Mark Padmore, Monteverdi-kuoro ja Gardinerin orkesteri tarjosivat huikean Matteuspassio-kokemuksen Wroclawissa. Kuva Jari Kallio.

Tuskin mikään yksittäinen sävellys on yhtä syvällä länsimaisessa kulttuuriperinnössä kuin Johann Sebastian Bachin Matteuspassio, BWV 244 (1727-46). Sävelteoksen juurtuminen näin vahvasti osaksi yhteisöä on tietenkin hienoa, vaikka kuulija saattaakin näin tuttuuden kautta paradoksaalisesti etääntyä teoksen järisyttävyydestä ja radikaaliudesta.

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan tilanne, jossa kuulija saa kohdata musiikin kuin ensimmäistä kertaa, sen kaikessa ilmaisuvoimassaan. Tällainen ilta koettiin sunnuntaina Wrocławin NFM-musiikkikeskuksessa, jonne Sir John Eliot Gardiner Monteverdi-kuoroineen ja barokkiorkestereineen oli saapunut huipentamaan tämänvuotisen Wratislavia Cantans -festivaalin.

Gardiner on tietenkin aikamme merkittävimpiä Bach-kapellimestareita, monien mielestä kaikkein merkittävin. Tätä hän on paitsi verrattoman muusikkoutensa, myös oman kuoronsa ja instrumentalistiensa ansiosta. Monteverdi-perheyhteisönsä kanssa Gardiner onkin työskennellyt jo vuosikymmeniä hämmästyttävin tuloksin. Hienoimpana yksittäisenä projektina mainittakoon kaikkien Bachin kantaattien esittäminen vuoden mittaisella kiertueella vuosituhannen vaihteessa.

Viime viikkoina ja kuukausina Gardiner on joutunut muutamaan otteeseen peruuttamaan konserttejaan. Wrocławissakin hän antoi assistenttinsa Silas Wollstonin johtaa Matteuspassion toisen osan, mutta ensimmäisen osan hän johti itse, enimmäkseen istuen ja säästeliäin elein.

Ja millainen tuo ensimmäinen osa olikaan!

Vaikka olen varttunut Gardinerin Bach-tulkintojen äärellä, oli Matteuspassion avausosa silti kertakaikkisen uskomaton kokemus. Gardiner muusikkoineen vangitsi kuulijan otteeseensa heti avaustahdeissa rakentaen ensimmäisestä numerosta huikean fantasian, jossa jokainen fraasi tuntui loksahtavan kohdalleen täysin luonnollisena.

Mitä pidemmälle ensimmäinen osa eteni, sitä voimallisemmin tunsin nauttivani nyt aivan ainutkertaisesta Bach-elämyksestä. Kuinka jokainen numero pienintäkin nyanssia myöten puhuttelikaan! Musiikki huokui sellaista raikkautta, että monesti koin olevani ennemminkin uuden teoksen kantaesityksessä. Ensimmäisen osan päättyessä olisin toivonut parin tunnin taukoa voidakseni vetäytyä johonkin hiljaiseen nurkkaan pohtimaan kaikkea kokemaani.

Näyttämöllisesti passiogenre asettaa omat erityiset haasteensa. Kolmen tunnin kesto ja draamallinen kerronta ovat houkutelleet erilaisiin näyttämöllepanoihin ja dramatisointeihin, joista jotkut, kuten Sir Simon Rattlen ja Peter Sellarsin yhteistyö Berliinissä, ovat olleet erinomaisia, toiset taas vähemmän onnistuneita. Gardiner on kuitenkin korostanut ennen kaikkea musiikkia draaman lähtökohtana.

Niinpä Wrocławissa Matteuspassio oli nimenomaan konserttiesitys, jossa musiikillista draamaa täydensivät vain hienovireiset, tarkoin harkitut solistien paikanvaihdokset, joilla kuulijan näkökulmanvaihdoksia ohjailtiin taitavasti.

Evankelistana Wrocławissa kuultiin Mark Padmorea, josta on tullut vuosien mittaan tämän roolin johtavia tulkitsijoita. Täytyy tunnustaa, että minunkin on nykyisin vaikea edes kuvitella tähän rooliin ketään toista laulajaa.

Mitä vaikuttavin oli Padmoren evankelista jälleen sunnuntaina. Hän kuljetti kuulijan läpi pääsiäistapahtumien herkästi myötäeläen sellaisella intensiteetillä, joka hakee vertaistaan. Yleisö palkitsikin hänet vyöryvin suosionosoituksin.

Stephan Loges puolestaan oli oivallinen Jeesuksen vähäeleisessä roolissa, jonka monet liki ohikiitävät, mutta äärimmäisen merkittävät repliikit vaativat erityistä keskittymistä ollakseen vakuuttavia. Näissä Logesilla teki kauttaaltaan hienoa työtä.

Muut solistit olivat Monteverdi-kuoron riveistä. Vaikka jokainen heistä oli niin erinomainen, että mielelläni erittelisin yksityiskohtaisesti kunkin lukemattomat hyveet, tyydyn rajallisessa tilassa nostamaan esiin heistä mieleenpainuvimman, kontratenori Reginald Mobleyn, jonka kuulas lauluääni oli todellinen ilo.

On hämmästyttävää millaiseen dynaamiseen asteikkoon Monteverdin kahteen kuoroon jakautuneet kolmekymmentä laulajaa pystyvät. Nyt saatiinkin nauttia suuren kuoron tehosta pienen yhtyeen ketteryydellä ja nyansseilla.

Tämä yhdistelmä tarjosikin oivan tasapainotilan yhteen Bachin teoksen keskeiseen kysymykseen kuoron koosta. Pitkään, alkaen aina Mendelssohnin päivistä suosittiin suuria kuoroja, kunnes periodimusisointi kyseenalaisti tämän lähestymistavan. Kaikkein ehdottomin tulkinta on ollut Paul McCreeshillä, jonka tulkinnassa kuorot muodostuvat yksinomaan teoksen solisteista.

Myös Gardinerin orkesterin kustakin instrumentalistista voisi helposti kirjoittaa pienen tutkielman,mutta tässäkin pidättäydyn houkutuksesta ja totean yksinkertaisesti nauttineeni suuresti paitsi yhteissoitosta myös huilujen, viola da gamban, bassojen, sooloviulun ja erityisesti kahden oboe da caccian osuuksista.

Aivan erityisen kiitoksen ansaitsee tietenkin vielä Silas Wollston, jonka työskentelyä passion jälkimmäisen osan kapellimestarina seurasi ilolla. Gardinerin kaltaisen Bach-spesialistin saappaisiin astuminen konsertin järisyttävän alkupuoliskon jälkeen on tietenkin melkoinen haaste, mutta erinomaisena muusikkona ja orkesterin pitkäaikaisena jäsenenä Wollston oli täysin tilanteen tasalla.

Konsertin jälkeen käymämme lyhyen keskustelun lomassa Wollston kiteytti Gardinerin yhtyeiden erinomaisen taiteellisen tason todeten voivansa pyytää heiltä mitä tahansa tietäen saavansa tarkalleen haluamansa. Se on varmasti varsin totta.

— Jari Kallio

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio, BWV 244

Monteverdi-kuoro
Chór Chłopięcy NFM
English Baroque Soloists
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari (1. osa)
Silas Wollston, kapellimestari (2. osa)
Mark Padmore (Evankelista)
Stephan Loges (Jeesus)

Wratislavia Cantans
Narodowe Forum Muzyki, Wrocław

Su 18.09.2016, klo 19

John Adams, cimbalomisti Aleksandra Dzenisenia ja Leila Josefowicz. Kuva Jari Kallio.

Berliinin filharmonikoiden 2016-2017 -konserttikauden nimikkosäveltäjä, helmikuussa 70 vuotta täyttävä John Adams johti tällä viikolla ensimmäiset konserttinsa orkesterin kanssa. Avausohjelmaan Adams oli valinnut kaksi sinfonista teosta uransa eri vaiheista.

Illan ensimmäisenä teoksena kuultiin klassikko, suurelle orkesterille sävelletty kolmiosainen sinfonia, Harmonielehre (1985). Tässä sävellyskriisin kautta syntyneessä teoksessaan Adams etenee varhaisteostensa Common Tones in Simple Time (1979) ja Harmonium (1980-81) minimalistissävytteisistä keinovaroista kohti laaja-alaisempaa orkestraalista ilmaisua.

Schönbergiltä otsikkonsa lainannut Harmonielehre alkaa voimallisella e-mollisointujen toccatalla, joiden lomasta avausosan musiikki vähitellen rakentuu. Vaikka materiaali on toisteista, taidokas orkestraatio tuo musiikkiin alati eri sävyissä kimmeltävää vaihtelua. Oli mielenkiintoista huomata, että Adamsin avaustempo oli rauhallisempi kuin monilla muilla kapellimestareilla. Tämä antoi Berliinin filharmonikoiden soinnille oivallisesti tilaa hehkua.

Sellojen lavean sivuteeman myötä Harmonielehre hyvästelee minimalismin musiikin ammentaessa ilmaisuaan yhä enemmän 1900-luvun alkupuolen säveltäjien tapaan tonaalisuuden rajoilla häilyvistä harmonioista. Vähitellen avauksen materiaali hiipii kuitenkin takaisin musiikkiin ja osa päättyy e-mollisointujen paluuseen.

Toinen osa, The Anfortas Wound sukeltaa syvälle tonaalisten ristiriitojen maailmaan. Musiikissa kuullaan alluusioita ja sitaatteja Sibeliuksen neljännen sinfonian, Wagnerin Parsifalin ja Mahlerin kymmenennen sinfonian partituureista. Piirtyypä ilmoille vielä ivesilainen trumpettisoolokin. Tämän osan musiikki soi Berliinin filharmonikoiden otteessa aivan erityisen vaikuttavasti.

Harmonielehren päätösosa, Meister Eckhardt and Quakie alkaa Debussyyn assosioituvasta hämystä kasvaen kohti Brucknerin mieleen tuovaa pakahduttavaa Es-duuri -päätöstä. Huolimatta näistä assosiaatioista Adamsin musiikillinen keksintä on kuitenkin varsin omaleimaista. Osan arkkitehtuuri muotoutui säveltäjän johdolla erittäin vaikuttavasti, ja Harmonielehren päätöksestä rakentuikin mitä nautittavin kokonaisuus.

Siinä missä Harmonielehren voi vielä kuulla nuoren säveltäjän matkana itseensä, on Scheherazade.2 (2014) viululle ja orkesterille laajempien horisonttien musiikkia. Adams sävelsi tämän draamallisen sinfoniansa Leila Josefowiczille, joka on esittänyt teosta ahkerasti eri puolilla maailmaa, mm. Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Vaikka Scheherazade.2 viittaa Rimski-Korsakovin klassikkoon, on teoksen musiikillinen esikuva ennemminkin Berliozin Harold Italiassa. Adamsin otsikko viittaa ennemminkin hänen Pariisin Institut du Monde Araben Tuhannen ja yhden yön satujen historiaa peilaavassa näyttelyssä saamiinsa herätteisiin.

Vaikka Adams on sanonut ajatelleensa Scheherazade.2:ssa nimenomaisesti modernin Scheherazaden asemaa nyky-yhteiskunnissa uskonnollisten, poliittisten ja sovinististen vainojen keskellä, ei teosta tulisi säveltäjän mukaan tulkita minkään yksiselitteisen ohjelman kautta. On toki totta, että musiikkiin on helppo assosioida milloin fundamentalistista vainoa, milloin rakenteellista syrjintää tai käppäukkojen riehumista sosiaalisessa mediassa, mutta samalla on hyvä muistaa, että ajatus konserttomuodosta solistin ja orkesterin kamppailuna on romantiikan keskeisiä asetelmia.

Scheherazade.2:n alkaa ikään kuin hypyllä keskelle tätä kamppailua. Ensimmäisessä osassa, Tale of the Wise Young Woman – Pursuit by the True Believers vuolaana polveileva soolo-osuus saa jatkuvasti vastaansa orkesterin, joka alituisesti vääristelee musiikkia ja protestoi solistin sävelaiheita vastaan. Leila Josefowiczin ja orkesterin suvereenia kujanjuoksua oli kertakaikkisen vaikuttavaa seurata.

Kautta ensimmäisen osan musiikin kuulija ei voinut kuin hämmästellä sitä taitoa, jolla Adams säveltäjänä ja kapellimestarina pystyi balansoimaan solistin ja suuren orkesterin dynamiikan niin, ettei sooloviulu missään vaiheessa peittynyt orkesterin alle. Toki Berliinin filharmonikoiden kaltaisen huippuorkesterin muusikoilta tällaista herkkyyttä sopii odottaakin.

Toinen osa, A Long Desire (Love Scene) sisältää sekin, kuten rakkaus aina, omat konfliktinsa. Mutta tällä kertaa nämä ristririidat ratkeavat ja musiikki palaa aina myrskyjen jälkeen solistin ja orkesterin hellään vuoropuheluun. Seesteisessä musiikissa olisi mielellään viipynyt pidempäänkin, mutta tässä teoksessa suvantojen on oltava ohimeneviä.

Rajuimmat purkaukset kuullaan scherzona toimivassa kolmannessa osassa Scheherade and the men with Beards. Orkesterin huikeat kuohut ja itsepintaisina takovat iskut saavat kerta toisensa jälkeen vastaansa solistin tyynet repliikit, joita mikään ei pysty horjuttamaan.  Beethovenin hurjimpien scherzojen demoninen henki leijuu tämän osan yllä pelottavan intensiivisenä.

Kenties vaikuttavinta Scheherazade.2:ssa on sen päätösosan Escape, Fight, Sanctuary musiikki. Tässä solisti löytää lopulta koskettavan Tapiola-sitaatin jälkeen turvapaikan, jonka kautta musiikki tyyntyy arvoitukselliseen hiljaisuuteen.

Vuoden sisään kuulemistani neljästä Scheherazade.2:n konserttiesityksistä tämäniltainen oli ehdottomasti intensiivisin. Leila Josefowicz on niin suvereeni tämän teoksen tulkitsija, että on vaikea kuvitella musiikkia ilman häntä. Kauttaaltaan erinomaisista Berliinin filharmonikoista erityismaininnan ansaitsee Aleksandra Dzenisenia, joka soitti teoksen laajan cimbalom-osuuden varsin ihailtavasti.

Berliinin filharmonikoiden Adams-sarja jatkuu tammikuun lopulla, jolloin Sir Simon Rattle johtaa The Gospel According to the Other Mary -oratorion.

— Jari Kallio

Musikfest Berlin
Berliinin filharmonikot
John Adams, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu
Adams: Harmonielehre (1985), Scheherzade.2 (2014)
Berliini, Philharmonie
La 17.09.2016, klo 19.