Kohu. KLANG-sarjan konsertti Helsingin Musiikkitalon Camerata-salissa maanantaina 3.10.2011 klo 18.00
Uusinta-kamariyhtye:
Lauri Toivio, huilu
Anni Haapaniemi, oboe
Kimmo Leppälä, klarinetti
Mikko-Pekka Svala, fagotti
Emil Holmström, piano
Maria Puusaari, viulu
Teija Kivinen, viulu
Max Savikangas, alttoviulu
Markus Hohti, sello
Elina Jukola, kapellimestari
Ohjelma:
Kimmo Kuokkala: Kirvis
Salvatore Sciarrino: Tre duetti con l’eco
Simon Steen-Andersen: On and Off and To and Fro
Salvatore Sciarrino: Tre notturni brillanti
Kimmo Kuokkala: Uinuvat – post-apokalyptinen trio (kantaesitys)
Uusinta-kamariorkesteri tarjosi maanantai-iltana Helsingin Musiikkitalon Klang-nykymusiikkisarjan toisen konsertin, jonka otsikkona oli hieman provokatiivisesti Kohu. Otsikko ei aivan vastannut konsertin todellisuutta: varsinaista sensaationhakuisuutta tai yleisön ärsyttämistä ei illan aikana kuultu lainkaan, kiinnostavia ja tarkoin mietittyjä sointitutkielmia sitäkin enemmän. Konsertin kolmen säveltäjän teoksia yhdisti siis äänitaiteen omainen kirjoitustapa, paneutuminen erikoissoittotekniikoihin ja musiikin sointiin. Uusinnan loistavat esitykset antoivat erinomaiset mahdollisuudet tarkastella kappaleiden samankaltaisuuksia ja eroja.
Tanskalaisen Simon Steen-Andersenin (s. 1976) On and Off and To and Fro (2008) klarinetille, vibrafonille, sellolle ja kolmelle megafonille alkoi melko tavanomaisena sointikenttämäisenä triomusiikkina, jossa megafoneilla oli passiivinen, muita soittimia vahvistava rooli. Vähitellen megafonien esiin tuomat hälyäänet valtasivat entistä enemmän alaa, jolloin teoksessa lopulta oli kuusi tasaveroista esittäjää. Sointitapahtumiltaan musiikki olisi ajoittain voinut olla vielä profiloidumpaa ja ainutkertaisempaa, mutta kappaleen muoto ja rakenne kantoivat erinomaisesti alusta loppuun. Vaikka megafonien läsnäolo toi esitykseen tietyn koreografisen juonteen, ei teatterin rooli millään tavoin ollut keskeinen, vaan teos vakuutti nimenomaan musiikillis-äänellisillä ideoillaan.
Salvatore Sciarrino (s. 1947) on jo klassikoksi muodostunut italialaissäveltäjä, jonka musiikkia ovat leimanneet äärimmäinen virtuoosisuus, soinnilliset kokeilut sekä tunnelmien transsendentaalinen hartaus. Sciarrinon uudehko teos Tre duetti con l’eco (2006) huilulle, fagotille ja alttoviululle oli kolmen erityyppisen osan muodostama sarja, joka kokonaisuutena ei aivan lähtenyt lentoon. Soinniltaan kappale alkoi yllättävän tavanomaisissa merkeissä; myöhemmin tosin kuultiin myös hälyjä sekä ilmavan hauraita sävyjä. Sen sijaan sooloalttoviuluteos Tre notturni brillanti (1974–1975) tarjosi huiluäänten, tremoloiden ja glissandojen pyörryttävän nopeaa ja kepeää leikkiä, jonka painovoimaton virtuoosisuus tuntui kohoavan transsendentaalisiin ulottuvuuksiin. Max Savikangas esitti suunnattoman vaativan teoksen suvereenin taiturillisesti ja intensiivisesti.
Kimmo Kuokkala (s. 1973) näyttää säveltäjänurallaan jo varhain suuntautuneen äänen ulottuvuuksien tutkiskeluun. Jousikvartettiteoksessa Kirvis (2002) vuorottelivat rankan hälyiset ja autuaan kirkkaat soinnit. Musiikin tilanteet oli kuunneltu ja muotoiltu tarkoin; valtaosin hidas teos oli yleistunnelmaltaan harras. Uusinta-kvartetti esitti teoksen viimeistellysti ja keskittyneesti; myös hälymusiikin parissa tämä yhtye on nykyisin täysin kotonaan.
Konsertin kantaesityksenä kuultiin Kuokkalan uusi teos, lähes 20-minuuttinen Uinuvat – post-apokalyptinen trio (2009–2010) oboelle, sellolle ja pianolle. Myös tässä kappaleessa Kuokkala oli keskittynyt herkkien, viimeisteltyjen ja tunnelmaltaan hartaiden sointien rakenteluun. Dynamiikaltaan teoksen äänimaisemat olivat hauraita; kunnon fortea ei koko kappaleen aikana kuultu kertaakaan. Musiikin tilanteet olivat pitkäkestoisia, monoliittisia ja jopa minimalistia, mikä antoi kokonaisuudelle ritualistisen ilmeen. Teoksen ideat ja keinovarat oli rajattu tarkkaan; esimerkiksi oboe soitti alusta loppuun lähes yksinomaan pitkiä korkeita ääniä. On ehkä yliampuvaa pohtia Kuokkalan musiikin hengellisiä ulottuvuuksia, mutta mystikko hän säveltäjänä ilman muuta on – sanan parhaassa merkityksessä. Anni Haapaniemen, Emil Holmströmin ja Markus Hohdin esitys välitti upeasti kappaleen arvoituksellisen luonteen.