Magnus Lindberg ja Hannu Lintu harjoituksissa Musiikkitalosssa. Kuva: Jari Kallio

Tunnelma oli sähköistyneen kihelmöivä, kun Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu olivat valmiina aloittamaan ensimmäisen konserttinsa orkesterin Magnus Lindbergin musiikille omistetulla festivaalilla Musiikkitalossa keskiviikkona.  

Lindberg on jo pitkään ollut yksi nykymusiikin keskushahmoja. Hänen alati monipuolistuva tuotantonsa kattaa monia tyylillisiä kausia, ulottuen hardcore-modernismista aina viimeisimpien teosten värikylläiseen, liki-impressionistiseen ilmaisuun.  

RSO:n festivaalin konsertit kokoavat yhteen Lindbergin kiehtovimpia teoksia kahdeksankymmentäluvun puolivälistä tähän päivään. Näiden lomassa kuullaan myös monien Lindbergille läheisten säveltäjien teoksia.   

Keskiviikkoillan ohjelmaan sisältyi kolme riemastuttavan erilaista Lindbergin teosta sekä Igor Stravinskyn yksi omaperäisimmistä mestariteoksista, baletti Les Noces (Häät, 1914-23).

Sinfoniakonsertille epätyypilliseen tapaan ilta alkoi vain viiden muusikon voimin. Lavalle saapuivat kapellimestari, kaksi pianistia ja kaksi lyömäsoittajaa valmiina sukeltamaan Lindbergin ilahduttavan kekseliään Related Rocksin (1997) maailmaan.   

Kaksikymmentäminuuttinen, Bartók-henkiselle kokoonpanolle sävelletty Related Rocks on mukaansatempaava lyötöretki sointivärien, tekstuurien ja rytmien ulottuvuuksiin. Pianisteilla on soitettavanaan perinteisen koskettimiston ohella myös samplerit, joiden kautta sointimaailmaa laajennetaan eri tavoin muokatuin barokkisellon saundein.      

Lyömäsoittimistoa hallitsevat ksylofoni ja marimba, joiden rinnalla kuullaan niin thaikongeja ja antiikkisymbaaleja kuin bongoja ja bassorumpuakin. Musiikillinen materiaali jakautuu jotakuinkin tasapuolisesti neljän muusikon kesken mahdollistaen liki loputtoman sointikirjon valjastamisen.  

Related Rocksin edetessä soiva materiaali matkaa moni-ilmeisten idiomien läpi, aina Lindbergin omintakeisen tyylin läpi suodattettuina. Tähän sointivärien ja tekstuurien juhlaan sekoittuu myös jazz-aineksia, joista muodostuu ratkiriemukas rytmisesti korostunut taite teoksen loppupuolella. Kiitos eletronisesti muokatun materiaalin, yhtyemusiikki kietoutuu lumoavaan harmoniseen pilveen.  

Yhdessä Linnun kanssa RSO:n lyömäsoittajat sekä pianistit Joonas Ahonen ja Emil Holmström antoivat Related Rocksille upean soivan asun, jonka siivittämänä ilta käynnistyi kerrassaan hienosti. 

Related Rocksin jatkoksi saatiin kuulla toinen pianojen ja lyömäsoittimen voimannäyttö, Stravinskyn ainutlaatuinen Les Noces. Tätä jotakuinkin harvakseltaan konserteissa kuultavaa mestariteosta esittämään liittyivät myös Musiikkitalon kuoro solisteineen. 

Stravinsky ryhtyi säveltämään Les Nocesia Sergei Djagilevin Ballets Russesin tilauksesta pian Kevätuhrin (1911-13) valmistumisen jälkeen. Venäläisiä talonpoikaishäitä kuvaavan baletin syntyprosessista tuli poikkeuksellisen monivaiheinen. 

Itse sävellystyö eteni tasaisesti vuosien 1914-17 välillä, mutta orkestraation parissa Stravinsky joutui kamppailemaan pitkään. Alun perin hän ajatteli soitintavansa musiikkinsa jousille ja puupuhaltimille, mutta matkan varrella säveltäjä lisäsi ensembleensä vasket, harpun, pianon, cembalon ja cimbalomin. 

Palattuaan sodan jälkeen Pariisiin Stravinsky ryhtyi kuitenkin uudistamaan orkestraatiotaan perinpohjaisesti. Alkuun hän suunnitteli lennokasta kahden cimbalomin, harmonin, pianolan ja lyömäsoitinten yhdistelmää, joka kuitenkin osoittautui perin epäkäytännölliseksi. Lopulta vuosina 1922-23 Stravinsky päätyi neljän pianon ja lyömäsoitinten yhdistelmään saattaen Les Nocesin viimein valmiiksi. 

Kaikissa edellä mainituissa versioissa mukana olivat solisti ja kuoro. Baletin libretto pohjautuu venäläisiin häärituaaleihin ja jakautuu kahteen osaan ja neljään kohtaukseen. Ensimmäinen osa kuvaa häävalmisteluja ja toinen itse hääjuhlaa.   

Musiikillisesti Les Nocesilla on kytköksiä Kevätuhriin, jos kohta näitä on monesti vaikea havaita, koska balettien sointimaailmat ovat niin perin erilaiset. Harmonioiden ja tekstuurien suhteen Les Noces suuntaa aivan omanlaisille poluilleen, joita pitkin kulki yli seitsemän vuosikymmentä myöhemmin myös Pierre Boulez viimeisessä mestariteoksessaan sur Incises (1996-98).  

Kuorolle ja neljälle solistilleen Stravinsky kirjoittaa musiikkia, jonka juuret ovat syvällä venäläisessä folkloressa. Lauluosuudet ovat täynnä ilmaisullisesti ja rytmisesti haastavia osuuksia, jotka, kietoutuessaan yhteen soitinten väikkyvään kudokseen, muodostavat liki surrealistisen, huumaavan soivan kokonaisuuden. 

Les Noces tarjoaa koko esittäjistölleen mitä verrattomimman haasteen. Teoksen toteutus vaatiikin omistautuneen joukon virtuooseja, kuten asian laita oli Musiikkitalossa keskiviikkona.  

Stravinskyn Les Noces Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Piia Komsi, Anna Danik, Simo Mäkinen ja Aarne Pelkonen, lauloivat soolo-osuutensa ihailtavan ilmaisuvoimaisesti ja ketterästi. Nils Schweckendiekin oivallisesti valmentama kuoro hoiti osuutensa rytmisen tarkasti ja innostavan energisesti.

Neljä mitä mainiointa pianistia, Ahonen, Holmström, Lindberg ja Jouko Laivuori muodostivat huippujoukkueen, jonka käsissä Stravinskyn myrskyisä kontrapunkti taittui soivaksi ihmeeksi mitä upeimmin. RSO:n lyömäsoittajisto teki niin ikään nappisuorituksen Linnun pitäessä langat käsissään kertakaikkisen vakuuttavasti.  

Illan toisella puoliskolla kuultiin rinnakkain kaksi perin erilaista Lindbergin teosta, Kinetics (1988-89) ja Triumf att finnas till… (2018).

RSO:n tilauksesta kolmekymmentä vuotta sitten sävelletty Kinetics merkitsi uuden vaiheen alkua Lindbergin estetiikassa. Suurelle orkesterille kirjoitetun Kineticsin soitinvalikoimaan kuuluvat peruskokoonpanon ohella alttosaksofoni, syntetisaattori, piano ja laaja lyömäsoittimisto. Neljätoistaminuuttinen teos tarkastelee vaikuttavasti harmonian, orkesterivärien ja soitinnuksen uusia mahdollisuuksia.     

Siinä missä Lindbergin varhaisempi tuotanto Kraftiin (1983-85) saakka oli ollut pidäkkeetöntä raa’an energian sykettä, Kinetics puolestaan lähestyy harmonian ja orkestraation kysymyksiä hienovaraisemmin luopumatta säveltäjälle tunnusomaisesta sähköisestä energiasta.  

Kineticsin avaa jousten ylärekisterien lumovoimainen kuhina, johin harppu, piano, puupuhaltimet ja metalliset lyömäsoittimet liittyvät. Vähitellen puhaltimet alkavat muodostaa melodia-aihelmia, jotka kohoavat soivan pilven lomasta. Musiikin kerroksiin ilmestyy tihentyvää rytmistä energiaa, jonka mukana musiikin etu- ja taka-alan harmoniat matkaavat eteenpäin. 

Kineticsin tiheä kudos on mestarillisesti orkestroitua. Läpikuultavuus mahdollistaa musiikillisten linjojen erottelun tiiviimmästäkin äänimassasta. Huikean orkesterikylvyn jälkeen musiikki rauhoittuu hetkeksi katsoen takaisin alun hiljaiseen kuhinaan. Tätä seuraa taianomainen sukellus matalimpiin rekistereihin, joista kumpuaa syntetisaattorin syvän kumea c-sävel.  

Virtuoosinen coda päättää Kineticsin. Aivan viimeisillä tahdeilla musiikki liudentuu väikkyväksi usvaksi. 

RSO ja Lintu tekivät Kineticsistä suurenmoisen elämyksen, osoittaen läpikotaista osaamistaan Lindbergin musiikin parissa. Yli kolmen vuosikymmenen kokemuksella RSO on ylivoimanen instrumentti tässä musiikissa. 

Linnun johdolla etualan ja taka-alan harmonioiden vuorovaikutus piirtyi erinomaisella tarkkuudella. Orkesteri soi tarkoin balansoituna tehden kunniaa Lindbergin mestariteokselle. 

Ilta Musiikkitalossa päättyi Suomen ensiesitykseen. Kuorolle ja orkesterille sävelletty Triumf att finnas till… ilmentää perin erilaista sointimaailmaa kuin kristallisoitunut Kinetics. Edith Södergranin runoihin pohjaava Triumf on jälleen omanlaisensa musiikillisen energian ilmentymä Lindbergin tuotannossa. 

Aivan viimeaikaisimmassa tuotannossaan Lindbergin ilmaisuun on kietoutunut entistäkin uhkeampi väripaletti, joka yhdessä pehmeämmin soljuvan rytmiikan kanssa vie ajatuksia Maurice Ravelin maailmoihin, ainakin musiikin pintatason suhteen. Syvempiä virtauksia tarkasteltaessa Lindbergin omaleimainen muotoajattelu piirtyy ilmoille ehtymätttömässä kekseliäisyydessään. 

Vuosikymmenten ajan vokaalimusiikki loisti poissaolollaan Lindbergin tuotannossa. Teoskatalogista löytyi yksi ainokainen laulu, Jag vill breda vinegar ut (1977-78) ja kaksi kuorokappaletta, Untitled (1978) ja Songs from North and South (1993). Viimein GRAFFITI (2008-09) toi vokaalimusiikin voimallisesti mukaan säveltäjän tuotantoon. Sen Pompeijin raunioiden seinäkirjoituksiin perustuva latinankielinen teksi innoitti säveltäjää upeaan kuorosatsiin.  

Sopraanolle ja orkesterille sävelletty Accused (2014) puolestaan rakentui ranskan-, saksan- ja englanninkielisten kuulustelupöytäkirjojen transkriptioista. Niinpä Triumf att finnas till… on Lindbergin ensimmäinen musiikillinen kosketus hänen äidinkieleensä yli neljäänkymmeneen vuoteen.  

Triumfin lauluteksi perustuu kahteen Södergranin kokoelmaan, Septemberlyraniin (1916-18) ja Framtidens skuggaan (1920). Runojen voimautunut, jopa uhmakas tyyli ilmentää sammumatonta optimismia, jota Lindbergin musiikki peilaa mitä erinomaisimmin. 

Triumf att finnas till… alkaa lyhyellä orkesterijohdodannolla, jota seuraa seitsemän yhteen linkitetyn laulun ketju. Nimiruno kuullaan ensimmäisenä, ja se palaa tiivistetyssä muodossa teoksen lopulla. Kuoro-osuuksien lomassa on kaksi hienovireistä, ohikiitävää välisoitttoa, joista ensimmäinen on soitinnettu jousikvintetille ja toinen selloille ja bassoille.  

Runojen kosminen kuvasto kääntyy Lindbergin käsissä leimuavaan kuoro- ja orkesteriasuun, jonka intensiivinen lämpöhehku kietoo kuulijan välittömästi huomaansa. Musiikin ekstaattinen kauneus on välillä jopa pelottavan voimallista.  

Orkesteriosuudessa voi kuulla monia Lindbergille ominaisia ratkaisuja aivan uudenlaisessa asussa. Soiva pinta assosioituu monin paikoin 1900-luvun alun musiikkiin. Kuorolle Triumf on sekä vaativaa että palkitsevaa laulettavaa. Ilmaisuasteikko on tekstien mukaisesti huikean laaja. 

Lopussa musiikki ja lauluteksti kiertyvät takaisin alkuun muodonmuutoksen kokeneena. Avauksen uhmakkuuden tilalla on nyt sisäistynyt varmuus. Orkesterin ja kuoron kirkastunut hehku saattelee musiikin suurenmoiseen päätökseen.  

Magnus Lindberg kättelee kapellimestari Hannu Lintua konsertin päätteeksi. Kuva: Jari Kallio

RSO ja Musiikkitalon kuoro tekivät oivallista työtä Triumfin Suomen ensiesityksen parissa. Musiikki oli tulvillaan lämpöä ja syvyyttä. Linnun johdolla saatiin nauttia rytmisesti tarkasta ja hyvin balansoidusta soinnista. Orkesteri ja kuoro pelasivat kauttaaltaan hienosti yhteen. Kimmeltävät harmoniat piirtyivät ilmoille mitä kauneimmin. Toivottavasti Triumf att finnas till… saadaan pian myös levylle. 

Kautta koko illan täyteen myydyssä Musiikkitalossa vallitsi syvä, keskittynyt hiljaisuus, jonka katkaisivat ainoastaan raikuvat suosionosoitukset kunkin teoksen jälkeen. Onneksi näistä festivaalikonserteista saadaan nauttia vielä lisää tulevien päivien ja viikkojen aikana. 

– Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

Musiikkitalon kuoro

Nils Schweckendiek, kuoron valmennus

Joonas Ahonen, Emil Holmström, Jouko Laivuori & Magnus Lindberg, piano

Timo Kurkikangas, elektroniikka

Piia Komsi, sopraano

Anna Danik, mezzosopraano

Simo Mäkinen, tenori

Aarne Pelkonen, baritoni

Magnus Lindberg: Related Rocks (1997) kahdelle pianolle, kahdelle lyömäsoittajalle ja elektroniikalle

Igor Stravinsky: Les Noces (1914-23) lauluäänille, neljälle pianolle ja lyömäsoittimille

Magnus Lindberg: Kinetics (1988-89) orkesterille

Magnus Lindberg: Triumf att finnas till… (Triumph to Exist…, 2018) kuorolle ja orkesterille

Musiikkitalo, Helsinki

RSO-festivaali: Magnus Lindberg

Ke 16.10.2019, klo 19

Thomas Adès ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri harjoituksissa. Kuva: Renske Vrojlik

Kuluneen viikon oivalliset konsertit Amsterdamin perinteikkäässä Concertgebouw’ssa aloittivat säveltäjä-kapellimestari Thomas Adèsin ja Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin kauden 2019-2020 yhteistyön. Kauden kuluessa Adès johtaa orkesterin kanssa kaikkiaan kolme konserttisarjaa, joista kussakin kuullaan jokin Adèsin tuoreista merkkiteoksista. 

Tällä viikolla kuullun Powder Her Face -oopperan laajennetun orkesterisarjan (1995/2017) ohella Alankomaiden ensiesityksensä saavat kauden mittaan myös balettiteos Inferno (2019) sekä tuore pianokonsertto (2018), joka kuullaan marraskuussa myös Helsingissä, niin ikään säveltäjän johtamana.

Orkesterikonserttiensa ohella Adès esiintyy Amsterdamissa myös pianistina yhdessä Concertgebouw-orkesterin muusikoiden kanssa.   

Kutakin konserttia varten Adès ja orkesteri ovat sommitelleet oman, riemastuttavan kekseliään ohjelmakokonaisuutensa, joissa Adèsin omintakeinen sävellystyyli pääsee esittäytymään erilaisissa konteksteissa. Tämän viikon konserttien ohjelmassa kuultiin neljä suurenmoista teosta, joista kukin peilaa viehätyksen, viettelyn, hylätyksi tulemisen sekä rajojen rikkomisen monisyistä kokemusmaailmaa mitä kiehtovimmin. 

Berliinin filharmonikoiden tilaama ja toukokuussa 2017 Sir Simon Rattlen johdolla kantaesitetty kahdeksanosainen, puolituntinen Luxury Suite on laajin kolmesta Adèsin ensimmäiseen oopperaan Powder Her Face (1995) pohjautuvasta orkesterisarjasta. 

Luxury Suitessa Adès on sovittanut alun perin viidentoista muusikon ja neljän laulajan yhtyeelle sävelletyn oopperan musiikin suurelle orkesterille, jonka peruskokoonpanoa täydentävät laaja lyömäsoittimisto, saksofonit ja kontraforte.  

Philip Henslerin librettoon pohjautuva Powder Her Face tarkastelee Margaret Campbellin, Argyllin herttuattaren, elämäntarinaa, josta laajemman yleisön muistiin lienee parhaiten jäänyt hänen vuoden 1963 avioeroprosessinsa, jota tuolloin puitiin ahkerasti skandaalilehdistössä. 

Nykynäkökulmasta Margaret Campbellin elämän voi nähdä sosiaalisesti monimutkaisena vyyhtinä, jossa naisen voimallinen seksuaalinen käyttäytyminen, jota aikanaan pidettiin yksioikoisesti hillittömyytenä, kietoutuu ympäröivän maskuliinisen kulttuurin mahdollistamaan moninaiseen hyväksikäyttöön. 

Tämä myyttien ja juorujen värittämä elämäntarina osoittautui hedelmälliseksi lähtökohdaksi oopperalle, josta tulikin Adèsin läpimurtoteos. 

Powder Her Face on pohjimmimtaan tragedia, johon kietoutuu parodian piirteitä. Sen musiikissa sekoittuvat nerokkaalla tavalla viettelevä melodiikka, kompleksiset rytmit, kekseliäät harmoniat ja jazz-vaikutteet. Musiikin läheinen sukulaisuus Alban Bergin Lulun kanssa onkin ilmeinen. 

Orkesterisarjan avaa pramea alkusoitto Ruusuritarin hengessä, hehkuen loisteliassa väreissä ja kieppuvissa rytmeissä. Lyhyt saksofonisoolo johdattaa nerokkaaseen toiseen osaan, joka on puolestaan juopuneena huojuva tanssinumero. 

Orkesterisarja jatkuu groteskina häämarssina, jota seuraa taidokkaasti orkestroitu haasteellinen valssi. Hienon viidennen osan aloittavat käyrätorvi, saksofoni ja jouset, jotka johdattavan musiikin kohti upeaa klarinettsooloa. Lyhyessä mutta draamallisesti painokkaassa kuudennessa osassa musiikki pilkkoutuu katkelmiksi, jotka kompuroivat kohti seitsemännen osan vaikuttavaa käyrätorviaariaa. Finaalissa alun materiaali palaa lyhyinä muistumina, kunnes musiikki haipuu hiljaisuuteen.  

Concertgeouw-orkesteri ja Adès tarttuivat tähän rikkaaseen musiikkiin täysin sydämin selvittäen sen moninaiset haasteet kerrassaan vakuuttavasti. Säveltäjän johdolla Luxury Suite saikin säihkyvän Alankomaiden esityksen, jonka ehtymätön rytminen energia ja uhkeat sointivärit tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kokonaisuutta täydensivät lukuisat oivalliset soolo-osuudet, joista orkesterin taidokkaat muusikot ansaitsevat erityiskiitoksensa. Concertgebouw-orkesterista kuoriutuikin Luxury Suitessa liki surrealistinen tanssiorkesterin ja huippuosaavan sinfonisen ensemblen yhdistelmä.  

Thomas Adès ja orkesteri Amsterdamin Concertgebouw’ssa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Claude Debussyn Faunin iltapäivä (Prélude à l’après-midi d’un faune, 1892-94) sai innoitteensa Stéphane Mallarmé’s runon eroottisista fantasioista. Vuonna 1894 kantaesitetystä orkesterirunoelmasta tuli modernismin airut, jonka lumovoima on säilynyt raikkaana jo sadankahdenkymmenenviiden vuoden ajan. 

Vaikka Faunin iltapäivä on konserttiteos, sen juuret ulottuvat Debussyn ja Mallarmén 1890-luvun alussa suunnittelemaan näyttämöversioon, joka jäi kuitenkin lopulta toteutumatta. Vuonna 1912 Faunin iltapäivä nähtiin viimein Ballets Russesin näyttämöllä Vatslav Nižinskin balettina. Koreografian sisältämä erotiikka masturbaatiokohtauksineen nostatti kantaesityksessä skandaalin, joka takasi baletin suosion.         

Konserttikäytössä Faunin iltapäivä sopii oivallisesti avauskappaleeksi, kiitos teoksen vastustamattoman, hienovireisen lumovoiman, joka vangitsee kuulijan loitsun lailla mukaansa Debussyn ainutlaatuiseen sointimaailmaan. 

Alun huilusoolo soi Concertgebouw’n ykköshuilistin käsissä kertakaikkisen upeasti saaden kumppanikseen käyrätorvien ja harppujen aineettoman kauniin soinnin. 

Jousten intensiivinen pehmeys ja puupuhallinten houkuttelevan heleät soolot soivat erinomaisesti balansoituna ja hienosti fraseerattuina Adèsin johdolla. Harppujen ja antiikkisymbaalien kimmeltävät sävelkulut täydensivät Debussyn orkestraation taianomaista kajoa vaikutavasti. 

Orkesteri ja Adès tavoittivat Debussyn hienovireisen orkesteridraaman kerrassaan idiomaattisesti maalaten mitä kiehtovimman soivien näkyjen sarjan. 

Gerald Barryn yksinäytöksinen ooppera The Stronger sai kantaesityksensä Barbara Hanniganin ja Adèsin johtaman Birminghamin kaupunginorkesterin kanssa vuonna 2007. August Strindbergin monologiin Den Starkare (1889) pohjautuva The Stronger muodostuu yhdestä kohtauksesta, jossa kohtaavat kaksi naista, joita esittävät sopraano ja näyttelijä, jolla ei ole vuorosanoja. 

Sopraano Kerstin Avemo ja Thomas Adès Gerald Barryn The Stronger -oopperan harjoituksissa Concertgebouw’ssa. Kuva: Renske Vrojlik

Monologin kuluessa sopraanoprotagonisti tasapainoilee aviomiehensä uskottomuuden herättäminen tunteiden kanssa. Nämä tunteet projisoidaan oletettuun rakastajattareen, näyttelijä-antagonistiin, jonka sanattomuus tekee hänestä ikään kuin tyhjän taulun, johon protagonisti kohdistaa niin vihan, halveksunnan, häpeän kuin surunkin tuntemuksia.

The Stronger käynnistyy sopraanon laajalla soololla. Orkesteri liittyy viimein mukaan, kommentoiden, myötäillen, kyseenalaisten ja vahvistaen solistiaan. Vokaalinen ja orkestraalinen kudos kehittyvät näennäisen riippumattomina toisistaan, satunnaisesti kohdaten ja jälleen eriytyen.  

Orkesterimusiikin pintataso kuulaine sävelkulkuineen ja korostettuine rytmeineen tuo monesti mieleen Stravinskyn, jos kohta Barryn omintakeinen käsiala on kaikessa läsnä. Toistoa ja hienovireisiä muunnelmia käytetään taidokkaasti vahvistamaan draaman emotionaalista fokusta. 

Sooloäänelle Barry kirjoittaa vaikuttavan intensiivisesti käyttäen huikeaa ilmaisuasteikkoa, joka ulottuu hauraista kuiskauksista mahtaileviin huudahduksiin. Oopperan pohjimmainen kysymys onkin, kumpi on lopulta todellista vahvuutta, tunteiden peittelemätön ilmaisu vai tyyni hiljaisuus.   

Concertgebouw’ssa sopraano Kerstin Avemo lauloi soolo-osuuden erinomaisella omistautuneisuudella ja ilmaisuvoimalla. Sanattomassa roolissaan näyttelijä Hanna van Vlijet puolestaan hyödynsi hienovaraisimpia eleitä ja ilmeitä taidokkaasti. Valkokankaalle heijastettuna hänen elekielensä pääsi hienosti oikeuksiinsa tarjoten täydellisen vastavoiman Avemon vyöryävälle ilmaisulle. 

Orkesteriosuus soi kauttaaltaan kuulaana ja tarkoin balansoituna Adèsin johdolla. Toisteisten fraasien suggestiivinen voima sai vakuuttavan toteutuksen samalla, kun pienimmätkin nyanssit tulivat taidokkaasti huomioiduiksi. Tätä mestariteosta soisi kuultavan paljon useammin. 

Thomas Adès ja Gerald Barry kättelevät Concertgebouw’n lavalla torstaina. Kuva: Jari Kallio

Francis Poulec sävelsi Les biches -balettinsa vuosina 1921-23 Sergei Djagilevin tilauksesta Ballets Russesille. Vaikka Les bichesissä ei ole yksiselitteistä juonta, baletin voi nähdä pariisilaisen seurapiirielämän yleellisyyden ja erotiikan abstraktina kuvauksena. 

Uusittuaan baletin orkestraation Poulenc sovitti musiikistaan vuonna 1948 viisiosaisen orkesterisarjan konserttikäyttöön poistamalla alkusoiton sekä kolme kuoronumeroa.     

Neoklassistisen kuulauden ja kirpeiden, jazz-vaikutteisten harmonioiden yhdistelmänä Les biches on kaksikymmentäluvun vilkkaan pariisilaisen musiikkielämän riemukas ilmentymä, joka palveli Concertgebouw’ssa esimerkillisesti päätösnumerona. 

Adès ja orkesteri pukivat Poulencin partituurin yltäkylläisiin väreihin, korostaen harmonioiden raikkautta kerrassaan riemastuttavasti. Concertgebouw’n muusikot heittäytyivät musiikiin koko osaamisellaan ja sydämellään tarjoten yleisölle varsinaisen elämyksen. Ohjelmallisesti Les biches sopi erinomaisesti yhteen juuri sitä ennen kuullun Luxury Suiten kanssa tuoden illan mainiosti päätökseensä. 

Amsterdamilaisyleisö palkitsi orkesterin ja Adèsin hienon yhteistyön seisten pitkillä suosionosoituksilla. Sarjan seuraavia konsertteja ja Adèsin marraskuista Helsingin-vierailua voikin jäädä odottamaan aivan erityisellä innolla.  

– Jari Kallio

Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

Kerstin Avemo, sopraano

Hanna van Vliet, näyttelijä

Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune (1892-94) orkesterille

Gerald Barry: The Stronger (2007) – yksinäytöksinen ooppera sopraanolle ja orkesterille

Thomas Adès: Luxury Suite oopperasta ”Powder Her Face (1995/2017)

Francis Poulenc: Les biches (1921-23/1948) – orkesterisarja

Concertgebouw, Amsterdam

To 10.10. 2019, 20.15