Mikä tekee ns. ’klassisesta’ musiikista niin kestävästi suosittua globaalisti? Miljoonat ihmiset paitsi kuluttavat sitä, myös opiskelevat musiikkikouluissa, konservatorioissa ja yliopistoissa Venezuelasta ja Kiinasta aina Afrikkaan asti, puhumattakaan tietenkin Euroopasta ja Yhdysvalloista, läpi vuosisatojen. Vaikka musiikki pureutuu sanojen ulkopuolelle meneviin, intiimeimpiin tunteisiimme, on sen tutkiminen toistaiseksi osoittautunut lähes mahdottomaksi haasteeksi ihmistieteille.
Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorin, maailman johtaviin semiootikoihin kuuluvan Eero Tarastin uusi kirja Semiotics of Classical Music (De Gryuter Mouton, 2012) analysoi uudella, Tarastin itsensä kehittelemällä ’eksistentiaalisella semiotiikalla’ rakastetuimpien säveltäjien, kuten Mozartin, Beethovenin, Schumannin, Brahmsin, Wagnerin ja Sibeliuksen musiikkia. Kirjassa on myös oma lukunsa slaavilaisen musiikin merkityksien analysoinnista. Kirjoittaja toivoo, että kirja avaa merkkejä ja merkityksiä tutkivan tuoreen tieteenalan, semiotiikan, avulla klassisen musiikin vaikutustekijöitä paitsi tutkijoille, myös muusikoille ja musiikinharrastajille. Keskeisten termien selitykset lopussaan sisältävä kirja ei edellytä pohjatietoja semiotiikassa tai klassisessa musiikissa.
Viime viikolla oli Helsingin yliopistolla ja kaupungilla muutenkin eräänlainen tšekkiläinen festivaali. Oopperassa esitettiin loppuunmyytyjä näytöksiä Janá?ekin Tapaus Makropuloksesta – ja yliopistolla väitteli Tiina Vainiomäki monivuotisen tutkimustyön jälkeen Leoš Janá?ekin puhemelodian teoriasta. Tämä oli odotettu tapahtuma. Jo Erkki Salmenhaara sanoi aikoinaan nähtyään Vainiomäen ensimmäisen seminaarityön Janá?ekin puhemelodiateoriasta, että vihdoinkin joku esittää sen tajuttavasti, kaikki vain puhuvat siitä, mutta idea jää hämäräksi. Näin ei käynyt kellekään väitöksen jälkeen 
Skip Sempé ja Helsingin Barokkiorkesteri johdattivat yleisönsä Musiikkitalon suuressa salissa ranskalais- ja italialaisvaikutteiden pariin saksalaissäveltäjien musiikissa. Muffat’n, Bachin ja Telemannin alkusoitoissa ja sarjoissa soivat vaikutteet saivat nautittavan tasapainoisen käsittelyn solisteinaan nokkahuilisti Julien Martin ja sopraano Johannette Zomer.
Astuessani Musiikkitalon konserttisaliin ensimmäinen huomioni kiinnittyi – jälleen, lukuisista käynneistäni huolimatta – lavasta pakenevaan ammottavaan, valtavaan tilaan, jonka IV Kansainvälisen Harald Andersén -kamarikuorokilpailun osanottajien tuli täyttää yhteissoinneillaan.