Suomalaisille ja suomalaisissa musiikkioppilaitoksissa opiskeleville tarkoitettu Ilmari Hannikainen -pianokilpailu päättyi eilen. Sen voitti tanskalainen 25-vuotias Emil Jensen. Toiseksi tuli Satu Paavola ja kolmanneksi Väinö Jalkanen. Kaikki kolme opiskelevat Sibelius-Akatemiassa.
Episodeja erään professorin elämästä, osa 7
21.-27.9. La Corunan – tai kuten sanotaan galitsiaksia A Corunan semiotiikan maailmankongressi, kaikkiaan kymmenes. Suuri tapahtuma ja tärkeä koska olen ollut IASS:n presidenttinä jo vuodesta 2004 eli Lyonin maailmankongressista lähtien ja järjestänyt yhdessä kaikkien suomalaiskollegoitteni kanssa 9. maailmankongressin Helsingissä ja Imatralla 2007. Se oli suuri tapahtuma mutta hassua ettei suomalainen media siihen juuri lainkaan reagoinut – vaikka semiotiikka tutkii juuri kommunikaatiota. Sitäkin enemmän raportteja ulkomailta. Nyt oli espanjalaisten vuoro – myös parantaa mainettaan sillä kongressi Barcelonassa 1988 oli lähinnä katastrofaalinen. La Corunan isäntänä toimi José Maria Paz Gago, maailmanjärjestömme secretary general; olin käynyt jo paria vuotta aiemmin la Corunassa ja naapurikaupungiessa Vigossa ja Santiago de Compostelassa tapaamassa alueen johtajia pormestareita, minitereitä ja kuvernöööreja rahan keruussa, jolloin luvattiin paljon. Siellä sanottiin, että Vigo työskentelee, Santiago Compostela, opiskelee – ja A Coruna huvittelee…Mutta välissä iski talouskriisi ja lopulta kongressi toteutui, ei upeassa kulttuuripalatsissa meren äärellä satamassa, vaan kampuksella kaupungin ulkopuolella. Mutta kaikki toimi silti. Joskin useimpiin kahden tunnin sektioihin oli pantu 20 puhujaa, jolloin yhdelle jäi aikaa n. 5 minuuttia! Ruokana oli kuulemma kerran campuksen kahviossa kaluttavia sianluita. Kongressissa oli toki myös laaja musiikkisektio ja oma plenaarini koski, pyynnöstä, nimenomaan musiikkia viestintänä ja lisäksi Eilalla oli tematiikkaan Communication of culture/Culture of communication liitttyvä pianoresitaali, Mozartia, Chopinia, Lisztia Sibeliusta ja muuta suomalaista. Muukin musiikkianti oli kiintoisaa, kuten zarzuela- ja oopperailta hyvin erikoisessa, suorastaan pohjoista tyyliä muistuttavassa kallioon kaiverretussa konserttisalissa kaupungilla. Mukana kongressissa oli runsaasti suomalaisia tutkijoita.
Mutta kongressin mieliinpainuvia hahmoja oli yksi sen plenaaripuhujista kirjailija Salman Rushdie. Moni oli ennakkoon hieman ihmetellyt mitä tämä maailmankuulu brittiläisintialainen kirjailija teki semiootikkojen kongressissa, mutta kun kuuli hänen henkevän ja syvällisen puheensa, täynnä yleisinhimillistä pohdintaa, oli selvää että valinta oli täysosuma. Mitä Rushdie siis sanoi (yritän rekonstruoida kalenterini pikamuistiinpanoista.
”Elämä ei ole tavallista eikä normaalia. Perhe on kuitenkin sen keskiössä. Opiskelin historiaa enkä kirjallisuutta. Tutkin miten suuret tapahtumat suhteutuvat perheen elämään. Ei pitäisi tutkia historiaa ellei voi kuulla mitä ihmiset puhuvat. Jos haluat olla olemassa Bombayssa, on puhuttava enemmän kuin yhtä kieltä, englantia, jopa yhtä aikaa, se rohkaisi minua leikkimään kielellä. Jos haluat olla kirjailija täytyy silti kirjoittaa yhdellä kielellä mutta panna englanti soimaan kuin se olisi oma kieleni. Kun vaihtaa kieltä vaihtaa oman itsensä samalla. Romaanilla on aika ja paikka. Jos romaani on liian … sitä on tuskin aloitettu. Miten epätodelllinen paljasta todellisen. Pystyin kirjoittamaan romaanini Bombaysta koska tunsin koko tuon maailman. Realistinen intentio: paljastaa todellisuus …jopa Gabriel Marquez vaikuttaa fantastiselta. Ihmisen suhde historiaan: voimmeko muokata maailmaa vai olemmeko vankeja sen sisällä? Romaani on tätä ajatusta vastaan: on olemassa globaali ymmärrys siitä, mikä on mielekästä. Romaani koskee aina erityistä. Romaanikirjailijan versio totuudesta hylkää aina virallisen totuuden. Muistan että tämä tapahtui. Kuilu julkisen elämän ja yksityisen elämän välillä on supistunut. Ihmiset jotka muovaavat elämääsi ovat ympärilläsi, tämä voi muuttua. Asiat ovat jotka ovat elämämme ulkopuolella, kuinka ne selitetään, siinä on taideteoksen rooli. Miksi tuosta ihmisestä tuli väkivaltainen, tuosta ei? Vaikka kyseessä olivat samat olosuhteet. Siis kyseessä on luonne, ja valinta on tärkeä.” Rushdien puhe A Corunassa ja myös oma avausesitelmäni on nähtävillä netissä (ks Google: Eero Tarasti La Coruna 2009; ja ks. myös Salman Rushdie speech september 2009).
Tapasimme Rushdien vielä yksityisesti erään galitsialaisen mesenaatin kotona kaupungin ulkopuolella, jossa mm Eila soitti Sibeliusta; jos on brittiläinen kasvatus niin yleensä pitää Sibeliuksesta.
14.9. Jousikvarteton historia alkoi Arkadia- kvartetin konsertilla Yliopiston juhlasalissa. Yleisömenestys oli hyvä 100-150 henkeä. Tämä osoittaa että konserttien kannattaa olla temaattisia, johonkin aiheeseen liittyviä. Täytyy myöntää että itsellenikin avautui juuri Arkadian soiton myötä tämän lajin olemuksesta jotain olennaista. Juuri parahiksi oli ilmestynyt amerikkalaisen Evan Jonesin toimittama antologia (kaksi osaa) Intimate voices. The twentieth century string quartet. Vol I Debussy to Villa-Lobpos Vol 2: Shostakovitch to the Avant-garde. Rochester: University of Rochester Press 2009. Kirjoitin siihen Villa-Lobosista, joka kirjoitti 17 suurenmoisen idiomaattista kvartettoa.
Mutta ylipäätän yksi parhaimia esseitä jousikvarteton olemuksesta on Ludwig Finscherin teoksessa Studien zur Geschichte des Streichquartetts I. Saarbrücker Studien zur Musikwissenschaft. Bärenreiter, band 3, 1974. Jousikvarteton alkuperähän liittyy wieniläisklassismiin Haydniin ja Mozartiin. Jousikvartetto oli kuten Quantz sanoi Prüfstein eines ächten Contrapunctisten, aidon kontrapunktikon koetinkivi. Esim Mozartin sävellysopetus perustui siihen että vapaa kvartettosatsi oli seuraava aste kun oli ensiksi opittu kirjoittamaan ankaraa satsia Fuxin kontrapunktisääntöjen mukaan, ja jousikvartetto oli sävellystieteen kruunu ylipäätään ( Ks op cit. s. 284-285). Jousikvartettoa pidettiin myös keskustelevana taidemuotona, dialogisena kuten nykyisin sanoisimme. Johann Friedrich Reichard kirjoitti 1773: Kvartetossa minulla on idea keskustelusta neljän henkilön välillä. Reichard sanoo, ettei siinä viidettä tarvita, joten hän piti kvintettoa peräti tarpeettomana musiikin lajina. Mutta keskustelun idea tuli niin suositulsi että Carpani kuvasi sitä Haydnin kvartetoihin viitaten: ”Ma trovandosi nel quartetto una armonia perfetta, e campo e materia a più ricchezza e grazia di melodia, ben presto il nostro autore (Haydn), si rivolse al quartetto, e lo portò al sommo della perfezione….Un amico mio s’immaginava nell’udire un quartetto d’Haydn d’assistere ad una conversazione di quattro amabili persone, a questa idea mi è sempre piaciuta, perchè molto si avvicina al vero. Sembrava a lui di riconoscere nel violino primo un uomo di spirito ed amabile, di mezza età, bel parlato, che sosteneva la maggior parte del discorso da lui stesso proposto esaminato. Nel secondo violino, riconosceva un amico de primo, il quale cercava per ogni maniera di farlo comparire, occupandosi rare volte di se stesso, ed intento a sostenere la conversazione, più coll’adesione a quanto udiva all-altro, che con idée sue proprie. Il Basso era un uomo sodo, dotto e sentenzioaso. Questo veniva via via appogiando con laconiche, ma sicure sentenze il discorso del violino primo e talvolta da profeta, come uomo sperimentato nella cognizione delle cose, prediceva cio che avrebbe ditto oratore principale, a dava forza e norma ai lui detti. La viola poi gli sembrava una matrona alquanto ciarliera, la quale non aveva, per veritá cose molto importante da dire, ma pure voleva intromettersi nel discorso e colla sua grazia condiva la conversazione, a talvolta con delle cicalate dilettose dava tempo agli altri di prender fiato. “ (op. cit. s. 288)…
Finscherkin huomauttaa humoristisesta alton – puhelias matroona joka puuttuu keskusteluun vaikkei olisikaan sanottavaa – kuvauksesta, nykyajan gender-teorioille kiinnostava kohta.
12.9. Säveltäjä Clara Petrozzi väitteli oppiaineessamme erittäin merkittävällä historiallisella työllään Perun taidemusiikin modernismista, väitös oli maailmankielellä eli espanjaksi, ja otsake kuului La música orsquestal peruana de 1945 a 2005. Identitdades en la diversidad. Olemmekin tuottaneet runsaasti latinalaisamerikkalaisia tohtoreita.
Arvio: Mahlerin keskikauden ylevä aloitus
Gustav Mahlerin viides sinfonia tekee pesäeroa Des Knaben Wunderhorn -kansanlaulukokoelmasta innoituksen saaneisiin neljään ensimmäiseen. Syiksi voi spekuloida dramaattisiakin muutoksia kapellimestarisäveltäjän elämässä.
Mahler oli nimitetty vuonna 1897 Wienin hovioopperan johtajaksi. Hän otti tehtävän tosissaan, puuttuen yksityiskohtaisesti tuotantojen sisäisiin ja ulkoisiin puitteisiin. Seuraavasta vuodesta lähtien Mahler hoiti myös filharmonikkojen kausikonserttien kapellimestaritehtävät, ja näin pikku hiljaa kumuloitu työtaakka osoittautui pian liialliseksi.
Verenvuotokohtauksista jo aiemmin kärsinyt Mahler johti alkuvuodesta 1901 samana päivänä Brucknerin viidennen sinfonian ja Mozartin tunnetusti pitkän Taikahuilun, ja sai seuraavana yönä vakavan sairaskohtauksen. Tämä episodi leikkauksineen ja toipumisjaksoineen pakotti uuteen, vähemmän rasittavaan työtahtiin, ja vähitellen Mahler alkoi keskittyä omiin sävellyksiinsä ja niiden johtamiseen. Seuraavan kesän hän sävelsi uudella huvilallaan Wörtherseen rannalla ja sai valmiiksi osan viidennestä sinfoniasta.
Keskeinen elämänmuutos oli myös parikymmentä vuotta nuoremman Alma Schindlerin (1879–1964) tapaaminen. Tästä tuli maaliskuussa 1902 hänen vaimonsa, tosin ei ennen kuin oli luvannut Mahlerille luopua taiteellisista ambitioistaan. Alexander Zemlinskin johdolla opiskelleen Schindlerin hienoja lauluja on levyttänyt muun muassa Lilli Paasikivi.
Peter Franklin huomauttaa, että viidennessä sinfoniassa Mahler on enemmän tai vähemmän luopunut aiemmin runsaasti viljelemistään ironisista tai naiiveista karakterisoinneista. Sinfonian retoriikka on subjektiivisempaa, ja tämä näyttäytyy uudenlaisena orkestraationa: polyfonia on tiheämpää ja sävyt sekoittuneempia toisiinsa, aiempien tarkoituksellisen räikeidenkin vastakkainasetteluiden sijaan.
John Storgårdsin johtama Helsingin kaupunginorkesteri oli parhaimmillaan toisen osan myrskyissä (”Mitä suurimmalla kiihkeydellä”) ja finaalin villissä päätöksessä, ja varsinkin jälkimmäisessä jouset sahasivat kuin viimeistä päivää. Ensiosassa briljeerasi Pasi Pirinen ylevine trumpettisooloineen, ja monet muutkin puhallinosuudet olivat iskevän tarkkoja.
Adagiettossa, jota säveltäjä joskus kutsui ”musiikilliseksi rakkauskirjeekseen” Almalle, kävi ilmi kaupunginorkesterin jousien hieno perussointi. Onkin sääli, että siitä paikka paikoin puuttui ”magiaa”, jonka avulla fraasit voisivat kurottaa vielä kauemmas arjen tuolle puolen. Lisää verevyyttä olisi kaivannut myös toisen osan sellosektion soolo ”klagend”. Scherzon hitaamman välijakson kuulisin mielellään viehkeämpänä, Mahlerille niin ominaisia glissandoja hieman enemmän esiin tuoden.
Jos hurjat jaksot olivatkin kohdallaan, vähemmän hektisissä taitteissa en aina hahmottanut melodialinjojen suuntia ja intentioita. Avausosan surumarssin rytmiikka oli hiukan jäsentymätöntä, teeman venytetystä kohotahdista alkaen.
Keikalla kaupunginorkesterissa oli entinen soolocornisti Timo Ronkainen, joka taannoin Amfionissa varoitteli yleisestä viritystason nousemisesta. Jotkin puhaltajien sooloista kinnasivat nyt harmillisesti ylöspäin – sektiolta toiselle siirtyneet melodiat eivät toisaalta pysyneet aina samassa viritystasossa.
On ilmeistä, että kaupunginorkesterin soittajat ovat korkeatasoisia sekä yksilöinä että sektioina; tästä ei konserttien mieleenpainuvuus jää kiinni. Satsaus aktiivisempaan läsnäoloon voisi nostaa elämyksen vielä korkeammalle tasolle.
Lisää taideaineita kouluun, sanoo toimikunta
Hallitus on antamassa eduskunnalle selonteon kulttuurin tulevaisuudesta Suomessa. Vuoteen 2035 ulottuvaa kulttuuristrategiaa on ollut pohtimassa toimikunta Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobssonin johdolla, joka on nyt jättänyt ehdotuksensa kulttuuriministeri Stefan Wallinille.
Toimikunnan tarkoituksena on ollut kuvata ja arvioida seuraavia asioita:
– kulttuurin tilaa sekä tulevaisuuden kansallisia ja kansainvälisiä haasteita
– kulttuurin yhteiskunnallista ja alueellista merkitystä
– kulttuurin merkitystä ihmisen tasapainoiselle kehitykselle ja hyvinvoinnille sekä eri ikä- ja väestöryhmille
– luovan taiteellisen työn edellytyksiä ja mahdollisuuksia
– valtionhallinnon, kunnallishallinnon, yksityisen sektorin sekä kansalaisyhteiskunnan toimijoiden roolia kulttuurin edistämisessä
– alueiden ja paikallistason kulttuuritoimen tilaa eri ikä- ja väestöryhmien tasa-arvoisten mahdollisuuksien kannalta
– kulttuuriympäristön ja kulttuuriperinnön säilyttämisten ja suojelun merkitystä, edellytyksiä ja haasteita sekä
– kulttuurin toimialojen taloudellisia ja työllistäviä vaikutuksia ja mahdollisuuksia
ja lisäksi pohtia seuraavia:
– selvittää niitä sivistyksellisiä, koulutuksellisia, taloudellisia ja muita yhteiskunnallisia tekijöitä, joita kulttuurin
edistäminen edellyttää sekä arvioida julkishallinnon vastuuta ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden roolia
edellytysten luojina,
– asettaa tavoitteita ja tehdä kehittämisehdotuksia kulttuurin toimialan kehittämiseksi,
– tehdä ehdotuksia kulttuuripolitiikan seurannan ja arvioinnin kehittämiseksi sekä
– laatia suosituksia selonteossa esitettyjen toimenpiteiden seurannasta
Yhdeksi lähtökohdistaan toimikunta lausuu: ”Kulttuuri ja taide ovat inhimillisen olemassaolon itseisarvoisia ja välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Ja että ”taide voidaan nähdä erityisenä todellisuuden hahmottamisen ja tietämisen tapana, jonka merkitys voidaan rinnastaa tieteessä tapahtuvaan perustutkimukseen.” Uusiutumisen edellytys on ”päämäärätön, kokeileva ja leikkivä taide”.
Toimikunta puhuu myös uudesta, ”glokaalista” yhteiskunnasta, jonka haasteena on ”elävän ja kehittyvän kulttuurin ymmärtäminen dynaamisena vuorovaikutuksena erilaisten kulttuuristen vaikutteiden välillä.”
Konkreettisinta antia ehdotuksessa on taito- ja taideaineiden lisääminen jopa kolmasosaan kaikista aineista. Opettajien asiantuntemuksen ja ammattitaidon kehittämiseen on panostettava. Myös koko ammatillinen koulutus on uudistettava vastaamaan paremmin työllistymismahdollisuuksia ja työelämän tarpeita. ”Yhä suurempi osa taide- ja taitoaineiden koulutusta saaneista työllistyy tulevaisuudessa perinteisten kulttuurialojen ulkopuolella”, toimikunta lausuu. Taiteen keskustoimikunnan rakennetta on uudistettava ottamaan paremmin huomioon nykyiset kulttuurin ja taiteen alalajit.
Ehdotus lähtee nyt lausuntokierrokselle, jonka jälkeen eduskunta alkaa käsitellä sitä todennäköisesti touko–kesäkuussa. Toimikunnalla on myös facebook-sivu.
Arvio: Aikuistunut Mahlerin neljäs
Gustav Mahlerin syntymästä Böömin Kališt?ssa tulee heinäkuun seitsemäntenä kuluneeksi 150 vuotta, ja juhlinta ulottuu todennäköisesti kaikkialle maailmaan, niin keskeisellä tavalla tämä aikansa hienoimpiin kuulunut kapellimestari ja osa-aikainen säveltäjä kuuluu länsimaisen taidemusiikin kaanoniin. Mahlerille on omistettu myös englantilaisen Gramophone-lehden maaliskuun numero, jossa monet merkittävät kapellimestarit (Esa-Pekka Salonen mukaan lukien) kertovat suhteestaan sinfonioihin.
Tunnetun anekdootin mukaan Mahlerin mielestä ”sinfonian tulee sisältää koko maailma”, mutta on selvää, että se, kenen näkökulmasta maailmaa katsellaan, voi pitkälle kolmattakymmenettä vuotta kattaneen tuotannon aikana vaihtua merkittävästikin.
Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian aikalainen, Mahlerin neljäs (1899–1901), kuuluu vielä ns. Wunderhorn-sinfonioihin. Kiinnostavaa kyllä, se on sävelletty tavallaan takaperin: ensimmäiseksi, jo vuonna 1892 valmistui orkesterilaulu Das himmlische Leben eli Taivaallinen elämä, jonka säveltäjä aikoi kierrättää jo edellisessä sinfoniassa. Mahler kuitenkin päätyi käyttämään laulua neljännen sinfoniansa finaalina, ja työskentelemällä taaksepäin syntyi ensimmäiseen kolmeen osaan temaattista yhtenäisyyttä kuin itsestään.
Laulun tekstissä kuvataan taivaallisia iloja lapsen viattomasta näkökulmasta, ja tästä tematiikasta johtuen koko sinfonian luonne on kevyehkö, tulkinnasta riippuen myös viehättävällä tavalla naiivi. Keveyttä korostaa läpikuultava orkestraatio, josta puuttuvat kokonaan pasuunat ja tuuba.
Sakari Oramo johti sinfonian tuoreen tuntuisesti: dramatiikkaa kulmikkaine tempovaihdoksineen korostanut tulkinta sai naiiviuden väistymään taka-alalle. Radion sinfoniaorkesteri oli hyvässä iskussa, puhaltajien sisääntulot rehvakkaita, jousten glissandot maukkaita.
Konserttimestari Jari Valon ”Freund Hein” -soolo toisessa osassa oli sopivan karkea, mutta tässä osassa Oramon valitsema tempo tuntui kiireiseltä, ja kontrasti viehkeiden jaksojen kanssa jäi pieneksi.
Sellot lauloivat kauniisti eräänlaiseksi variaatiosarjaksi kirjoitetun kolmannen osan aluksi. (Joitakuita kiinnostava yksityiskohta saattaa olla Bernsteinin ja wieniläisten tulkinnan urheilullisen korkeat d-kielen asemat.) En ole ennen assiosioinut osan loppupuolella tapahtuvia käänteitä piirroselokuvamaisiksi, mutta hyvä näinkin.
Anu Komsi esitti Taivaallisen elämän sopraanosoolon kuulaasti ja riittävän lapsenomaisesti, ja aviopari Oramo–Komsi osoitti jälleen olevansa myös hyvä työpari. Sinfonian mitä lempein loppu seesteiseen e-duuriin jätti hyvän mielen.
Konsertin alkupuolella kuultiin unkarilaisen Péter Eötvösin mainio Levitation kahdelle klarinetille, harmonikalle ja jousille. Teoksen rakennuspalikat eivät juuri poikkea tavanomaisista: glissandoja, pulsaatioita, luonnollisia huilu- ja interferenssiääniä kuullaan, mutta musikanttisesti ja värikkäästi yhdisteltyinä. Niko Kumpuvaaran harmonikka sulautui hienosti klarinetteihin, ja orkesterin omat sektiotoverit Christoffer Sundqvist ja Kullervo Kojo puhalsivat kuin yhteen pilliin. Rytminen energia ja koherenssi säilyi, vaikka tekstuuri ajoittain staattista olikin.