Kiitos Suomalaisen kamarioopperan, Helsingin barokkiyhtyeen ja Helsingin vanhan musiikin viikon helsinkiläisyleisölle on annettu jälleen oiva tilaisuus tutustua barokkioopperaan. Georg Friedrich Händelin (1685–1759) antiikkivaikutteinen paimenien ja jumalolentojen kohtaamisesta ja pastoraalin luontoidyllin särkymisestä kertova Acis ja Galatea on paitsi musiikillisesti erittäin täysipainoinen teos, myös aikanaan hyvin suosittu myöhäisrenessanssin traditiota jatkanut perusteos. Read More →
Arvio: Vaikuttavaa ja oivaltavaa uutta musiikkiteatteria
Pohjoismaisten musiikkipäivien musiikkiteatteri-illassa Aleksanterin teatterissa tarjoiltiin viikonloppuna harvinaista herkkua. Kahdella väliajalla kevennetty pitkä ilta piti yleisön pääosin otteessaan ja herkisti aistit uusille taajuuksille: kamarioopperaa, uudenlaista musiikkiteatteri-ilmaisua ja jopa sirkustaidetta sisältänyt ohjelma oli riittävän vaihteleva ja teokset olivat hyvin erilaisia. Read More →
Arvio: Loistavia solisteja, vaihtelevia konserttoja
Oli erinomainen oivallus avata Helsingin Pohjoismaiset Musiikkipäivät laajalla konserttojen katsauksella. Tällainen konsertti tarjosi ensinnäkin mahdollisuuden kuulla useita hienoja eri soitinten solisteja saman illan aikana. Toisekseen konserttomaraton lienee ollut erityisen sopiva foorumi teosten vertailuun: kansalliset ja säveltäjäkohtaiset tyyli- ja ilmaisuerot tulevat toki myös muissa orkesterikappaleissa esiin, mutta konserton historiallisesti latautunut lajityyppi pakottaa säveltäjät aivan erityisellä tavalla määrittämään paikkaansa suhteessa perinteeseen.Maratonkonsertin sävellykset voisi jakaa kahteen ryhmään useammallakin tapaa. Osa teoksista noudatti selkeästi perinteisen virtuoosikonserton hyveitä, osa otti niihin vahvastikin etäisyyttä. Joissain konsertoissa kuultiin isoa orkesterisointia, toisissa taas orkesteria käsiteltiin läpikuultavan kamarimusiikillisesti. Ehkä mielenkiintoisin ero kappaleiden välillä liittyy musiikillisen materiaalin luonteeseen ja ylipäätään teosidentiteetin syntyyn: osa konsertoista luo oman yhtenäisen maailmansa, joka kasvaa sävellyksen omasta materiaalista käsin; toiset teokset taas tuntuvat viittaavan itsensä ulkopuolelle, jolloin sävellyksen lopullinen identiteetti syntyy vasta suhteessa ulkopuoliseen kontekstiin. Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi kysymykseksi nousee, millaisia merkityksiä viittauksista kuulijalle syntyy, ja kuinka teoksen ja ulkomaailman dialogi sävellyksessä ylipäätään toimii.Ruotsalaisen Marie Samuelssonin (s. 1956) viulukonsertossa Bastet Solgudinnan (2004) soolo-osuus vaeltaa orkesterin äänimaisemien keskellä. Viulun melodiset eleet kaartuivat herkkinä, ja orkesteriosuudessa kuultiin hienoja soinnillisia oivalluksia. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan jättänyt kovin lennokasta tai harkittua vaikutelmaa. Anna Lindal oli konserton lyyris-taiturillinen solisti.
Tanskalaisen Thomas Agerfeldt Olesenin (s. 1969) säveltäjänasenne lienee filosofinen: ainakin teoskommentissaan säveltäjä intoutui suomalaisittain harvinaisen perusteelliseen metafyysiseen pohdintaan. Agerfeldt Olesenin pianokonsertto Steinfeld (2004) ottaa monin tavoin etäisyyttä konserton lajiperinteeseen: pianon ja orkesterin suhde on mahdollisimman kaukainen, täyteläistä orkesterisointia ei kuulla lainkaan, ja fragmentaarinen kokonaismuoto ei juuri synnytä jatkuvuuden tuntua. Teoksessa on paljon ulkopuolisiin konteksteihin sidottuja viittauksia, joita suomalaisen kuulijan on vaikea ymmärtää. Heini Kärkkäinen soitti vaativan soolo-osuuden tarkasti ja loisteliaasti.
Mikko Heiniön trumpettikonsertto Envelope (2002) toimii sananmukaisesti kääreenä, sillä teoksen keskellä kuullaan Haydnin trumpettikonsertto kokonaisuudessaan. Valitettavasti Haydnin älykäs musiikki on kokonaisuuden selvästi parasta antia. Heiniön omaa musiikillista ideointia vaivaa perustavanlaatuinen profiilittomuus ja rakenteen löysyys, johon näennäisen sujuva ja loistokas orkestrointi ei tuo ratkaisevaa apua. Minkäänlaista aitoa dialogia Haydnin ja Heiniön musiikin välille ei teoksessa synny; eri kappaleet vain yksinkertaisesti soitetaan tauotta yhteen. Pasi Pirinen soitti trumpettiosuuden maailmanluokan taiturin ottein.
Islantilainen Steingrimur Rohloff (s. 1971) on opiskellut perusteellisesti Keski-Euroopassa ja hankkinut tukevan jalansijan eurooppalaisen nykymusiikin kentällä. Rohloffin Saksofonikonsertossa (2001) kuuluvat sekä ranskalaisen spektriajattelun että saksalaisen hälymusiikin vaikutteet. Fragmentaarinen ja kamarimusiikillinen teos ei lähtenyt dramaattisesti lentoon, mutta vangitsi monilla soinnillisilla yksityiskohdillaan. Solisti Rolf-Erik Nyström hallitsi taidokkaasti kappaleen erikoissoittotapojen täyttämän ilmaisumaailman.
Norjalaisen Jan Erik Mikalsenin (s. 1979) teoksessa Pygar Tales (2006) oli eksoottisena soolosoittimena saha, jota esityksessä soitti säveltäjä itse. Tälläkin kappaleella on ulkopuolinen kontekstinsa, sillä sävellyksen innoittajana oli 1960-luvun science fiction -elokuva Barbarella. Mikalsenin kappale aukeaa tosin täysin ongelmitta, vaikka elokuvasta ei mitään tietäisikään: Pygar Tales on selkeää, hienostunutta ja herkkää musiikkia, jota hallitsevat pehmeän läpikuultavat soinnit. Teos flirttailee taidokkaasti jopa Hollywoodin maailman kanssa, mutta säilyttää siihen tyylikkään etäisyyden. Kolmiosaisessa sävellyksessä ei ole selviä kontrasteja, vaan unelias ilmaisu hallitsee alusta loppuun. Saha osoittautui upeasti ja kauniisti soivaksi soolosoittimeksi, joka sulautui kamariorkesteriin erinomaisesti.
Sebastian Fagerlundin (s. 1972) neliosainen Klarinettikonsertto (2006) edusti illan perinteisintä konserttoantia: solisti oli teoksen kuningas, jota orkesteri säesti täyteläisellä soinnillaan. Kappaleen muoto toimi erinomaisesti: kullakin osalla oli selkeä virtuoosis-motorinen tai lyyrisen tunnelmoiva luonteensa, ja konserton draamallinen kokonaiskaarros oli tehokas. Solistille teos tarjosi vaativaa, kiitollista ja näyttävää soitettavaa. Christoffer Sundqvist hurmasi yleisön taiturillisella ja mukaansa tempaavalla soitollaan.
Konserttomaraton oli huomattava urakka myös Jani Telarannan johtamalle Helsingin Kaupunginorkesterille ja Dmitri Slobodeniukin luotsaamalle Tapiola Sinfoniettalle, jotka selvisivät tehtävistään erinomaisesti.
Arvio: Oppilasmaista orkesterisoittoa
Sibelius-Akatemia on eurooppalaisittain huomattava musiikkiyliopisto, jossa opiskelee monia erinomaisen lahjakkaita nuoria. Sen orkesteri esiintyy useita kertoja vuodessa lähes joka kerta eri kokoonpanolla. Tämä onkin opiskelijaorkesterin luonne, kun tarkoitus on kierrättää suurta määrää soittajia erilaisissa tehtävissä ja koulia heitä tulevaisuuden työtehtäviin. On melko sattumanvaraista, minkälaiset muusikkopersoonat kulloinkin kohtaavat, ja kun työkokemusta on entuudestaan useimmilla vain vähän, ei yhteissoitto aina ehdi hioutua harjoitusperiodin aikana.
Lauantaisen konsertin ohjelma oli rakennettu kahden Ludwig van Beethovenin järkäleen varaan, ja hiukan epäselväksi jäi, miksi avausnumeroksi oli otettu Magnus Lindbergin viisiminuuttinen Away klarinetille, pianolle, lyömäsoittimille ja jousille. Tämä Witold Lutoslawskin muistolle sävelletty viehättävä ja tiivis sävellys teki näillä esittäjävoimilla suttuisen vaikutelman. Kudokset, joiden tulisi olla kuulaita ja välkehtiä toistensa lävitse, jäivät sameiksi. Rytmeistä puuttui jäntevyyttä ja sektioiden lähdöt olivat epävarmoja. Klarinetisti Markus Kaarto hoiti kuitenkin pienen soolo-osuutensa ansiokkaasti.
Beethovenin kolmoiskonserton solistitehtävät ovat jakaantuneet epätasaisesti. Yllättäen sello saa suurimman roolin ja herkullisimmat melodiat, kenties Esterházyn ja Lobkowiczin hovien orkestereissa työskennellyn Anton Kraftin poikkeuksellisista taidoista johtuen. Kraftillehan oli sävelletty myös Joseph Haydnin d-duuri-konserton soolo-osuus. Nyt viikonloppuna Tuomas Lehto esiintyi vakuuttavasti. Hänen sellonsoitossaan on myhäilevää, maailmallista rentoutta ja suurta sointia. Välillä vieroksuin turboahdettua suureellisuutta pienempien, viattomampien sävyjen kustannuksella, joita Beethoveninkin musiikissa mielestäni on. Myös vibraton käyttö oli hiukan yksioikoista. Pianisti Väinö Jalkanen ja viulisti Kreeta-Julia Heikkilä tekivät kelpo työtä, mutta jäivät väistämättä sellosolistin varjoon. Ehkä jälkimmäisten työskentelyä leimasi ajoittain varovaisuus, joka varmaankin häviää kokemuksen karttuessa.
Beethovenin kolmannessa sinfoniassa orkesterin puutteet olivat ilmeisimmillään. Oppilasmaisuus kävi ilmi etenkin puhaltajien työskentelyssä, joiden soitto oli paikka paikoin epäpuhdasta ja -tarkkaa. John Storgårds yritti parhaansa mukaan lietsoa meininkiä soittajiin, mikä kuitenkin tuntui johtavan toisten kuuntelun ja dynaamisen vaihtelun vähäisyyteen. Liian usein soitettiin liian kovaa. Sointi oli paikoin karkeaa ja fraseeraus kulmikasta, ja esimerkiksi konserton säestys junnasi välillä paikallaan ilman sitä fraasien eteenpäin suuntaamista, joka tekee klassisen kauden musiikin esityksistä niin eläviä. Sinfonian tempot seilasivat liikaa minun makuuni, enkä päässyt selville, oliko tämä Storgårdsin tarkoitus vai ei.
Minulle on jäänyt mieleen useita Sibelius-Akatemian orkesterin inspiroituneita ja soinniltaan rikkaita konsertteja, ja näitä jään odottamaan myös jatkossa.
Arvio: Sadusta etäännytetty Paholaisen Taika-ampuja jää epäuskottavaksi
Der Freischütz, joka on tavattu suomentaa nimellä Taika-ampuja on Carl-Maria von Weberin ja romanttisen saksalaisen oopperan läpimurtoteos, joka on toiminut esikuvana läpi 1800-luvun saksalaisten säveltäjäsukupolvien, Wagneria myöten. Se oli aikanaan hyvin edistyksellinen, jopa vallankumouksellinen teos – nykytermein moderni. [Lue täältä lisää Freischützin historiasta.]
Sen vuoksi tuntuukin äkkiseltään luontevalta, että Kansallisooppera tekee siitä postmodernin version. Postmodernismillahan tarkoitetaan taidetta, joka hylkää korkeakulttuurin ja viihteen välisen rajan, ei piittaa liioin genrerajoista, matkii, parodioi, leikkii ja yhdistelee; se on tietoista itsestään ja pyrkii ulos perinteisestä kerronnasta rikkomalla, pilkkomalla ja sekoittamalla sen eri elementtejä ja tasoja.
Kansallisoopperan uudelleen suomennettu Freischütz – nyt Paholaisen palkka-ampuja – ei vain ole riittävän postmoderni ollakseen sitä uskottavasti. Tai sitten se aivan vahingossa kampittaa alkuperäisteoksen kerronnan, hylkää sen saksalaisen kansansadun maailman kykenemättä luomaan uskottavasti tarinan draamaa motivoivaa uusiokontekstia.
Satumaailman täytyy uskoa itseensä motivoidakseen henkilöiden väliset jännitteet, draaman eli toiminnan ja loppuratkaisun opettavaisine käänteineen. Kansallisoopperan Palkka-ampujassa böömiläiseen 1600-luvun satumetsään sijoittuva hyvän ja pahan välinen taistelu on siirretty nykyajan Hollywoodiin, paikkaan, jossa yhä uskotaan paholaiseen. Tämän oivaltavan idean ympärille Nilsiän Louhos-areenalta Kansallisoopperaan tuodussa produktiossa on rakennettu uskottavat ja toimivat lavasteet, puvut ja paikoin jopa elokuvalliset näyttämöefektit.
Ongelmaksi muodostuu se, että tämän sinänsä toimivan modernisoinnin päälle on liimattu postmoderni ajatus teatterintekemisestä teatterissa. Tätä tarkoitusta varten oopperaan on tuotu alkuperäisteokseen kuulumaton hahmo, studiojärjestäjä Kuosmanen, joka paukahtelee siellä täällä keskelle Weberin satumaailmaa keskeyttäen toiminnan ja etäännyttäen alkuperäisteoksen jonkinlaiseksi museaaliseksi rekvisiitaksi. Alkuperäisteoksen puheosuuksien draamaa kuljettavaa tehtävää on siirretty Kuosmaselle; näyttelijänsä Martti Suosalon itse kehittelemä Kuosmanen on siis pitkälti vastuussa siitä, motivoituuko teoksen draama vai ei. Vaikka tilanne hieman loppua kohden paranee, on tehtävä lopulta liian vaativa: peli menetetään jo ensimmäisessä näytöksessä, eivätkä Suosalon intermezzomaiset puujalkahuumoripläjäykset tulevissa näyttämökuvanvaihdoissa enää pelasta kuin halvat naurut.
Singspiel-traditiota seuraillen Freischützissä on kohtalaisen runsaasti puheosuuksia. Näyttämöllä puhuminen on oopperassa aina hieman ongelmallista – eikä vähiten siksi, että näyttelijät ovat laulusolisteja eivätkä puheteatterin ammattilaisia – mutta Paholaisen palkka-ampujassa dialogi menee paikoin puskateatterin puolelle. Paremmalla henkilöohjauksella olisi ongelmaa voitu varmasti paikata, ja postmodernin kikkailun sijaan olisi huomiota suonut suunnattavan vanhanaikaisiin hyveisiin.
Produktio ei toki ole aivan vailla ansioita. Böömiläisen satumetsän siirtämisessä Hollywoodin pöllömetsään on monilta osin onnistuttu, orkesteri soittaa kapellimestari Kari Tikan paneutuneessa otteessa huolellisesti ja värikkäästi, ja kuoro laulaa ja liikkuu upeasti. Myös solisteista löytyy pääosin vain hyvää sanottavaa.
Jorma Silvasti painii uskottavasti demoniensa kanssa pirulle hölmöyksissään pikkusormen antavana Maxina, ja on korkeintaan paikoin turhan reppana. Silvastin ääni lepää hienosti, välittää Maxin tunteet ja sieluntilat yleisölle uskottavasti, ja ennen kaikkea tekstistä saa aina selvän. Kirsi Tiihosen Agathe on tarpeeksi dramaattinen ja vakavahenkinen hahmo pitääkseen pintansa ohjauksen epäuskottavan sekoilun keskellä – korkeintaan voi moittia ajoittaista epätasaisuutta laululinjassa ja samasta muotista veistettyjä vokaaleja, jotka tekevät tekstistä paikoin hyvin vaikeaselkoista.
Jouni Kokoran Kaspar on sekä äänellään, että läsnäolollaan napakymppi ulkoisesti vahvana mutta sisältä täysin pirun talutusnuorassa kulkevana pahiksena, joskin Maxin ja Kasparin dialogeissa sorrutaan jo yllä mainittuun ylinäyttelemiseen. Ännchen, Agathen nuori sukulaistyttö, on Sirkka Lampimäen esittämänä sinänsä mainio ylipirteä Hollywood-tipu, mutta Lampimäen korkealle sopraanolle turhan matala rooli – Lampimäki tekee kuitenkin parhaansa. Kaisa Rannan, Mia Heikkisen ja Tiina-Maija Koskelan esittämät kolme morsiusneitoa pelastavat ihastuttavalla terzettollaan naiviuteensa lässähtävän Maxin ja Agathen häiden aattokohtauksen.
Miehetkin selviävät vähintään kunnialla: Olli Tuovisen on sopivan röyhkeä ja pöyhkeä cowboy, ja Marko Nykäsen jykevä päämetsänvartija Kuno ja Raimo Laukan Ottokar täyttävät kumpikin paikkansa. Erityismaininnan ansaitsee Laukka, jonka esiintyminen tässä verraten pienessäkin roolissa on upea hetki; kuulemme Raimo Laukan Heldenbaritonin kalsketta toivottavasti jälleen useammin! Ottokarin korvaaminen elokuvatuottajalla on muuten yksi Paholaisen palkka-ampujan uusioversion onnistuneimmista ratkaisuista. Lopulta myös Martti Suosalon paholainen on upea sekä läsnäolossaan vaikuttava puherooli.
Kaikkiaan Paholaisen palkka-ampujasta jää kuitenkin luu käteen niin yleisölle kuin itse oopperatalollekin. Sana on kiirinyt ja toisessa esityksessä sali tuntui olevan vain puolillaan. Aplodit olivat vaisuja, ja harvoin olen todistanut sellaista, etteivät solistit pääse taputusten kuivuessa kiittämään yleisöä kukin vuorollaan. Se on sääli, sillä produktiossa on paljon hyvääkin. Karua kieltään epäonnistumisen suurimmasta yksittäisestä syystä kertoo se, että valtavan huomion esityksessä vie hahmo, jota alkuperäisteoksessa ei ole. Onnistuakseen omalta osaltaan motivoimaan teoksen draaman tämän hahmon olisi pitänyt olla todella taidokkaasti ja oivaltavasti vuoltu osaksi alkuperäisteosta: Kuosmanen jää kuitenkin vain irralliseksi ja etäännyttäväksi efektiksi. Mikäli paholaisen sätkynukkena studiossa häärivä Kuosmanen olisi paremmin solahtanut draamaan, olisi Suosalon esiintyminen Kansallisoopperan lavalla voinut olla voittoisampikin tapahtuma.