Epäreilua: Haydn, Mendelssohn ja Carter kyllä muistetaan, mutta kahdeksankymppisen George Crumbin (s. 1929) musiikkia ei tasavuosista huolimatta vieläkään kuulla kovin paljon Suomessa. Opiskeluaikoina sävelletty soolosellosonaatti ja trio Vox Balaenae (Valaan Ääni) sentään välillä pulpahtavat esiin. Miten olisi, rohkeat tamperelaiset, Pulitzer-palkitun orkesterikappaleen Echoes of Time and the River tai Pierre Boulezin tilaaman Star-Childin ottaminen ohjelmaan?
Viime vuosikymmenien avantgardisteista Crumb on helpoimmin lähestyttäviä. Kenties saumattomammin kuin kukaan muu, hän on teoksissaan onnistunut yhdistämään suuren määrän kokeellisia soittotekniikoita tonaalissävytteiseen sävelkieleensä. Teosten kommunikoivuutta auttaa niiden narratiivisuus (raju jousikvartetto Black Angels esimerkiksi on Vietnamin sodan musiikillinen vertauskuva) ja teatterillisuus (laulusarja Night of the Four Moonsin lopussa esittäjät poistuvat lavalta laulaen ja soittaen, Haydnin jäähyväissinfonian tapaan). Kuuntelijaystävällistä on myös sävellysten muotojen tasapainoisuus ja dramaattisista sivupoluista huolimatta musiikin gravitaatio kohti pehmeää ja konsonoivaa ilmaisua.
Pintatason teknisen briljanssin lisäksi Crumbin sävellyksissä on paljon eksplikoitua ja piilossa olevaa symboliikkaa, esimerkiksi partituurien ristin- tai spiraalin muotoon painettuja viivastoja ja lukusuhteita sekä oikeita ja itse keksittyjä sitaatteja vanhemmasta musiikista. Monissa teoksissa partituuri edellyttää muusikolta kokonaisvaltaista suhtautumista lavailmaisuun – soittamiseen, laulu- ja puheäänen käyttämiseen, liikkumiseen ja paikallaan pysymiseen – eikä ”kolmelle naamioidulle soittajalle” sävelletty ryhävalaiden laulujen innoittama Vox Balaenae ole tästä poikkeus. Puolet kasvoista peittävillä naamioilla Crumb on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä inhimilliseen, musiikkiin välttämättä myös suorituksena suhtautuvaan maailmaan: naamioidut soittajat symboloivat luonnon mahtavaa, persoonatonta voimaa. Esitysohjeeksi on annettu myös syvänsininen, valtamerellinen valaistus.
(Valaan ääneen voi tutustua lisää erinomaisella englanninkielisellä opiskelusivustolla, jolla voi esimerkiksi kuunnella nauhoituksia ryhävalaiden ääntelystä ja kuunnella teos samalla partituuria seuraten. Preparoidusta pianosta voi lukea lisää täältä.)
Koska paneutuminen musiikkiteatteriin on useimpien säveltäjien keinovarana jäänyt edellisille vuosikymmenille, tuntuu kokonaisvaltainen lavailmaisu olevan monille klassisen musiikin esittäjillekin haasteellista. Zagros-yhtyeen huilisti Auli Kontisen, sellisti Miika Uuksulaisen ja pianisti Sonja Fräkin hillitty työskentely vei kuitenkin tarkoituksenmukaisella tavalla huomion itse musiikkiin. Jos kompromisseja ei asusteiden ja himmennetyn valaistuksen suhteen juurikaan tehty, oli sitä suurempi sääli, että teokseen elimellisesti kuuluva äänen sähköinen vahvistaminen oli jätetty pois. Ratkaisu voisi toimia kirkossa, mutta nyt jotkut Crumbin visionäärisimmistä sonoriteeteista saivat vain puolittaisen toteutuksen, eikä potentiaalisesti erittäin vaikuttava ja tämän konsertin painokkain teos nyt koskettanut.
Leonora-salin sinänsä miellyttävä akustiikka ei auttanut myöskään festivaalin teemasäveltäjä Sampsa Ertamon Paimenta alttohuilulle ja nauhalle. Hienovarainen kaiku ja äänenvahvistus auttaisi solistia nivoutumaan paremmin elektroniseen osuuteen.
Olin etukäteen innoissani Kallio-Kuninkalan festivaalin yhteistyöstä Keskisen Uudenmaan musiiikkiopiston oppilaiden kanssa, mutta odotin kyllä Äänet ja valo -esitykseltä jotain muuta kuin opiston kesäsoittajaisia. Pienet ja vähän vanhemmatkin pianistit olivat toki söpöjä, mutta esiintymisfoorumi oli valittu huonosti. Nyt Schumannin ja kumppanien lastenkappaleet venyttivät konsertin keston miltei kolmituntiseksi.
Kadotin ohjelmistosuunnittelun punaisen langan viimeistään toisen puoliajan päättäneessä numerossa, ja kokemus Brahmsin käyrätorvitrion esityksestä jäi valjuksi. Tommi Hyytisen torvi soi kyllä uljaasti, mutta ensemblen sointi kärsi turhan varovaisesta pianonsoitosta ja erimielisyydestä viritystason suhteen.
Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.
Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti on toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta ja yhtyeen sointi oli aina viimeisteltyä sekä soitto vakuuttavaa. Dvorakin amerikkalainen jousikvartetto lähti liikkeelle rennon hyväntuulisesti, ensimmäinen sykäyttävä hetki koettiin sivuteeman esittelyssä, kun yhtyeen priimas Guillaume Sutre väläytti upeaa viulun ääntään. Hän jatkoi upeaa soittoaan valittavassa toisessa osassa. Kvartetin sellisti Yovan Markovich otti teeman Sutrelta ja antoi sellonsa laulaa… Kolmannesta osasta olen kuullut rajumpiakin versioita, mutta Ysaÿe-kvartetti annosteli dramatiikkaa tarkoin harkiten ja viisaasti säästäen voimaa finaaliin. Siinä yhtyeen agogiikka oli rohkeaa ja tehokasta, uudet taitteet saivat aina erilaisen värin. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys. (Kvartetin edellinen Suomen-esiintyminen on arvioitu Amfionissa 
