Ihailla täytyy erityisesti Oramon ja orkesterin saumatonta ja orgaanista yhteispeliä, joka synnytti suuren epookkimaisen kertomuksen Lemminkäisen seikkailuista. Viimeisessä osassa ei epätavallisen nopea tempokaan enää haitannut. Päinvastoin: Lemminkäisen kotiinpaluuta usein vaivaavasta pateettisuudesta ei ollut tietoakaan, ja Tuonelan seikkailuiltaan kotiin palasi innostava, nuorekas Lemminkäinen, elämänsä kunnossa.

Lemminkäissarjan jälkeen RSO:n muusikoista koostuva kvartetti esitti vielä 100-vuotisjuhliaan viettävän Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvarteton. Täysin ulkomusiikillisista syistä en pitkän päivän jälkeen enää jäänyt kuuntelemaan itsessään pitkää ja keskittymistä vaativaa teosta, mikä oli vain omaksi vahingokseni: Petri Aarnion (viulu), Christoffer Sundqvistin (klarinetti), Joel Laakson (sello) ja Jouko Laivuoren (piano) esittämänä tämä kulttiteos kuului sekin onnistuneen erinomaisesti. Onneksi yleisöä oli kuitenkin ilmeisesti jäänyt paikalle varsin mukavasti, ja tällaiset konsertinjälkeiset myöhäisillan kamarimusiikkiherkut ovat ehdottoman kannatettava ilmiö.

(Arvio kirjoitettu 25.10. mutta julkaistiin teknisten ongelmien vuoksi vasta 30.10.)

Osmo Tapio Räihälän (1964– ) uusi orkesteriteos Rautasade alkoi lupaavissa, lyyrisissä tunnelmissa. Räihälä orkestroi ilmavasti ja antaa soitinryhmille kiitollista soitettavaa. Sekä melodiat että harmoniat miellyttävät korvaa. Teoksen solistisista esiintuloista jäi mieleen erityisesti Anders Hauginin hienosti muotoiltu tuubasoolo. Lopussa osa soittajista lauloi mukana – vieläpä puhtaasti. Pidemmän päälle musiikki tekee kuitenkin rytmisesti melko junnaavan vaikutelman ja on ylipäänsä mielestäni hiukan sievää. Säveltäjä kertoo käsiohjelman esittelytekstissä musiikkinsa yhteydestä kuviin ja nimeää inspiraation lähteeksi Vassily Kandinskyn. On helppo ajatella, että Räihälän soinneilla on vastineensa kuvien maailmassa, ja että ne voivat hahmottua linjoina, pisteinä ja muotoina. Olisiko vertaus johonkuhun toiseen taiteilijaan kuitenkin osuvampi? Ainakin Kandinskyn tunnetuimmille abstrakteille teoksille on ominaista suurempi räiskähteleväisyys ja rytminen variaatio. Rautasateesta tuli mieleen pikemminkin joku naivistisen tai vähintäänkin figuratiivisen tyylisuunnan edustaja.György Ligetin (1923–2006) musiikki jaksaa riemastuttaa! Ensin folkloristiikasta, sitten mikropolyfoniasta ja avantgardesta poispäin hakeutuneen säveltäjän tuotantoa alkoi seitsenkymmenluvulla karakterisoida dynaaminen ja värikäs rytmiikka, johon Ligeti haki innoitusta esimerkiksi afrikkalaisesta ja latinalaisamerikkalaisesta lyömäsoitinmusiikista. Myös Conlon Nancarrow’n ja Bill Evansin pianonkäsittely vaikutti: edellinen ultrakompleksisilla, automaattipianolle sävelletyillä rytmeillään, jälkimmäinen tiheillä sointuasetteluillaan. Hiljaisen kauden jälkeiseltä tuotteliaalta kahdeksankymmenluvulta peräisin olevassa pianokonsertossa on hyvin esillä se tinkimätön energia, joka tekee Ligetin musiikin niin tunnistettavaksi. Säveltäjän virtuoosiset taidot orkestroinnissa tuovat mieleen Gustav Mahlerin sinfoniset teokset, joihin voisi päteä unkarilaisen sanat Robert Schumannista:  tämän musiikissa kun ”risteytyy sisäisesti rehevä ja koristeellinen tyyli ja hulluus”. Mahlerin tavoin Ligetikin ottaa mukaan poikkeuksellisia instrumentteja (kuten okariinan ja liukupillin), jotka tuovat tekstuuriin muusta virityksestä poikkeavia ääniä. Harmonista rikkautta lisäävät myös luonnonvirityksellä(kin) soittavat käyrätorvet. Vekkuli Joonas Ahonen hoiti suureksi osaksi orkesterin kudoksiin uivan solistiosuuden mainiosti: nyrjähtäneet rytmit svengasivat vaivattomasti ja yhtäkkiset rubatomaiset, sulosointiset äänenkuljetukset onnistuivat Ahoselta myös hienosti. Orkesteri teki Dmitri Slobodenioukin johdolla kelpo työtä, mutta näin kompleksiseen musiikkiin ei parin päivän harjoittelurupeama yksinkertaisesti riitä. Tärkeät väliäänet eivät aina erottuneet tekstuurista, ja epäsymmetristen rytmien pitäisi tulla selkärangasta vähemmällä hosumisella.

Parhaiten sinfonioistaan tunnetun Carl Nielsenin (1865–1931) neljännessä, Sammumattomassa (1914-16), on jotain samaa kosiskelemattomuutta ja ehdottomuutta kuin 50-luvun jälkeisillä avantgardisteillakin. Musiikki on toki juurtunut aikansa perinteeseen varsinkin harmoniakielen osalta, mutta esimerkiksi yhtäjaksoinen neliosainen muoto ja toisteisten motiivien näennäinen yksinkertaisuus tekee nykypäivänäkin rohkean vaikutelman. Vivahteikkaassa orkestraatiossa esiintyy useita sektioiden ja yksittäisten soittajien sooloja ja ilmavia kamarimusiikkijaksoja. Kuuluisassa päätösosan kahden patarumpalin taistelussa on rajuutta, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen futuristeja sekä myöhempää, esimerkiksi Edgard Varèsen lyömäsoitinmusiikkia. Tässä yhteydessä kiihkeämmistä jaksoista käydään kuitenkin vain hakemassa dramaattista liikevoimaa, josta voi turvallisesti palata kaunosoittoon. Kapellimestari Slobodeniouk luotsasi kappaletta eteenpäin selkeällä ja ekonomisella lyönnillään, joskin pidemmät ja laveammat linjat olivat voineet sopia joihinkin kohtiin paremmin. Kuten Pjotr Tsaikovskin sinfonioissa – kuudetta lukuun ottamatta – Nielseninkin draamassa ihminen voittaa lopulta vaikeutensa ja nousee kohtalonsa valtiaaksi. Tämä vastakkainasettelu tuntuu minusta vanhahtavalta ja sinfonia nostalgiselta, kun taas pluralistinen ja vähemmän narratiivinen Ligetin musiikki vaikuttaa minusta ajankohtaisemmalta. Äänet ääninä! Kertomukset sanoin, kuvat kuvin.

Radion Sinfoniaorkesteri tarjosi viime perjantaina todellisen kulttikonsertin: toisella  puoliajalla soitettu Karlheinz Stockhausenin Gruppen on sodanjälkeisen modernismin merkkiteos, joka on saanut odottaa Suomen ensiesitystään yli viidenkymmenen vuoden ajan. Myös konsertin muut sävellykset valottivat kiinnostavasti modernismin historiaa. Luigi Nonon Varianti on sarjallista musiikkia lyyrisimmillään, kun taas Arnold Schönbergin puhallinorkesterimuunnelmat ja Luciano Berion Kansanlauluja todistavat tekijöidensä halusta päästä yhteyteen suuren yleisön kanssa.

Read More →