Pääkaupungin musiikkielämä on uskomattoman aktiivista näin kesän lopulla ja yksi näkyvimpiä tapahtumia oli Euroopan jousisoittajien yhdistyksen 54. kansainvälinen kongressi musiikkinumeroineen. Kongressi on viimeksi ollut Helsingissä 2001.
Tapahtumaan liittyi muun muassa sellistien konsertti The Cello FiESta! Beyond generations. Siitä tulikin oikea taidekasvatuksen apoteoosi. Sain kutsun Keski-Helsingin Musiikkiopiston lehtori ja Sibelius-Akatemian sellonsoiton pedagogian opettaja Markus Hallikaiselta. Hän varoitti, että olisi paras tulla ajoissa, sillä voi olla hyvin täyttä. Harvoin olenkaan nähnyt niin runsaasti eri jousien soittajia, heidän opettajiaan ja vanhempiaan Sibelius-Akatemian tiloissa. Sitten vähän hiljeni, kun jäljelle jäivät vain sellistit, mutta sali täyttyi silti. Tapasin ovien avaamista odottaessa Géza Szilvayn, suomalais-unkarilaisen jousipedagogiikan legendaarisen hahmon, sekä säveltäjä Harri Wessmanin.
Tilaisuuden avasivat Erkki Lahesmaa, jousien ainejohtaja ja sellon soiton lehtori Sibelius-Akatemiasta, sekä Markus Hallikainen, joka on epäilemättä yksi etevimpiä nuorten sellonsoiton ohjaajia maassamme. Hän osallistui myös roudaamiseen lavalla, mikä ei ollut mikään pikkujuttu, sillä jokaisessa esityksessä oli eri kokoonpano.
Ensimmäinen ryhmä oli liikuttava 3-6-vuotiaitten suzukihenkinen ryhmä nimeltä Hau, joka esitteli pikkusellojaan sadun avulla. Sitä kertoi Jaakko Kulo ja ohjasi Tiia Ignatius Käpylän musiikkiopistosta, pianistina Säde Erkkilä. Juoni oli jänöjussin seikkailut metsässä ja lopulta paluu kotiin. Tästä se kontakti soittimeen sitten lähtee liikkeelle.
Toinen ryhmä oli jo vähän pidemmällä ja oli kotoisin Itä-Helsingin musiikkiopistosta Anna Hannikaisen johdolla ja pianistina Kaija Hakkila. He olivat ”jo” 5-8-vuotiaita.
Seuraavaksi esiintyi 10-16-vuotiaiden sellistien ryhmä eri opettajilta, ja he soittivat sovituksen Saint-Saënsin Joutsenesta sekä Piazzollan Libertangon.
Edelleen ohjelma jatkui Joonas Pulkkisen johtamalla Sibelius-Akatemian sello-oktetilla, hän on talossa sellon lehtorina. Musiikki oli sovitus Richard WagnerinLohengrinista, Elsan hääkulkueen musiikki, ei kuitenkaan häämarssi. Hämmästelin miten hienosti se sopi juuri selloyhtyeelle eli se oli hyvä valinta.
Seuraavaksi oli ohjelmassa kunnianosoitus Erkki Rautiolle, joka poistui keskuudestamme aivan hiljattain, ja jonka tietenkin kaikki tunsivat, olihan hän paitsi sellonsoiton professori myös Sibelius-Akatemian rehtori.
Hannu Kiiski, hänen oppilaansa, piti lyhyen muistopuheen ja sen jälkeen sello-opettajien yhtye, 12 soittajaa, esittivät Julius Klengelin (1859-1933) Hymnuksen, jota en itse tuntenut mutta joka on kuulema sellistien maailmassa hyvin arvostettu teos.
Tämän jälkeen kuultiin Jean Sibeliuksen tuttu Impromptu, ei pianolla vaan selloilla, sitten uutuutena Eero Heinosen mielenkiintoinen teos Veden alla, ja edelleen erittäin virkistävänä ja hauskana numerona Bizet’n Carmenin alkusoitto. Toreadorin laulu sopi oivasti sellojen käsittelyyn. Lopuksi kuultiin liikuttava Einojuhani Rautavaaran Sydämeni lauluhänen Aleksis Kivi –oopperastaan, aaria joka on alkanut elää omaan elämäänsä miltei kuin kansanlauluna. Kapellimestarina toimi innokkaasti ja musikaalisesti johtanut Kyösti Vesterinen.
Konsertti oli kaiken kaikkiaan yksi näyttö suomalaisesta musiikkikasvatuksesta korkeakoulutasolla. Muistan kun aikoinaan Sibelius-Akatemian kansainvälisessä vertailussa Pariisin konservatorion rehtori ei ymmärtänyt, että korkeakoulussa saattoi olla ylioppilaita nuorempia oppilaita. Sitten hän kyllä oivalsi, kun kerrottiin miksi Suomi oli tuottanut hämmästyttävän määrän nuoria tähtiä kansainvälisille lavoille. Kaikkihan lähtee kuitenkin pienestä alusta ja soittamisen ilosta, joka herää ja herätetään nuorilla jo varhain.
Mikkelin musiikkijuhlat ovat nyt vakiintuneet uusille uomille, jossa kotimainen taide ja esiintyjät, kaikenikäiset, pääsevät kuuluville. Mutta samalla on tietenkin selvää, että vetonaula on Santtu-Matias Rouvali Philharmonia Orchestran kanssa. Toisaalta festivaali näkyy nyt enemmän myös kaupungilla, Stellassa pidetään päivänavauksia ihan Savonlinnan tyyliin. Festivaalin johtajat Markus Tykkyläinen ja Mirva Helske ovat tehneet antaumuksellista työtä koko vuoden ja tuloksista saimme nyt nauttia. Mirva Helske esiintyi nyt myös pianistina yhdessä sopraano Silja Aallon kanssa – ja muun muassa samaan aikaan ajoittuneessa Päämajaseminaarissa, joka toi hetkeksi kaupunkiin Suomen johtavat poliitikot ja asiantuntijat, tapahtuman teemana oli kaikkia kiehtova Turvallisuus. Nyt. Keskeisin tapahtumapaikka on edelleen Mikaelin konserttitalossa, joka mielessäni aina assosioi Washingtonin Kennedy Centeriin, ollaan lammen äärellä ja väliajalla nautitaan Henrik Rajamäen Serviini-firman herkuista. Tämä on kesän huippukohtia!
Kukaan tuskin kykeni seuraamaan kaikkea tarjontaa, lukuisia laulukonsertteja, joissa kuultiin harvinaisuuksia muun muassa naissäveltäjiltä Nadia Boulangerilta, Laura Netzeliltä, Clara Schumannilta, Cecilia Damströmiltä ja tietenkin Helvi Leiviskältä, jonka kuolematon laulu Nouse ole kirkas oli pisteenä i:n päällä. Oli myös erittäin onnistunut idea käynnistää yhteistyö Niklas Pokin Mäntän festivaalin kanssa Nuorten pianoakatemialla ja Vaskiakatemian yhtyeen kanssa, jota johti Petri Komulainen. Taasen latinalaiseen Amerikkaan johdatteli jo 1.8. Tango Buenos Aires -ilta Henrik Sandåsin johdolla Mikkelin jousiorkesterin kanssa.
Tässä voin pohdiskella vain kolmea Philharmonia Orchestran konserttia Santtu-Matias Rouvalin ja Erkki Lasonpalon johdolla. Ensimmäisen illan pääsolistina oli venezuelalainen Gabriela Montero, pianisti ja säveltäjä. Häntä oli mikkeliläinen voinut kuulla radiosta jo edellisenä iltana konsertista Helsingin Musiikkitalossa. Itse olin saanut käyttööni partituurin Monteron Latin Concertoon jo aiemmin ja olin mennyt myös YouTubeen kuulemaan teoksen aiempia esityksiä kymmenen vuoden ajalta. Montero on saavuttanut runsaasti mainetta julkisuudessa, pianokilpailuissa, Barack Obaman virkaanastujaisissa, Nobelin rauhanpalkinto -seremoniassa Oslossa ja työstään ihmisoikeuksien hyväksi. Onko hän siis pianon ’Arja Saijonmaa’ toiselta mantereelta?
Konserton nimi oli Latin eli hän halusi sillä ilmentää koko latinalaista Amerikkaa eikä vain Venezuelaa. Kolmiosainen teos alkoi siis Mambolla tai oikeammin sitä edeltävältä ’minimistisellä’ johdatuksella pianon ylärekisterin avoimilla nooni-intervalleilla, jotka sitten pian täyttyivät hurjasta kuvionnista ja rytmiikasta. Harmoniat: bi- ja polytonaalisia vähän niin kuin Milhaud laittoi Saudades do Brasil –sarjansa Botafogo–osassamuitta mutkitta f- ja fis-mollin päällekkäin (esikuvana tietenkin Stravinskyn Petrushka-sointu: F-duuri ja Fis-duuri yhtäaikaa). Rytmi: latinalaisen Amerikan musiikkia ei voi kuvitella ilman synkopointia, jota on periaatteessa kahta sorttia: brasilialaista, jossa on aksentti vahvalla tahdinosalla – ja kuubalaista sonien synkopointia, jossa aksentit on häivytetty sitomalla sävelet toisiinsa. Etelä-Amerikan musiikin vahvat koordinaatit ovat tietenkin Brasilian Heitor Villa-Lobos, joka edustaa koko mannerta, Argentiinan Alberto Ginastera, modernisti – muistettakoon hänen atonaalinen Cantata para America Magicansa– ja Meksikon Carlos Chávez, atsteekkien taiteen sävelittäjä, sekä Silvestre Revueltas, vallankumouksellinen ja värikäs. Gabriela Montero lunasti paikkansa tässä kentässä.
Konserton hidas osa on noita paikalleen jähmettyneitä, tropiikin raukaisemia cantilenoja niin kuin Villa-Lobosin Bachianasit usein ja tietenkin tässä ilmeisenä esikuvana Ginasteran Danzas argentinasin osa Danza de la mosa donosa. Tämä oli sitä melankoliaa, jota on kutsuttu saudadeksi. Toisaalta tekstuuri läheni usein Prokofjevia. Viimeinen osa oli avoimen folkloristinen fandango, eräänlainen riehakas karnevaalikulkue aivan kuin Albenizin Iberia-sarjan Corpus Christi.
Yleisö innostui Monteron soitosta ja palkittiin kuten jo osattiin odottaakin improvisaatioilla. Tällä alalla hän on hämmästyttävä kyky. Hän pyysi yleisöä rohkeasti laulamaan jonkun tutun melodian lähtökohdaksi. Kuten arvata saattoi, tuli sellaista kuin On rantasi suuri sun autius, Taivas on sininen ja valkoinen ja Finlandiaa. Hän ei ihan kuullut sävelmien alkuja – vaikka lähes koko yleisö lauloi ihailtavasti mukana – joten variointi kohdistui aina sävelmän loppupäähän. Yksi laulu oli On neidolla punapaula kun tanssihin käy. Hauskalla tavalla tutut sävelmät lopulta muuntuivat aivan joksikin muuksi.
Menin tapaamaan Monteroa väliajalla kertoakseni, että Villa-Lobos kirjani ilmestyi nyt portugaliksi São Paulossa ja että Synteesi-lehtemme julkaisi jo 1/1999 teemanumeron Uusi maailma, jossa keskeisenä oli venezuelalainen filosofi, kirjailija ja intellektuelli José Manuel Briceño Guerrero. Hän analysoi sitä, mitä on olla venezuelalainen eli kuulua tuohon ’taka-Eurooppaan’ tai ’uuteen Eurooppaan’, jossa on kolme tasoa: katolisen Espanjan säännöt, valistuksen perintö: vallankumous, demokratia ja niin edelleen sekä villi alkuasukas-elementti. Latinalaisen Amerikan ihmisen ajantaju on toinen: hän voi olla aamulla yhtä, keskipäivällä toista ja illalla kolmatta.
Venezuelan musiikista tunnetaan muutoin Euroopassa Reynaldo Hahn, joka tosin muutti Ranskaan jo kolmivuotiaana joskus 1871. Lisäksi kävin aikanaan kirjeenvaihtoa merkittävän naissäveltäjä Isabel Aretz-Thielen kanssa Caracasiin. Hän oli tiettävästi Villa-Lobosin ainoa sävellysoppilas.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin tähän hyvin sopiva Dvořákin Uuden maailman sinfonia. Muistan, mikä elämys oli kuulla se 10-vuotiaana Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Yliopiston juhlasalissa kapellimestarina tuolloin hyvin suosittu Enrique Jorda.
Dvořák vie meidät Pohjois-Amerikkaan, mutta ei hänen sinfoniansa silti edusta mitään amerikkalaista musiikkia. Arnold Schönberg kirjoitti esseen Why No Great American Music? (teoksessa Style and Idea) ja korosti, että kyllä Dvořákin sinfonia oli tshekkiläinen alusta loppuun. Tämä teos on kuitenkin niin tuttu, että soittajien täytyy syvästi eläytyä siihen ja innostua siihen. Muuten finaalin teeman alkaa toistoineen jo väsyttää. Mutta niin ei käynyt todellakaan! Rouvali on kohottanut orkesterinsa mielestäni aivan uudelle tasolle. Olin kuullut Philharmonia Orchestraa jo Canterburyssa yli kymmenen vuotta sitten, mutta nyt se on paljon paremmassa kunnossa, kiitos Rouvalin johtamisen.
Seuraavana iltana kuultiin Paganinia Lilja Haataisen, tuon fenomenaalisen tähtemme tulkitsemana. Ehdotonta virtuositeettia Paganinin konsertossa, joka aikoinaan käynnisti virtuoosikultin Euroopassa seuraajina Liszt pianossa ja Bottesini kontrabassossa.
Erkki Lasonpalo johti sitten väkevän ekspressiivisesti Sibeliuksen II sinfonian, jossa Sibelius kääntyy jo toiseen suuntaan kansallisesta ikonisuudesta kohti Italian aurinkoa. Kyllä brittiläiset soittajat ymmärtävät Sibeliusta. Ilman sitä ei voi ajatella hänen musiikkinsa esittämistä. Valtava huipentuma kun lopuksi puhkeaa jousien unisonossa D-duuri-teema ja siihen moduloidaan pitkästä d-molli-taitteesta ja sen monotonisuudesta yllättäen. Ei ole mikään sattuma, että teos on D-duurissa, se on sinfonian klassisen perinteen yleisin sävellaji. Mutta tuo siirtymä siihen lopussa on naiivin tehokas. Tawaststjerna sanoi siitä: täytyy olla suuri runoilija uskaltaakseen sanoa, että taivas on sininen.
Kolmas ilta oli Mikkelin pitäjän kirkossa, joka sopii kyllä akustisesti sinfoniamusiikkiin – joskin milloin kyseessä on kuoro joudutaan se sijoittamaan vähän eri puolille salia. Kun luvassa oli 140-päinen kuoro pelkäsin valtavia äänimassoja Sibeliuksen Finlandiassa. Mutta kuoro koostuikin nuorista tytöistä varmaan jostain koulusta, joten vaikutelma oli heleä. Minulla oli ilo istua salissa Santtu-Matias Rouvalin vanhempien vieressä rivillä 5. He ovat muusikkoja, rouva soittanut 40 vuotta Lahden sinfoniassa ja herra klarinettia. Santtu-Matiaksen luontainen musikaalisuus on ehdottoman vangitsevaa, ja hän johtaa soittajiaan hyväsuovasti ja huumorilla. Samaten yleisöä: jo ennen edellisen konsertin ylimääräistä numeroa, Brahmsin unkarilaista tanssia, hän lausui konserttiväelle: ”Älkää sitten alkako taputtaa käsiänne rytmissä, mä menen muuten sekaisin!” Siis ei niin kuin Wienin uudenvuoden konsertissa.
Lopuksi tarjottiin erikoisuus, Saint-Saënsin urkusinfonia, jota en ole koskaan voinut ottaa oikein vakavissani. Mutta menköön nyt, onhan se sentään urkureille yksi harvoja tilaisuuksia päästä soittamaan sinfoniaorkesterin kanssa. Uruissa oli erittäin vakuuttavasti ja hienosti Eerik Ohtamaa. Niin ja koko illan avasi Silja Aalto, jota oli jo kuultu Päämajasymposiossa. Aallolla on upea ääni, joka kantaa suuressa tilassa ja hänellä on ilmeikkyyttä tulkita niin herkkää musiikkia kuin Richard StraussinVier letzte Liederiä.
Sorry: edellä meni konserttien järjestys sekaisin: siis Suomi herää -konsertti Finlandialla oli perjantaina 7.8. ja Haataisen Paganini lauantaina 8.8.!
ICMS 16 (International Congress of Musical Signification 16) -kongressi Sibelius-Akatemiassa 2.-6.6.2026. Jorma Panula workshop with his Academy Orchestra 3.6. klo 14. Students of conducting:Arijus Sereckis, Erno Toikka ja Maxmilian Fagerlund. Johannes Brahms: 4. sinfonia; Jean Sibelius Valse triste (katkelmia). R-talo. Pohjoinen Rautatiekatu, Helsinki.
ICMS16 jatkuu yhä, mutta yksi sen huippukohtia saavutettiin jo, nimittäin Jorma Panulan kansainvälisten oppilaiden vierailu maestron johdolla. Panula ei joutunut aivan outoon kontekstiin, sillä hän vieraili jo kerran Imatralla semiotiikan talvikoulussa parikymmentä vuotta sitten, kun teemana oli kehon kieli. Hänen opetuksistaan silloin jäi mieleen kaksi asiaa: ensinnäkin, jos haluaa päästä huipulle on perustan oltava lavea, kaikkea pitää opiskella ensi alkuun ennen kuin erikoistuu mihinkään. Ja siksi toiseksi neuvo kaikille opettajille: auta – älä häiritse!
Panula workshop saatiin upotettua keskelle kansainvälisten huippututkijoiden kongressia ja täytyy sanoa, että jos puhetta kuulee taukoamatta viikon ajan joka päivä kaksitoista tuntia, on pieni moment musical jotain todella virkistävää. Idean sain tähän viime talven Vuosaaren kirkon konsertista, jossa Panula itse johti Finlandia camerata -orkesteria. Mutta kun ehdotin tällaista vierailua, hän tahtoi kääntää sen pedagogiseksi tapahtumaksi ikioman akatemiansa 20-henkisellä ensemblella. Se sijoitettiin konserttisalin lavalle vasemmalle ja osa yli satapäisestä yleisöstä myös sinne ja loput katsomoon. Näin syntyi tiivis yhteys paitsi opettajan ja oppilaiden sekä orkesterin että myös yleisön välille.
Brahmsin 4. sinfonia sopi tähän tilanteeseen erinomaisesti. Arijus Sereckis, joukon nuorin hämmästytti kyvyllään eläytyä teoksen wieniläiseen atmosfääriin ja sen kaikkiin detaljeihin. Hänen johtamisensa oli jo teknisestikin yllättävän harkittua kadottamatta spontaanisuutta. Maestro Panula joutui melko usein kuitenkin pysäyttämään ja ilmoittamaan: Kun säveltäjä kirjoittaa pianissimo, hän tarkoittaa sitä. Piano, piano! Sinfonian toista osaa sai johtaa Erno Toikka levollisin ja pehmein ottein. Brahmsin sointimaailma ja kontrapunkti välittyivät kaikille. Kolmantena esiintyi reippaasti Maximilian Fagerlund, jolla on taustanaan pianon opinnot ja parhaillaan menossa varusmiesorkesterin johto. Hän sai ryhdikkäästi otteseensa teoksen finaalin. Hän vaati muutamaa paikkaa uudestaan ja uudestaan. Erityisesti staccatojen oli oltava tarpeeksi teräviä, ja polyrytmiikka eri soitinten välillä tarkkaa.
Konsertin huipentuma oli Sibeliuksen Valse triste. Kansainvälinen musiikintutkijayleisö sai nyt kuulla jotain todella autenttista, suomalaisten soittamana ja nuorten johtamana tämä Sibeliuksen kuka ties tunnetuin teos. Kapellimestarit vuorottelivat peräkanaa luovuttaen johtamisen aina taitteen vaihtuessa toiselle. Tässä oli jotain liikuttavaa yhteishenkeä, ja sehän on aina ollut tunnetusti leimallista Panulan orkesterinjohdon akatemialle. Sibelius-Seuran tuki teki tämän esiintymisen kongressille mahdolliseksi.
Martin Malmgrenin jatkotutkintokonsertti Judiska sånger 28.5.2026 klo 19.00 Musiikkitalo, Organo-Sali
Malmgren on tehnyt uraauurtavaa työtä ruotsalaisen säveltäjän Moses Pergamentin (Helsinki 1893-1977) tuotannon tunnetuksi tekemisessä myös tämän entisessä kotimaassaan Suomessa (ennen emigroitumista Ruotsiin 1915). Tähän Malmgrenin aktiviteettiin on kuulunut lukuisia konsertteja Helsingissä, Pergamentin tuotannon sovituksia, levytyksiä ja seminaareja. On löytynyt todella merkittävä säveltäjä 1900-luvun musiikin eurooppalaiseen paradigmaan. Ruotsissa Pergament kohosi hitaasti arvostettuun asemaan muun muassa musiikkiarvostelijana, mutta hän sai kokea myös ylenkatsontaa ja antisemitismiä näennäisen kohteliaisuuden takaa. Ei voi kuin leikitellä ajatuksella, miten Pergamentille olisi käynyt jos hän olisikin palannut Suomeen maamme itsenäistyttyä. Olisiko hänen modernismiaan ja omintakeista juutalaisesta perinteestä osittain syntynyttä tuotantoaan ymmärretty paremmin täällä?
Konsertin johdannoksi ja opastukseksi Malmgren oli kirjoittanut tekstin, joka perustui hänen tutkimustyöhönsä koskien Pergamenttia, hänen elämäänsä, sukutaustaansa ja vaiheitaan muun muassa Pariisissa sekä lukuisia taiteilijakontakteja. Onpa hänen arkistossaan jopa kiitoskirje Reynaldo Hahnilta Pergamentin viulusonaatin johdosta. Tältä oli tilattu baletti Djagilevin seurueelle, joka tosin esitettiin vasta 1928 Tukholmassa. Tiedetään, että Pergament suunnitteli kirjoittavansa juutalaisten ”Nibelungen Ringin” Wagnerin jalanjäljissä, mutta että suunnitelma jäi toteutumatta. Tämä oli vahinko, sillä sen perusteella, mitä on saanut kuulla hänen orkesteritekniikastaan, hän olisi kyennyt siihen.
Oli siis sangen tarpeellista saada taustatietoja tästä konsertista, joskin suoraan sanoen ehdin lukea ne vasta konsertin jälkeen. Näin ollen kuuntelin konserttia puhtaasti ”musiikkina” ja sen perusteella, mitä sai tietää paikan päällä laulujen sanojen kautta ja aiemmasta tuntemuksesta esimerkiksi juutalaisen musiikin ydinmelodiasta Kol Nidrestä. Sitähän myös Arnold Schönberg käytti teoksessaan Ein überlebener aus Warschau ja Max Bruch laati sovituksen sellolle ja pianolle, joka hiljattain kuultiin sello-orkesteri-versiona Helsingissä Jorma Panulan johdolla (tosin Pergament ei arvostanut Bruchin sovitusta, Malmgren kertoi).
Konsertti muodosti tiiviin, huolellisesti harkitun ja balansoidun taiteellisen kokonaisuuden, joka koostui viulu/piano-kappaleista ja lauluista pianon säestyksellä. Lauluosuuksia esittivät Pergamentin tyylin erinomaisesti omaksuneet Tuuli Lindeberg – jonka eräitä aiempia tulkintoja näistä lauluista olin jo aiemmin kuullut – ja Olga Heikkilä. Yhteistyö heidän ja pianistin välillä oli aivan saumatonta muun muassa rytmisesti, mikä ei ole aina helppoa laulajien kanssa. Lindeberg ja Heikkilä tulkitsivat myös runotekstejä eläytyvästi ja oikeassa ilmapiirissä. Kiehtovan intertekstuaalisia elementtejä oli laulussa Drömmen om Samoa (1920), joka perustui maalaukseen. Tuli mieleen, miten puolestaan Birger Carlstedt muunsi Debussyn Cathedraleengloutien kubistiseksi maalaukseksi.
Konsertin keskiössä olivat kuitenkin viuluteokset ja erityisesti viulusonaattivuosilta 1918-1920. Toivottavasti tämä erittäin taidokas ja ajan henkeä heijasteleva teos löytää nyt tiensä viulistien vakiorepertuaariin, jollei muuten niin jonkun César Franckin viulusonaatin modernistisena muunnoksena. Musiikissa oli paljon ranskalaissävyä Ravelilta ja Faurélta mutta myös Stravinsky-vaikutteita. Scherzo toi hiukan mieleen Sindingin pianokvinteton vastaavan osan leikittelevän sävyn. Yleensä Pergamentin temperamentti on räjähtävää laatua, musiikki kohoaa yllättäen dramaattisiin purkauksiin, mutta pitkää ”lineaarista kontrapunktiakin” toki on.
Tähän hetkittäin oikulliseen tyyliin on Malmgren perehtynyt ja osaa noudattaa sen omaa kielioppia uskollisesti. Pianistiselta kannalta tämä tarkoittaa valmiutta vaihtaa otetta mietteliäästä hiljaisesta tekstuurista, tiettyjen sointujen symboliikasta dramaattisiin äkillisiin huipennuksiin, nopeaan kuviointiin, reagointiin laulutekstin sävyn vaihdoksiin. Tämä musiikki vaatii erittäin monipuolista tekniikkaa ja pianon käsittelyä vakuuttaakseen kuulijan. Malmgrenilla on kaikki nämä kvaliteetit. Hän ymmärtää myös Pergamentin erityistä ironiaa ja huumoria. Mutta toki valtaosin ilme on vakavaa, seriöösiä. Chanson triste jo kertoo, mistä on kysymys. Sebastian Silén oli tässä myötäsyntyinen tulkki Malmgrenin rinnalla. Kun häntä on aiemmin kuultu yleensä hilpeän skandinaavisen, usein pelimannihenkisen musiikin esittäjänä, oli todettava, etten ollut koskaan vielä nähnyt ja kuullut häntä näin vakavana.
Kaiken kaikkiaan konsertti ei ollut vain kaikin puolin doktoraalista tasoa vaan myös merkittävä tapahtuma Helsingin musiikkielämässä. Jää vain odottamaan Pergament-levyprojektien jatkumista.
Viulun kevät -sarjan luentokonsertti Helsingin yliopiston Kielikeskuksen Musiikkisalissa 5.5.2026 klo 16. Sebastian Silén, viulu ja Satu Elijärvi, piano
Käsite ’pohjoinen musiikki’ on kyllä sinänsä ongelmallinen. Tarkoittaako se Pohjolan musiikkia, skandinaavista musiikkia, pohjoismaista musiikkia, vai mitä? Carl Dahlhaus on korostanut, että Euroopan musiikin kaksi suurta ’sfääriä’ ovat saksalainen eli soitinmusiikin piiri ja italialainen eli vokaalimusiikin kukoistus.
Pohjoinen säveltaide jää tämän ulkopuolelle, sillä kuten muuan toinen germaaninen auktoritteetti Eggebrecht totesi kirjassaan Musikgeschichte im Abendland, ’alles andere verbleibt am Rande’, kaikki muu jää reunalle. Kungliga Musikakademien julkaisi 1998 kirjan Musik i Norden, jossa tähdennetään, ettei ’nordisk musik’ ole sama kuin eri pohjoismaiden kansalliset musiikit, siis Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen säveltaide. Kyseisen antologian toimittajat ovat tosin ruotsalaisia, joiden lausuntoa motivoi se, että heillä ei ole tuota yhtä suurta nimeä kuten Nielsen, Grieg tai Sibelius. Emme Suomessa paljoa tunne muuta pohjoismaista musiikkia… mutta sitä oli nyt ansiokkaasti koonnut Sebastian Silén tähän konserttiinsa.
Hiljattain pidettiin Ritarihuoneella Martin Malmgrenin järjestämä Moses Pergament ’symposium’ johon oli kutsuttu Svenska Dagbladetin musiikkiarvostelija Ålen. Kun sanoin hänelle, että meidän pitäisi varmaan matkustaa Tukholmaan kuulemaan ruotsalaista musiikkia, Stenhammaria, Alfvenia, Peterson-Bergeriä ja niin edelleen, hän vastasi: ”Turha toivo, ei ne soita meillä muuta kuin Sibeliusta.”
Silén käytti matinean runkona Mikko Heiniön luokittelua suomalaisuuden piirteistä musiikissa, joita olivat kansanmusiikin lainaukset, modaaliset asteikot, Klangfläche, staattiset harmoniat, melankolisuus, sibeliaaninen tyyli ja niin edelleen. Silén viittasi puheessaan myös ruotsalaiseen aukoriteettiin Gunnar Wennerbergiin, joka korosti pohjoismaisen musiikin laulelmallisuutta, tietenkin Bellman esikuvana. Mutta ruotsin kielen käyttöä ei voi pitää yhteispohjoismaisena piirteenä, sehän sulkisi Suomen pois suuressa määrin.
Silén oli tehnyt varsinaisia löytöjä pohjoiseen repertuaariinsa kuten tanskalaisen Fini Henriquesin, jota ei juuri koskaan kuule Suomessa. Ja kuitenkin hän oli Sibeliuksen lähimpiä ystäviä tämän Berliinin aikana 1887-1889. Aivan oikein: Erik Tawatstjerna vanhempi sanoo hänestä: ”Henriques, boheemi boheemien joukossa oli arvostettu kamarimusiikin soittaja” (s. 166) ja lainaten Sibeliuksen kirjettä kotiväelle: ”Muuan tanskalainen säveltäjä Fini Henriques on lähin ystäväni täällä. Loistava lahjakkuus ja reilu poika.” (s. 172, Tawaststjerna: Sibelius I).
Saatiin kuulla muun muassa Wiegenlied ja humoristinen Hyttystanssi, vastine Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennolle. Sibeliukselta Silén oli valinnut Romanssin op. 78 jonka hän tulkitsi erityisen ilmeikkäästi. Hän esitti myös vähemmän tunnetun Impromptun samasta opuksesta. Siinä kuultiin noita staattisia sointukulkuja. Taas luonto on kategoria, johon usein viitataan Sibeliuksen kohdalla. Hänellä on teos Auf der Heide (Nummella) op. 115. Sen ohjelmana on Florestan, joka kävelee sitten metsään tätä liikettä imitoivalla liikkeellä. Henriquesin soittoa on säilynyt levyllä vuodelta 1936. Sitä ei saatu kuulla, mutta sille karakteristisia glissandoja Silén matki oivallisesti. Glissando ei ole meidän aikanamme enää ’sallittu’ tyylikeino, ja jos 11:stä intervallista 9 on glissandoja kuulostaisi se meidän korviimme humoristiselta.
Christian Sindingiltä Silén oli valinnut sävellyksen Abendstimmung op. 120. Siinä oli tyypillisesti värikäs pianotekstuuri, jota Elijärvi tulkitsi hienostuneesti ja varmaotteisesti. Sindingin melodinen kyky on siinäkin ilmeinen. Hän on lähellä Wagneria ja Straussia, mutta hänen tyylinsä on Tawaststjernan mielestä ’eklektistä´ (en ole samaa mieltä). Berliinin pohjoismaisille taiteilijakavereille Sinding oli auktoriteetti eikä Sibeliuksen Pianokvintettoa voisi kuvitella ilman Sindingin vastaavaa teosta, jonka Busoni soitti tuolloin Leipzigissä ennen Sibeliuksen kvintettoa. Sinding oli pianisti ja sen kuulee hänen teoksissaan aina Waldesrauschenia myöten.
Viimeiseksi teokseksi Silén oli valinnut Sibeliuksen niinikään viimeisen sävellyksen op. 116. Siinä ilmenevät tiivistettyinä kaikki hänen perusaiheensa ja tyylinsä, mutta erityisesti viimeisen osan kirkastunutta ilmettä Silén piti profeetallisena viittauksen tulevaan. Vahinko, ettei sitä tullutkaan, vaan seurauksena oli 30 vuoden hiljaisuus.
Mutta ei se ollutkaan viimeinen, kuten Heikki Klemetti olisi sanonut, vaan ’ylimääräisenä’ palattiin Henriquesiin ja tämän virtuoosiseen Paholaistanssiin. Näin Silén saattoi tuoda esiin tämänkin puolen runsaista viulistin lahjoistaan. Yhteistyö Elijärven kanssa oli hioutunut täysin saumattomaksi. Pianisti sai myös esiin pianon väripaletista monia valöörejä, säteileviä kuvioita ja rytmikkäitä tekstuureja. Hän valmistaa tohtorintutkintoa Lisztin Années de Pélérinagesta ja Schumannista.
Taas Silénin soiton suuri ansio on se, että hän hallitsee ikään kuin monia eri tekniikkoja, ja otteita soitossaan aina pelimannimusiikista romanttiseen tunteellisuuteen, joskin hänen mielestään Sibelius on siinä suhteessa pidättyväinen ja katsoo asioita ikään kuin etäältä (vaikka ei sen puoleen, ero Sindingiin on aivan ilmeinen, sellaiseen paatokseen kuin Sibeliuksen kvinteton keskiosassa Sinding ei yllä; ehkä se onkin finnougrinen piirre, jota on vaikeampi liittää pohjoismaisuuteen). On myös harvinaista, että muusikko esittää aivan luontevasti vaativan soiton keskellä älykkäitä kommentteja musiikista. Tässä Silén on aivan omaa luokkaansa.
Nyt kun Viulun kevät sarja päättyi, yleisö jo kysyi, mitä jatkossa? Sitä emme vielä tiedä, mutta olisiko se ehkä ”Sellon syksy”?
