François-Xavier Roth ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold
Hyvin rakennettu konserttiohjelma voi johdattaa kuulijan mitä kiehtovimpiin oivalluksiin. Äkkiseltään ei esimerkiksi tule ajatelleeksi, että niinkin erilaiset säveltäjät, kuin Joseph Haydn, Béla Bartók ja Edgar Varèse, voisivat muodostaa teoksillaan johdonmukaisesti etenevät ohjelmakokonaisuuden. Berliinin filharmonikot ja François-Zavier Roth osoittivat lauantai-illan konsertissaan erinomaisesti, kuinka musiikin perheyhtäläisyydet ylittävät ajan ja tyylilajien näennäiset kuilut.
Roth on erittäin taitava kapellimestari, mutta myös oivallinen dramaturgi, jonka ohjelmasuunnittelu onnistuu aina sekä lumoamaan että sivistämään kuulijakuntaansa. Eikä tämä ilta totisesti ollut poikkeus.
Haydnin sinfoniat ovat mielikuvituksen juhlaa. Yli sadan teoksen joukosta voisi sattumanvaraisesti poimia jotakuinkin minkä tahansa ja saada käsiinsä mestariteoksen, joka on samanaikaisesti sekä kertakaikkisen viihdyttävä että syvällisen oivaltava. Konsertin alkuun Roth ja orkesteri olivat valinneet hienon sinfonian a-duuri, jonka Haydn sävelsi Esterázy-pestinsä alkuaikoina noin vuoden 1765 tienoilla.
Kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle, jousille ja continuolle sävelletty sinfonia käynnistyy energisellä tutti-jaksolla, joka kuitenkin tyyntyy yllättäen muutaman tahdin jälkeen saavuttaen täyden pysähdyksen. Musiikki singahtaa uudelleen liikkeeseen, ja kuulija odottaa henkeään pidätellen seuraavia yllätyksiä. Osan päätöksessä sointikuohut vaimenevat jälleen, ja musiikki vaipuu hienovaraisesti päätökseen.
Sisemmät osat, andante ja menuetti, perustuvat samaan musiikilliseen materiaaliin, joka luo musiikkiin kiehtovaa jatkuvuutta. Finaali puolestaan käynnistyy roisilla käyrätorviaiheella, joka saattaa osana komeasti liikkeeseen. Oboet ja jouset hallitsevat keskimmäistä taitetta, ja käyrätorviaihe palaa, yllättäen, vasta koodassa, jos kohta siihen viitataan ovelasti jousisatsissa.
Roth ja orkesteri esittivät Haydninsa nostattavan energisesti, iloisesti fraseeraten ja musiikista perusteellisesti nauttien. Soitossa oli hienoa periodihenkeä, joka teki täyttä kunniaa Haydnin keksinnälle. Nappivalinta avauskappaleeksi.
Kiintoisaa kyllä, siirtymä Haydnin sinfoniasta Bartókin kolmanteen pianokonserttoon (1945) oli kerrassaan saumaton. Solistinaan Pierre-Laurent Aimard konsertto oli niin ikään musiikillisen oivalluksen riemua
Toisin kuin sen kaksi hurjaa edeltäjää, kolmas pianokonsertto on ilmaisultaan hienovaraisempi. Konserttoaan säveltäessään Bartók oli jo parantumattomasti sairas, ja luomisprosessista tuli kirjaimellisesti sydäntä riipaiseva kilpajuoksu aikaa vastaa. Viimeisinä kuukausinaan säveltäjä työskenteli kolmen teoksen parissa. Uuden pianokonserton ohella työpöydällä olivat alttoviulukonsertto sekä seitsemännen jousikvarteton luonnokset.
Ajan käydessä vähiin Bartókin oli lopulta valittava, minkä näistä teoksista hän pyrkisi saattamaan valmiiksi ennen kuolemaansa. Jokseenkin yllättäen valinta osui pianokonserttoon, joka ei ollut tilausteos, toisin kuin alttoviulukonsertto, jonka altisti William Primrose oli tilannut.
Pierre-Laurent Aimard, Berliinin filharmonikot ja François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold
Kolmas konsertto oli tarkoitettu syntymäpäiväyllätykseksi säveltäjän toiselle vaimolle, pianisti Ditta Pásztory-Bartókille. Lopulta kävi kuitenkin niin, että Bartók kuoli kuukautta ennen syntymäpäiväjuhlia, ja konserton päätöstahdit jäivät viimeistelemättä. Luonnosten pohjalta säveltäjän ystävä Tibor Szerly täydensi nämä seitsemäntoista viimeistä tahtia esityskuntoon.
Vaikka kolmas konsertto ei julista samaa modernistista uhmaa kuin kaksi aiempaa pianokonserttoa, se on kuitenkin suurenmoinen teos. Vastoin ensivaikutelmaa konsertto on myös äärimmäisen haastavaa soitettavaa. Musiikin sulavalinjaisen pinnan alta löytyvät monet Bartókin tunnusomaiset rakennusainekset.
Avausosa pohjautuu unkarilaisesta kansanmusiikista johdettuun materiaaliin. Sen polymodaalinen kromatiikka muodostaa huikean harmonisen matkan, jossa moninaiset sävelasteikot sulautuvat yhteen värikylläisiksi harmonioiksi.
Adagio religioso on viimeinen Bartókin verrattomista yömusiikkikuvauksista. Jousten aavistelevan tekstuurit maalaavat avauksen tunnelman, johon soolopiano kietoutuu. Musiikin aika tuntuu pysähtyneen, kunnes puhallinten luonnonäänet, linnunlaulun ja hyönteisten surinan imitaatiot tempaavat musiikin uudenlaiseen liikkeeseen. Avauksen tunnelmat palaavat osan lopussa muodostaen tyylikkään kaaren.
Konsertto päättyy finaalirondoon, jossa kansanomaiset aiheet kieppuvat maanläheisen tanssin pyörteissä kuin aikoinaan Haydnin sinfonioissa. Solistin ohella tanssiin liittyy koko orkesteri antaen musiikille vauhdikkaan päätöksen.
Konsertto sai Aimardin, Rothin ja orkesterin käsissä mitä mukaansatempaavimman esityksen. Yksityiskohdat olivat kauttaaltaan tarkkaan hiottuja ja balanssi solistin ja orkesterin välillä toimi erehtymättömästi. Yhdessä nerokkaan solistinsa kanssa Roth ja orkesteri vaalivat Bartókin musiikin henkeä koko sydämellään ja taidollaan.
Taiten valikoiduilla ylimääräisillään Aimard osoitti kunniaa reilu viikko sitten kuolleelle Martha Kurtágille. György Kurtágin kaksi miniatyyriä, Hommage à Kurtág Martha ja Aus der Ferne osoittivat jälleen kerran, kuinka paljon ilmaisua voikaan sisältyä muutamaan tahtiin musiikkia.
Väliajan jälkeen vuorossa oli kaksi 1920-luvun voimannäyttöä suurelle orkesterille. Budapestin perustamisen eli Budan, Pestin ja Óbudan kaupunkien yhdistymisen viisikymmentävuotisjuhliin Bartókilta tilattu Tanssisarja (1923) on paljon muutakin kuin juhlavaa käyttömusiikkia. Kuusiosainen orkesteriteos yhdistää unkarilaisen, slovakialaisen, romanialaisen ja arabialaisen kansanmusiikin aineksia universaaliksi kokonaisuudeksi, jonka Bartók pukee loisteliaaseen orkesteriasuun.
Kullakin osalla on oma tunnelmansa, tekstuurinsa ja tempokarakterinsa. Sinfonisen muotoajattelun hengessä finaali tuo yhteen aiempien osien musiikillisia aineksia antaen teokselle vahvan päätöksen. Kunkin osan puitteissa tanssiaiheita kehitellään mitä mukaansatempaavin tavoin.
Roth ja berliiniläiset tekivät tarkkaa työtä rytmin ja tempojen suhteen siivittäen musiikin eläväisten tanssien huumaan. Orkesterin riemunkirjavat värit, railakas intonaatio ja huolellinen kokonaisuuden hallinta tarjosivat elämyksen.
Vielä astetta laajempi soiva kaikkeus avautui illan päätösteoksessa, Edgar Varèsen Arcanassa (1925-27/1960). Leopold Stokowskin Philadelphiassa kantaesittämä Arcana on syyttä suotta jäänyt Varèsen toisen orkesterifreskon, Amériquesin (1918-21) varjoon. Urbaanin viidakon modernistisia mysteerejä peilaavaan Amériquesiin verrattuna Arcanan musiikillinen kaikkeus on arvoituksellisempi. Rakenteellinen perusta on Arcanassa kuitenkin jämerämpi muodostaen tukevan pohjan musiikillisen materiaalin alkemialle.
Arcanan kosmisten mittasuhteiden orkesteria täydentävät heckelfoni, contrabassoklarinetti, kaksi kontrafagottia ja laaja lyömäsoittimisto. Musiikin käynnistää prominentti avausteema, Stravinskyn Kaštšein kaukaisempi sukulainen. Arcanan edetessä sävelmateriaali matkaa soivien aurinkokuntien halki henkeäsalpaaviin harmonioihin ja orkesterikudoksiin tihentyen.
Valtaisan orkesterin rikas sointipaletti houkuttelee kuulijan mukaan tuntemattomiin rituaaleihin, joita Varèse ilmentää loputtoman mielikuvituksekkaasti. Arcana on modernin orkesterin voimannäyttö, joka hakee vertaistaan.
François-Xavier Roth. Kuva: Stephan Rabold
Berliinin filharmonikot ja Roth vaalivat modernismin oman tien kulkijan ainutlaatuista ilmaisua ihailtavan omistautuneesti. Tämän harvoin kuullun mestariteoksen inspiraation saattoi aistia niin muusikoiden kasvilta kuin soivasta lopputuloksestakin. Rothin johdolla Arcanan kokonaisarkkitehtuuri soi vakuuttavasti ja tarkoin artikuloidusti. Rytmiikka ja sointiväri olivat tarkoin kontrolloidut ja fraasit huolellisesti hiottuja. Näine hyveineen Arcana oli huumaava kurkistus todellisuuden tuolla puolen piirtyviin, innostaviin sointiutopioihin.
– Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
François-Xavier Roth, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Joseph Haydn: Sinfonia a-duuri Hob. I: 59 (c. 1765)
Béla Bartók: Pianokonsertto nro. 3 (1945)
Béla Bartók: Tanssisarja (1923) orkesterille
Edgar Varèse: Arcana (1925-27/1960) suurelle orkesterille
Philharmonie, Berliini
La 26.10.2019, klo 19
