YS 18.4.2026. Kuva © E. Tarasti.
YS:n 100-vuotisjuhlakonsertti lauantaina 18.4.2026 klo 16 Helsingin Musiikkitalossa. Ylioppilaskunnan soittajat. Kapellimestarit: Aku Sorensen, Petri Sakari ja Mikk Murdvee; viulu: John Storgårds. Kalevi Aho: Fanfaari YS:lle; Elisar Riddelin: Taivaannaula (kantaesitys), Lotta Wennäkoski: Het waait; Ernst Mielck:Konserttikappale viululle ja orkesterille op.8; Jean Sibelius: Sinfonia nro 1 e-molli, op. 39; Jean Sibelius: Finlandia.
YS päätti juhlia satavuotista taivaltaan Musiikkitalossa aivan järkeenkäyvistä syistä. Eli yleisömäärä ei olisi mitenkään mahtunut yliopiston päärakennuksen juhlasaliin, ja siksi toiseksi soittajat halusivat kokea tämän salin erityisen orkesterille suosiollisen akustiikan. Silti ei voi liikutuksetta ajatella niitä lukemattomia kertoja, kun YS soitti vielä yliopistolla. Onhan siinä valtava perinne takana yltäen Paciukseen saakka – ei, vielä kauemmas Turun Soitannolliseen Seuraan, jota tutki aikoinaan muun muassa Einari Marvia. Yliopiston salissa kuulijat pääsivät myös läheisempään kontaktiin soittajien kanssa, jokainen voi sieltä tunnistaa kaverinsa ja itse aina musiikkitieteen opiskelijat sikäli kuin heitä oli joukossa. Nyt saatoin vain kirjoittaa HYMSin adressiin YS:lle: Yliopistomme musiikkielämän kulmakivi ja kruunu! Liioittelematta ihanaa, että olette olemassa, kun musiikki sinänsä on ajettu alas Helsingin yliopistossa. Näitä nyt ei kannattanut surra kun sangen laaja orkesteri valui lavalle, naispuoliset soittajat värikkäissä iltapuvuissa muodostaen hauskan akateemisen tilkkutäkin.
Ohjelmisto oli koottu perinteitä noudattaen, vanhoja ja uusia YS:n suosimia säveltäjiä. Kalevi Aho kertoi väliajalla säveltäneensä fanfaarinsa jo ajat sitten, mutta sen täyteläiset ja dissonoivuudessaankin korviin sointuvat harmoniat kuulostivat aivan tuoreilta.
Elias Riddelin oli minulle uusi säveltäjätuttavuus – ja sanottakoon tässä se jo aiemmin lausumani tosiasia: nykymusiikissa on parasta, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi on tulossa. Se juuri on sitä avantgardea, jota todistettavasti jo Mozartkin edusti.
Tällä kertaa käsiohjelmassa oli uusien säveltäjien ajatuksia ja o hjelmia teoksistaan, mutta ne jäivät lukematta hämärässä salissa, koska ne oli painettu tummalle alustalle ja harmaalla präntillä. Mutta ei se mitään, on hyvä kuulla musiikki sellaisenaan ilman mitään opastusta. Itse asiassa käyäntöni on uuden musiikin suhteen, että kirjoitan itse paperille teoksen kuluessa oman ohjelmani tiivistettynä ja sitten – jos kirjoitan arviotani – saan siitä vaikutelmani tuoreltaan. Usein käy niin, että kun sitten vertaan niitä säveltäjien ’kantaaottaviin ohjelmiin’, ei niillä ole mitään tekemistä keskenään.
Riddelinin täyttä orkesteria hyödyntäneessä teoksessa kantava periaate oli alkuvoimainen, hieman eksoottinen rytmi lyömäsoittimilla. Orkesterissa oli eri kerrostumia, välillä kuultiin hymniä, musiikki oli rituaalinkaltaista, siitä jäi eräänlainen valitus jäljelle. Itsepintainen mutta mukaansatempaava rytmi säilyi läpi teoksen rauhoittuakseen kuitenkin lopussa motiivien katkelmiin, oktaavi-intervalli päällimmäisenä ja eräänlaisena melodian muodostajana. Vasta väliajalla luin käsiohjelmasta, että teos kuvasi kauhua ja sekasortoa pommien pudotessa taivaalta. Eli tämä olikin eräänlainen ’droonisinfonia’. Säveltäjä kertoi, että lopun fragmentit olivat peräisin karjalaisesta itkulaulusta (muuten hieno viittaus väliajan jälkeen kuultuun Sibeliuksen 1. sinfoniaan, jonka alun klarinettisoolo oli Ilmari Krohnin mielestä eräänlainen itkuvirsi). Pelottavasta ohjelmastaan huolimatta sävellys oli värikkyydessään puhutteleva. Tämä oli teoksen kantaesitys.
Seuraavaksi kuultiin toinen esimerkki nykymusiikista, kylläkin jo aiemmin sävelletty, Lotta Wennäkosken Het waait, vuodelta 1999; se otsake on hollantia ja tarkoittaa ’tuulee’. Mitä siinä tapahtui? Luen muistiinpanoistani: huokauksia. kuiskauksia, pyrähdyksiä, suhinaa, joskus kimeä oktaavi puhaltimilla; musiikki on – sanoisin semioottisesti – ’ei¨-aktoriaalista’: ei ole rytmis-metristä struktuuria, glissandoja, on ei-artikuloituja sävelkulkuja, jotka kuitenkin pyrkivät kohoamaan – kohti melodiaa? Klarinetti tulee esiin, musiikki jäsentyy eli segmentoituu aaltomaisesti, volyymi kasvaa. Puhaltimien alakulo? Lopulta kirjoitan: arvoituksellinen??
Mieleeni tulee samalla edellisenä iltana TV:stä näkemäni dokumentti ”Kandinsky ja äänten värit”, jossa seurataan hänen kehitystään kohti täysin abstraktia non-figurativisuutta. Kaikki esittävyys unohdetaan… ja niin tuntuu olevan tässä Wennäkosken teoksessakin, se on kuin suora hyppäys Kandinskyn viimeiseen vaiheeseen Pariisissa.
Ja taas väliajalla perehdyn säveltäjän ajatuksiin: ahaa, tämä kuvaakin luontoa ja erilaisia tuulenpuuskia. Tällainen metafora voi olla tarpeen joillekin kuulijoille, mutta ei itselleni. Kuulin sen vain suoraan tuollaisena kuin kerroin.
Ernst Mielckiä (1877-1899) on syytä muistaa, tätä huippulahjakasta surullista Kurzleben-kohtaloa, joka tuo mieleen toisen vastaavan säveltäjän Heikki Suolahden. Mielck pääsi varhain Berliiniin opiskelemaan pianonsoittoa ja sitten sävellystä Max Bruchilla, jolla oli hänestä mitä positiivisin käsitys. Teos on luonteltaan tanssillinen ja hetkittäin virtuoosinen ja konsertoiva viulistin kannalta; sen osuuden tulkitsi suvereenisti John Storgårds, yksi YS:n entisiä johtajia (heitä näkyi toki muitakin väliajalla Tuomas Rousista Alf Nybohon). Teoksen perussävy on kuitekin hento melodisuus, jossa on välillä ilmeikkäitä harmonioita. Loppunousu fortissimoon on tehokas.
Väliajan jälkeen, jolloin sai tavata runsaasti entisiä YS-läisiä, jotka jo valmistautuivat illan juhliin, kuultiin Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia. Se sopii tietnkin tälle orkesterille aivan erityisesti ja samoin sen nuorekkaalle kapellimestarille Aku Sorensenille. Mielestäni hän oli huomattavasti kypsynyt sinfonian kokonaismuodon käsittelyssä. Erityisesti originaalia olivat hitaahkot tempot ja selvät tauot sekä korostetusti esiintuodut lyhyiden välikkeiden kehittelevät ideat, joissa paljastuu jo säveltäjän radikaalimpi puoli. Lopussa kohoava hymni oli sangen liikuttava lukuisan jousiston sointina; aivan finaalissa korostettiin monumentaalisutta eikä liikaa kiirehditty traagiseen peripetiaan.
Toki orkesterin sooloryhmätkin pääsivät oikeuksiinsa: puupuhaltajien fugeeraavat jaksot olivat rytmisesti erittäin tarkkoja, samoin harppu tuli esiin oikealla tavalla. Ensiosassa on yksi kohta, jossa hillitsisin ehkä muuten rajua menoa: se on tuo jousien huokaava aihe, topos Empfindsamkeit kesken kaiken; tietenkään ei koko orkesteria voi ykskaks hidastaa, mutta pieni Lutfpause saisi jo aikaan tuon aidon wieniläisen Liebelei-sävyn (tarkoitan partituurin kohtaa, jota Tawaststjerna kutsuu ’sensuelliksi, ks. E.Tawaststjerna: Sibelius II, 1967, 147). Leif Segerstam oivalsi sen.
Kaiken kaikkiaan teos ja sen esitys sopivat erinomaisesti juuri tähän tilaisuuteen. Mutta loppuhuipentumana oli tietenkin Sibeliuksen Finlandia, jonka johti Mikk Murdvee hyvin innostuneesti ja värikkäästi. Lavalle tuotiin sitä ennen lisää nuottitelineitä: aiotaanko esittää jotain lausuntaa? Ei vaan nyt orkesteria täydensivät ’vanhat’ YS-läiset, mikä on sekin traditio. Näin orkesterin teho oli maksimissaan.
En myöskään usko, että kovin monella maailman yliopistolla on tällainen täysin professionelliin soittoon yltävä orkesteri (paitsi ehkä Indianan Bloomingtonissa, jonka oppilasorkesterissa Jaakko ja Pekka Kuusisto aikoinaan soittivat). Ja kun näkee, miten tämä perinne innostaa yhä nuoria soittajia, voi olla varma, että se jatkuu. Sitä vakuutti myös Aku Sorensen käsiohjelman esipuheessaan. Traditio ei ole hutilointia, kuten Gustav Mahler tohti väittää (Tradition ist Schlamperei), vaan juuri tällaisena kuin sen koki YS:n soitossa, se on musiikin aidosti elävä voimavara.
– Eero Tarasti