Category Archives: Arviot

Grigori Sokolov kävi soittamassa vuosittaisen Helsingin-resitaalinsa sunnuntaina 5.4. Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Tunnelma oli jälleen paitsi väenpaljouden, myös soiton laadun vuoksi harvinaisen tiivis. Loppuunmyydyn konsertin päätteeksi yleisökin oli myyty.

Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla olivat Beethovenin sonaatit A-duuri op. 2 nro 2 ja Es-duuri op. 27 nro 1. Kuten aina Sokolovin tempot olivat hitaan puoleisia, mutta Beethoven-osuudessa eivät aivan äärimmäisiä. Sokolov, jolla on erehtymätön soittimenhallinta ja jonka tulkinnat ovat aina läpikotaisin ajateltuja, sai pidettyä teokset kuitenkin mainiosti koossa. Soitossa kiinnitti tällä kertaa erityisesti huomiota poikkeuksellisen laaja sointivärien valikoima ja etenkin niiden tarkoin punnittu annostelu. Beethovenin pianotekstuurit vaihtelevat hyvin paljaista ja askeettisista aina massiivisen orkestraalisiin. Sokolov teki tasoerot päivänselviksi juuri noiden sointiväritysten kautta. Oli hienoa havaita yleisön todella arvostavan syvällistä muusikkoutta – kahden hieman tuntemattomamman sonaatin jälkeen yleisö räjähti aplodeihin bravo-huutojen kera. Tällaiset konsertit ilahduttavasti vahvistavat uskoa pianoresitaalin voimaan tässä multimediantäyteisessä maailmassa.

Toisen puoliskon ainoa teos varsinaisessa ohjelmassa oli Schubertin järkälemäinen D-duurisonaatti D.850. Massiivista vaikutelmaa lisäsivät Sokolovin hitaanpuoleiset tempot. Vaikka hänen käsissään nekin tuntuivat sangen luontevilta, olisin joissakin paikoissa toivonut hieman eteenpäin suuntautuneempaa otetta. Schubertin teoksessa myös pohdin Sokolovin muusikkoutta ylipäätään. Hänen musiikillisen maailmansa ääripäissä tuntuvat olevan titaaninen suuruus ja toisaalta puhdas viattomuus. Vaikka tuo maailma on kiehtova ja rikas, tuntuu Sokolovin soitosta puuttuvan dionyysisyys. Elämänmakuisen verevä ”viini, laulu, naiset” -asenne loistaa poissaolollaan. Schubertin sonaatin wieniläinen, syvällisesti pinnallinen eleganssi jäi siksi käytännössä puuttumaan, tai ainakin se muuttui jollain tavalla ”pyhyydeksi”, ikään kuin Sokolov olisi maalannut kappaleesta suurta uskonnollista freskoa. Tämä edellä mainittu ei oikeastaan ole kritiikkiä vaan ennemminkin yleistä havainnointia. Kuulimme suurenmoista musisointia!

Ruhtinaallisessa ylimääräiskimarassa kuultiin Chopinin preludeja, sekä Rameauta ja Skrjabinia – toisin sanoen Sokolovin vanhaa ohjelmistoa. Kaiken kaikkiaan konsertti oli suuri elämys, jota kelpaa muistella myöhemminkin.

Saman kirjoittajan arvio Grigori Sokolovin edellisestä konsertista löytyy täältä.

Joonas Ahoselta voi aina odottaa tuoretta otetta vanhoihin klassikoihin. Näin kävi myös illan konsertissa. Ehkä nuoruusvuosien hillitön meno on vähän tasoittunut – niin hyvässä kuin pahassakin.  Luonnonlapsimaisuus väistyy ja tilalle astuu henkistyneempi taiteilija.

Chopinin b-mollisonaatin Ahonen aloitti eloisan energisesti. Virtuoottista pianonkäsittelyä oli ilo kuunnella. Hitaissa suvantokohdissa ajankäyttö oli viipyilevää jopa riskirajoille saakka. Suuret nousut olivat komeita ja sointi rouhea.

Toisen osan rytmiikka viehätti. On makuasia, pitääkö Ahosen loihtimista hauraista pianissimo-soinneista. Näkemys on kuitenkin omanlaisensa ja sinänsä kunnioitettava.

Omaksi kappaleekseen sävelletty Surumarssi sen sijaan säväytti. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hämyinen ja haikea. Usein onnistuneet esitykset tästä osasta ovat syvän tuskaisia. Ahosen kaunosieluisen surun tulkinta oli koskettava tavalla, jota harvoin kuulee.  Teoksen päätti hengästyttävän aaltoileva neljäs osa, jonka väripyörteet Ahonen toi esille poikkeuksellisen upeasti.

Toinen illan sonaateista oli Charles Ivesin Concord-sonaattina paremmin tunnettu 45-minuuttinen sikermä. Kuten Ahonen ohjelmatekstissä huomauttaa, Ives sanoo kutsuneensa näitä neljää kappaletta sonaatiksi paremman nimen puutteessa.  Yhteneväisyyksiäkin osien väliltä silti löytyy, kuten kaikissa osissa esiintyvä Beethovenin 5. sinfonian avausteema variantteineen.

Tämän modernin musiikin alkuaikojen merkkiteoksen Ahonen nivoi yhteen kunnioitettavalla ammattimaisuudella. Hyvästä meiningistä saatiin nauttia erityisesti toisen osan puupalikalla toteutettujen klustereiden improvisatorisessa maailmassa. Sitä seuraava ragtime olikin jo täyttä irroittelua. Hiljaisissa kohdissa Ahonen loi kirkkaita kuutamosointeja.

Sonaatin aikana Ahosen soittoa täydentämään liittyivät  hetkeksi Erkki Palolan alttoviulu ja Hanna Kinnusen huilu. Nämä ensimmäisen ja viimeisen osan vapaaehtoiset osiot avarsivat kuulokokemusta  entisestään. Encorena kuultiin yksi Schumannin Neljästä marssista opus 76, josta marssia sai hiukan etsiä, mutta Schumannista ei ollut puutetta – kaikki tämä menköön itse sävellyksen piikkiin.

Ahonen tunnetaan tyylirajoja rikkovana pianistina. Viimeisimmän perusteella tuntuu, että hän on vielä toistaiseksi enemmän kotonaan uudemman musiikin parissa. Toisaalta voi pohtia, missä määrin tämä tunne perustuu mieliin jämähtäneelle ainoalle oikealle tavalle  soittaa romantiikan ajan musiikkia.  Uusien näkökulmien esiintuominen on mitä kannatettavinta toimintaa. Ja kun se tapahtuu hyvän maun puitteissa, ei yleisöllä pitäisi olla valitettavaa. Toivottavasti Ahonen siis jatkaa tutkimusretkiään myös harvinaisemman ohjelmiston ja genrerajoja ylittävän musiikin parissa.

(Lähes) jokaiselle jotakin: aikamme tunnetuimpiin kuuluva pianisti Emanuel Ax soittaa Mozartin mittavan C-duurikonserton. Aluksi kuullaan Schönbergin tärkeimpiin teoksiin lukeutuvat dodekafoniset muunnelmat, ja konsertin päättää Magnus Lindbergin todennäköisesti rytmikäs ja värikäs tilausteos.

Vuonna 1946 perustettu Juilliard-kvartetti on soittanut nykyisessä kokoonpanossaankin reilut kymmenen vuotta. Yhtye tunnetaan ennen muuta perinteisen repertuaarin esittäjänä, mutta ohjelmistoon on valikoitunut myös esimerkiksi Henri Dutilleux’n ja Elliott Carterin teoksia.

Konsertin perusteella luonnehtisin kvartetin parhaiksi puoliksi yhtenäistä suurten linjojen fraseerausta ja spontaanisuuden vaikutelmaa. On selvää, että soittajat ja teokset ovat hyviä tuttuja keskenään. Maurice Ravelin F-duuri-kvarteton tulkinta olikin vapautuneisuudessaan hieno, ja ihailin sitä pakottomuutta, jolla yhtyeen jäsenet aika ajoin ottivat rikkaan äänen soittimistaan.

Felix Mendelssohnin kvartetossa oli vauhdikasta menoa, mutta esitys oli makuuni hiukan raskas. Siinä bassovoittoisen soinnin suhteen syntyi varauksiakin. Ensiviulisti Joel Smirnoffin korostetun intensiivinen soittotyyli vaati totuttelemista, ja ylipäätään koin kvartetin pyrkivän soittamaan jokaisen äänen suureellisesti ja hehkuttamalla, mistä hengittävyys ja sävykkyys kärsivät jonkin verran. Suurin kysymysmerkki minulle on yhtyeen intonaatio, jota luonnehtisin rohkeaksi. En uskalla väittää, että maailmankuulu kvartetti soittaisi lähes koko ajan hiukan falskisti – ehkä en vain ymmärrä periaatteita, joilla varsinkin ensiviulisti Smirnoffin äänet ovat usein viritetty yläkanttiin, joskus taas puolisävelaskelet tuntuvat korviini kovin matalilta. Äänen ytimestä on ajoittain hankala saada kiinni leveän vibraton takia, jota etenkin vuodesta 1969 kvartetissa soittanut alttoviulisti Samuel Rhodes viljelee.

Elliott Carterin haastavaa, rytmisesti ja kontrapunktisesti kompleksista musiikkia on luonnehdittu myös eläväiseksi ja leikkisäksi, mikä konsertin käsiohjelmassakin mainittiin. Charles Neidich, joka kantaesitti klarinettikvinteton Juilliard-kvartetin kanssa viime vuonna, soittikin osuutensa pilke silmäkulmassa. Pitkäaikaisesta yhteistyöstä säveltäjän kanssa (ja siis esityksen ”autenttisuudesta”) huolimatta rohkenen esittää, että nykymusiikkiin perehtyneempi yhtye saisi teoksesta enemmän irti, tuoden paremmin esiin kontrasteja ja välkähtelevyyttä.

Ylimääräisenä kuultiin hidas osa Mozartin klarinettikvintetosta, josta Neidich kertoi sen verran, ettei teosta tarvinne esitellä lainkaan. Mieleeni juolahti vasta tunteja myöhemmin, että täpötäyteen Ritarihuoneen saliin saattaa mahtua myös sellainen kuulija, joka ei tätä tai muuta klassikkoa vielä tunne…

Anton Brucknerin sinfonioita on kutsuttu ”messuiksi ilman sanoja”. Syitä tällaiseen ilmaisuun ovat muun muassa sinfonioissa esiintyvät sitaatit säveltäjän omista messuista, koraaliaiheet, vakavan painava yleissävy sekä Brucknerin syvä uskonnollinen vakaumus.

Osittain paikkansa pitävä tokaisu ei kuitenkaan tee oikeutta Brucknerin sinfonioiden moniulotteiselle ilmaisuasteikolle. Brucknerin musiikillisia esikuvia olivat etenkin Schubert, Beethoven ja Wagner. Voisi kuvitella, että nämä kaikki erilaiset tyyli-ihanteet yhdistettynä kirkkomusiikin perintöön tuottaisivat melkoisen sillisalaatin. Joku voi tietysti olla sitäkin mieltä – esimerkiksi Brahms, jonka mielestä Brucknerilla ei ollut ”mitään aavistusta musiikillisesta johdonmukaisuudesta” – mutta romantiikan ajan soitetuimpien säveltäjiin kuuluva Bruckner on onnistunut myös vakuuttamaan kyvyllään kietoa erilaiset tyylivaikutteet yhteen saumattomaksi, persoonalliseksi ja puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Wagnerille omistettu Brucknerin kolmas sinfonia sisältää erityisen paljon wagnerismeja sekä myös sitaatteja Wagnerin oopperoista, minkä vuoksi teos on saanut lisänimen ”wagnersinfonia”. Kuuluvilla ovat kuitenkin myös Beethoven-, Schubert- ja kirkkomusiikkivaikutteet. Säveltäjän urkuritausta kuuluu selkeissä äänikertavaihdoksissa, ja muutenkin musiikissa tärkeällä sijalla ovat vastakohtaiset asetelmat: erilaisia tyylejä asetetaan vastakkain ja nyansseissa on jyrkkää terassidynamiikkaa.

Radion sinfoniaorkesteri toteutti Sakari Oramon johdolla pysäyttävällä voimalla ja tarkkuudella nämä terassidynaamiset ja tyylilliset vaihtelut. Kutkuttavan intensiiviset pianissimot pitivät otteessaan. Erityisen hieno esimerkki dynamiikan mestarillisesta hallinnasta oli Scherzo-osan alku, joka lähtee tuskin kuultavasta pianissimosta nousten nopealla crescendolla toiseen ääripäähän, kohtalokkaasti jyskyttäviin akordeihin. Osan keskivaiheen schubertmaisen ländler-trion orkesteri soitti nautiskelevan letkeästi, luoden huimaavan kontrastin jyskytysakordeille.

Vastakohtaisten tunnelmien lisäksi myös melodiikan wagneriaaninen linjakkuus toteutui pehmeästi ja sulavasti. Jouset soivat kuulaasti kuin enkelikuoro – ehkä joissakin kohdin olisi jopa ollut mahdollista irrottaa jousistosta enemmän romanttista hehkua haastamaan teoksessa suuren roolin saavia puhaltimia?

Sinfonian kirkkomusiikilliset ulottuvuudet olivat elementissään Johanneksen kirkon akustiikassa. Musiikki todella nousi taivaallisiin korkeuksiin. Oramo sai orkesterin soimaan yhtenäisenä kuin urut. Johanneksen kirkko ei kuitenkaan ole niitä Helsingin kaikuisimpia, joten Brucknerin musiikilliset blokit, herooiset sointukulut, sekvenssiketjut ja nyanssivaihtelut erottuivat aivan tarpeeksi hyvin. Hienoa, että RSO jalkautui pois vakiosaleistaan ilmaiskonsertin merkeissä näin osuvalla ohjelmalla.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Brucknerin jousikvintetto. Tämä Brucknerin ”syrjähyppy” kamarimusiikin alueelle kuuluu kamarimusiikkikirjallisuuden helmiin. Teoksessa sinfoninen ajattelu yhdistyy kamarimusiikilliseen ilmaisuun, ja varsinkin hitaassa osassa on hyvin tunnekylläistä, ekspressiivistä melodiikkaa. Ykkösviulistina soitti Sakari Oramo pehmeällä, laulavalla otteella, joskin välillä innostuessaan äänen tarpeettomasti rikkoen. Muut kvintetin jäsenet olivat RSO:n muusikoita. Kukin hoiti osuutensa ammattitaidolla ja rutiinilla, mutta välillä yhteinen puhtaus horjui, eikä kamarimusiikillista yhteen sulautumista oikein tapahtunut.

Kvintetto toi kiinnostavan lisän konsertti-illan luomaan kuvaan Brucknerista säveltäjänä. Saattoi kuitenkin olla, että sekä yleisöltä että muusikoilta olivat jo panokset loppumaisillaan loistavan kolmannen sinfonian esityksen jälkeen.